TEKSTI JA KUVA Kristiina Achté
Uskonnollisissa yhteisöissä elävien lasten erityisasema ja siihen liittyvät kysymykset ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa saaneet vähän huomiota, vaikka kiinnostus aiheeseen onkin lisääntymään päin. Hengelliseen kasvuympäristöön liittyy epäkohtia, joita ei yhteiskunnallisella tasolla tiedosteta eikä osata tunnistaa, mikä on suuri puute, sillä ilman riittävää tietoa lapsen tilanne saattaa jäädä huomioimatta eikä lapsi saa tarvitsemaansa apua ja ymmärrystä. Mitä vieraampi ilmiö on sitä vaikeampaa sen kohtaaminen voi olla, mikä saattaa johtaa siihen, että lapsi kokemuksineen joutuu sivuutetuksi. Lapsen kuuluminen tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön asettaa lapsen eriarvoiseen asemaan yhteiskunnan valtavirrassa eläviin ikätovereihin nähden. Marginaaliasema ja yhteisölle ominainen elämäntapa sisältävät piirteitä, jotka voivat olla lasta suojaavia, mutta myös lapsen hyvinvointia uhkaavia. Vaikka tiivis yhteisöllisyys voikin tuoda lapsen elämään tiettyä vakautta, lämpöä ja turvaa, liittyy tähän myös ongelmia. Kuva yksiselitteisestä näkemyksestä, jonka mukaan syntyminen uskovaiseen perheeseen takaisi onnellisemman ja turvallisemman lapsuuden valtavirtaperheiden lapsiin nähden, ei pidä paikkansa, sillä mikään yhteisö ei ole sosiaalisten ongelmien ulkopuolella.
Viime keväänä valmistuneessa sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani ”Maailmassa mutta ei maailmasta. Vanhoillislestadiolainen kasvuympäristö lapsuuden kasvukokemuksissa” tarkastelin lapsuuden kokemuksia vanhoillislestadiolaisessa kasvuympäristössä. Tavoitteenani oli tuottaa tietoa kasvuympäristön erityispiirteistä, joista yhteisöön kasvattamisella on keskeinen tehtävä. Tiedon tuottamisella tavoittelin ymmärryksen lisäämistä vanhoillislestadiolaisen lapsuuden rakentumisen ehdoista, joita lasten ja perheiden parissa tehtävässä työssä olisi osattava tunnistaa tarvetta vastaavan avun ja tuen saamiseksi. Tarkastelin tutkielmassani seuraavia kysymyksiä: Millaisena vanhoillislestadiolainen kasvatus näyttäytyy sosialisaation näkökulmasta? Mitkä kasvukokemukset näyttäytyvät keskeisimpinä lapsen hyvinvoinnin riskitekijöinä? Miten yhteisön kasvatuskäsitys ja kuva kasvuympäristöstä vastaavat yhteisössä kasvaneiden kokemuksia?
Vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen keskeisenä tavoitteena näyttäytyy yhteisöön sosiaalistaminen ja lapsen juurruttaminen yhteisön jäseneksi. Sosiaalistaminen ilmenee lapsen elämässä eri tavoin. Sosiaalistaminen yhteisöön, joka erottuu monilla tavoin yhteiskunnan valtavirrasta, aiheutti kokemuksia ulkopuolisuudesta ja eriarvoisuudesta. Tämä ilmeni erityisesti osattomuutena siitä, mikä kuuluu luonnollisena osana yhteisöön kuulumattomien ikätovereiden elämään. Sosialisaatio näyttäytyy myös yhteisöidentiteetin ja kollektiivisen uskon luojana. Vahvaa yhteisöllisyyttä, yhteisiä arvoja ja normeja painottava ja edellyttävä yhteisö asettaa sosiaalistettavan tilanteeseen, jossa identiteetti ei välttämättä pääse muodostumaan omaksi vaan enemmänkin ulkopuolelta omaksutuksi. Tällöin myös omakohtaisuus uskon osalta saattaa jäädä kehittymättä. Sosiaalistaminen ilmeni myös vallankäyttönä, jossa lapsen asema on aikuiseen nähden selkeästi alisteinen. Lapsen asema näyttäytyy esineellisenä. Lapsen edellytetään toimivan yhteisön opetusten ja odotusten mukaisesti omaksuen nämä kuuliaisesti. Lapsen rajattu tila voi tukahduttaa lapsen kasvun omaksi persoonakseen, jolloin kasvatuksen keskeinen tavoite tukea kasvua omaksi persoonalliseksi itsekseen ei toteudu.
