TEKSTI: Karla Löfgren KUVA: Kai Vainiomäki
Diakonia-ammattikorkeakoulua käydessäni kuulin uskontoteologiasta. Se on teologian huonosti tunnettu osa-alue, joka käsittelee muiden uskontojen olemassaoloa. Merkitsevätkö ne haastetta tai jopa vaaraa omalle uskolle, vai miten niihin tulisi suhtautua? Ihmettelen aina, miksi eri uskontojen Jumalaan uskovat ihmiset kokevat toisensa kilpailijoina, sen sijaan, että näkisivät toisensa yhtä hengellisinä. Itse olen uskontojen ulkopuolella vain siksi, että hyväksyn ne kaikki! Uskontopluralismia käsittelevä opinnäytetyöni sai Diakissa huonoimman mahdollisen arvosanan, vaikka se ilmestyi myöhemmin kirjana Usko, toivo, rakkaus, meditaatio, jatko-osanaan Meditaatioraamattu.
Muiden uskontojen olemassaoloon ei kiinnitetty diakoniksi opiskelevien ryhmässä eikä opetusohjelmassa huomiota, vaikka kohtasimme harjoitteluissamme paljon maahanmuuttajia. Globaalissa maailmassa, kansainvälistyvässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei kuitenkaan voi väistää kysymystä, miten asennoitua toisin uskoviin. Lähimmäistä ei voi aidosti ja vilpittömästi rakastaa, jos samalla sisimmässään tuomitsee tämän hengellisyyden ja haluaisi muuttaa sen toiseksi, kuten lähetystyössä, tai sulkee hänet mielessään uskovien keskinäisen hyväksynnän ulkopuolelle.
Olen itse ollut nuoresta asti kiinnostunut kaikista uskonnoista, sillä sain niiden ajatuksista keinoja kohdata usein vaikealta tuntuvaa elämää, ja suhtauduin erilaisiin ihmisiin avoimesti ja kiinnostuneesti. Etsin käytännön viisautta ja eettisiä esikuvia, ja löysin niitä erityisesti uushindulaisilta opettajilta. Eläydyin eri kulttuurien spiritualiteetteihin kuin ahmimieni romaanien fiktiivisiin maailmoihin. Minulle mielikuvituksessa ja ”hengessä” olevat asiat eivät koskaan ole olleet kaukana toisistaan, vaan niillä on omanlaisensa olemassaolo. Mielen tasolla koetut asiat määrittävät todellisuuden kokemista vahvasti. Buddhalaisuus onkin itse asiassa tämän todellisuuden hallitsemista meditaation avulla.
Jeesuksen opetuksia olen arvostanut aina, mutta ev.lut. kristillisyys merkitsee minulle lähinnä vain suomalaista tapaa olla edes jollain tavalla hengellinen. Nuorena aikuisena innostuin islamista ja elin vuosia muslimina. En kuitenkaan halunnut jäädä tuohon uskoon, sillä ajattelin monista asioista toisin. Menetin koko ystäväpiirini, ja läheisinkin ”muslimisiskoni” alkoi suhtautua minuun kylmästi. Se oli traumatisoivaa, mutta toisaalta maksan tämän hinnan mielelläni, eihän minun tarvitse enää kuunnella seksuaali-, sukupuoli- ym. vähemmistöihin ja muihin uskontoihin kohdistuvaa arvostelua. Jotkut nuhtelivat minua ja toiset vain alkoivat moikata etäältä, ilman rakastavaa rauhan tervehdystä; ketään ei kiinnostanut, mitä ajattelin hengellisyydestä nyt, olin vain automaattisesti ”väärässä”.
Jäin yksin, vaikka tunsin islamin syvällisesti ja olin tehnyt sen viisautta tunnetuksi mm. kirjoituksia suomentamalla. Minun olisi pitänyt tuomita muut tavat elää ja ajatella, mutta en ollut enää exclusively muslim. Laaja lukeneisuuteni muuttuikin nyt miinusmerkkiseksi, oppineisuuteni merkitsikin yhtäkkiä harhautumista, aivan kuin minulla ei olisi ollut enää sitä arvostelukykyä, josta muslimit olivat niin iloinneet valitessani islamin elämäntavakseni. Olin heikko, koska uskoni ei ollutkaan sokea ja kuuro muille näkökulmille kuin tuolle yhdelle, kapeahkolle. Itse koen, että harva uskonto tarjoaa kaikenkattavaa viisautta. Niiden kaikkien näkemyksiä vertaamalla ja yhdistämällä saa paremman käsityksen niiden yläpuolella tai takana olevasta ”totuudesta”.
Lukiessani uskontoteologiasta oivalsin, että kristillisen teologian piirissä voidaan suhtautua muihin uskontoihin myös siten, että niillä myönnetään olevan pelastusvoimaa; tämä on inklusivistinen näkemys. Pluralistisen paradigman piirissä kaikkia uskontoja voidaan jopa tarkastella samanarvoisina! Vain eksklusivistisen paradigman sisällä kristinuskoa pidetään ainoana oikeana uskontona. Muidenkin uskontojen piirissä on monenlaista suhtautumista; esimerkiksi intialaiseen spiritualiteettiin on perinteisesti kuulunut suvaitsevaisuus, jossa uskonnot nähdään samaan määränpäähän johtavina teinä ja kaikkia jumalia on ok palvoa. Äiti Amma on tämän näkemyksen tunnettu edustaja. Islam hyväksyy periaatteessa Jumalan ilmoitukseen perustuvat ”kirjan uskonnot”, vaikka monet muslimit pitävätkin juutalaisia vihollisina ja kristittyjä monijumalaisina. Näen pluralismin ehdottomasti sopivimpana globaaliin maailmaan; rauha vaatii toisten arvostamista myös hengellisesti. Eksklusivismi ei sovi yhdenvertaisiin kohtaamisiin, vaan on ristiriidassa myös Ihmisoikeuksien julistuksen kanssa.
Uskontojen vuoksi on sodittu ja niitä on käytetty poliittisen kiihottamisen ja sorron välineinä. Siksi niiden arvo on romahtanut. Toinen syy alennustilaan on niiden ajautuminen järki-irrationalismi-dikotomian heikommalle puolelle, leimautuminen epä-älylliseksi ja sivistymättömäksi, ja kouluttautuneiden ihmisten etääntyminen niistä. Kolmas tekijä on 60–70-lukujen ideologinen perintö; Marxin kirjoitukset tulkittiin niin, että uskonto ylipäätään on vain sortavan luokan valhe, vaikka alun perin näin ei ollut, vaan esimerkiksi kristinusko syntyi köyhien parissa ja kannustaa ei-materialistiseen elämäntapaan.
Hengellisellä elämäntavalla onkin potentiaalia pelastaa maailma, sillä se ei perustu kuluttamiseen. Siksi hengellisyyttä ei pidä heittää pois kuin lasta pesuveden mukana, vaan pelastaa siitä kaikki arvokas, kuten eettinen viisaus, taiteellinen perintö ja pyhyyden kokemus, Jumala-ajatus, uskosta kumpuava toivo ja rakkaus sekä terapeuttiset meditatiiviset harjoitukset.
Kaikissa uskonnoissa on toimivia menetelmiä, kuten rukous ja meditaatio, sekä kaikille osapuolille hyvää tekevä eettisyys, mutta niitä koskeva ymmärrys ja toteutus ovat aina yksilötason sovelluksia ja jokin menetelmä sopii yhdelle, toinen toiselle. Siksi joogafilosofiassa tunnetaan monia eri teitä, kuten tiedon, rakkauden ja epäitsekkään toiminnan tiet – kaikkien ei pidä toteuttaa uskontoa samalla tavalla. Uskonto on tietyssä mielessä aina yksityisasia ja sen tärkein osa on sisäistynyt ja salainen, ulkoisen arvioinnin ulottumattomissa. Mm. körttiläisyydessä on ymmärretty tämä, toisen hengellistä tilaa ei udella eikä siihen pyritä vaikuttamaan. Minun nähdäkseni esimerkiksi meditaation harjoittaminen voi täysin korvata dogmaattisen uskonnon.
Yksiuskontoisuus on itse asiassa harvoin todellista, sillä uskonnot ovat kautta historian vaikuttaneet toisiinsa ja oppineet toisiltaan. Ihmiset ovat kantaneet ajatuksissaan monenlaisia perinteitä ja uskomuksia, kuten pakana-aikojen taruja, myyttejä ja kansanuskontojen jumal- ja sankarihahmoja, joilla on rikas ja tarpeellinen psykologinen merkitys. Jonkin uskonnon hengellistä menetelmää voi käyttää myös tekemättä arvottavaa valintaa tämän ja muiden uskontojen välillä.
Uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden välissä on uusi alue, joka on vapaa eksklusivismista mutta viljelee kaikkea sitä hyvää, mitä uskonnoissa on: niiden yhteinen, syvähenkinen, terapeuttinen aines, jonka avulla ihmiset voimautuvat ja selviävät vaikeuksistaan. Tällä alueella kaikkien uskontojen mystikot, pyhimykset, valaistuneet – ja tavalliset, omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset kohtaavat. Siitä muodostuu tulevaisuuden uskonnollisuus. Vaikka se ei vaadi temppeleitä, tulevaisuuden kirkoissa voisi olla kaikkien uskontokuntien pyhiä kirjoja ja symboleita, ja kaikki voisivat hiljentyä ja osoittaa jumalalleen kunnioitusta siten kuin pitävät toimivana. Uskonto perustuisi vapaaseen ajatteluun ja omakohtaiseen kokemukseen. Ihmiset suhtautuisivat toisiinsa Sri Ravi Shankarin sanojen mukaisesti: Kunnioita toisen uskontoa kuin omaasi.
Uskontoa pitäisi opettaa kuin uskontotiedettä ja uskonnonfilosofiaa: kertoen, valistaen, antaen aineksia ihmisten omalle ajattelulle. Kaikkea uskontoa tulisi opettaa kuin ”muita uskontoja”. Ei ole mitään tiettyä uskontoa, johon kellään olisi velvollisuus uskoa perhetaustansa, kulttuurinsa tms. perusteella. Jokainen muodostaa hengellisistä asioista oman käsityksensä sen perusteella, miten viisaasti ja sivistyneesti uskonnot esiintyvät ja keskustelevat. Mihinkään tiettyyn asiaan uskominen ei ole arvo sinänsä, päinvastoin: sokea usko on yhtä haitallista kuin sokea rakkaus. Mielensä muuttaminen jostain asiasta on merkki siitä, että ihminen yhä ajattelee ja on asioista kiinnostunut, siis hereillä! Elävä usko on luovaa ja tutkailevaa. Terve usko tuottaa hyvinvointia, mutta eksklusivistisella uskolla on paljon ”huonoja hedelmiä”, kuten hengellinen väkivalta. Dogmaattinen jähmettyneisyys, tuomitseminen ja ulos sulkeminen ovat psyykkistä väkivaltaa, joka vaikuttaa aivoissa fyysisen pahoinpitelyn tavoin. Näitä kaikkia asioita käsittelen edellä mainituissa kirjoissani.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, sosionomi ja diakoni ja työskentelee kustannustoimittajana.
Juttu on julkaistu UUT:n Muutos-lehdessä vuonna 2023.