Tarkasteltaessa mahdollisia hyvinvoinnin riskitekijöitä keskeisenä tekijänä ilmenee opillisten käytänteiden noudattaminen. Merkittävimmän riskin lapsen hyvinvoinnille aiheuttaa ehkäisemättömyysopin seurauksena syntyvä suurperheellisyys, mikä tekee lapsen kasvuympäristöstä haavoittuvan ja useita hyvinvoinnin riskitekijöitä sisältävän. Kasvaminen suurperheessä näyttäytyy selviytymisenä, sopeutumisena ja vaille jäämisenä. Lapsen kokema kuormitus ja vastuun ottamisen edellytys esiintyvät kohtuuttomina ikätasoon nähden, mikä uhkaa lapsen tasapainoista kasvua ja kehitystä. Kun lapsia on paljon, vanhemmilla ei ole riittäviä resursseja vastata lapsen emotionaalisiin tarpeisiin, mikä voi vaarantaa vanhemman ja lapsen välisen turvallisen kiintymyssuhteen rakentumisen. Nämä kokemukset yhdessä muiden kasvuympäristön aiheuttamien riskitekijöiden kanssa aiheuttavat moninaisia mielenterveyden ongelmia, joita esiintyi sekä lapsuudessa että myöhemmin aikuisuudessa. Mielenterveysongelmille altistavina tekijöinä ilmenee suurperheessä kasvamisen myötä aiheutuneet puutteet, mutta myös ristiriidat suhteessa uskoon ja uskon edellyttämiin käytäntöihin ja toimintatapoihin, joihin lapsi kasvatetaan. Usko näyttäytyykin kokemuksissa vahvemmin mielenterveyttä kuormittavana taakkana kuin psyyken hyvinvointia tukevana voimavarana.
Kokemukset osoittavat, että vanhoillislestadiolainen kasvatuskäsitys ja kuva kasvuympäristöstä eivät vastaa yhteisön luomaa kuvaa. Kasvatuskäsitys arvoineen, painotuksineen ja tavoitteineen näyttää välittyvän kasvatustyön käytännöissä, mutta kokemus varsinaisesta kasvatuksesta ei ilmene kasvatuskäsityksen mukaisesti myönteisenä. Kasvatustehtävä ei toteudu kasvatuksen perimmäisen tarkoituksen mukaisesti tulla kasvatetuksi tavalla, mikä ohjaa yksilöä itsensä näköiseksi ihmiseksi kasvamisessa. Vanhoillislestadiolainen käsitys kasvuympäristöstä näyttäytyy ideaalina, joka ei vastaa kokemuksia. Tutkielmassa tulee näkyviin se, kuinka vanhoillislestadiolainen kasvuympäristö aiheuttaa riskin lapsen perusturvallisuuden syntymiselle. Myöskään usko ei ilmene asiana, joka toisi turvaa vaan oppiin liittyvät pelot, ahdistus ja yhteisöelämäntavan noudattamiseen liittyvä kontrollointi toimivat pikemminkin päinvastaisesti. Yhteisön tuottama kuva Jumalan lasten turvallisesta valtakunnasta, jossa kaikilla on hyvä olla ja lasten hyvä kasvaa, ei kokemusten valossa osoittaudu todeksi.
Juttu on julkaistu UUT:n Muutos-lehdessä vuonna 2023.