Kirjoittanut Kaisa Klapuri
Vaikka uskonnollinen vakaumus onkin yleensä ihmiselle ilon, toivon ja lohdun lähde, sisältyy fundamentalistiseen, epäterveeseen uskonnollisuuteen voimakkaasti pelon aspekti. Monet entiset uskonlahkojen jäsenet kuvailevat kokonaista elämää jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Helluntailaisuuteen kasvaneet ovat pelänneet esimerkiksi Jeesuksen takaisintuloa, helvettiä ja riivaajia, ja entiset Jehovan todistajat Harmagedonin taistelua ja joka puolella vaanivia demoneita.
Valtaosa entisistä uskovaisista kuvaa myös erästä abstraktimpaa huolenaihetta; jatkuvaa riittämättömyyden ja huonommuuden tunnetta. Tämä johtunee osin jo uskontojen perusolettamuksesta, jonka mukaan ihminen on itsessään kelpaamaton ja tarvitsee pelastusta synneistään. Myös jatkuvat vaatimukset parannuksenteosta tai työnteosta yhteisön hyväksi koetaan usein raskaiksi.
Pelot eivät suinkaan aina hellitä uskonnollisen yhteisön jättämisen jälkeenkään. Luopioiden osaksi luvatut kauheudet kummittelevat pahimmillaan loppuelämän ajan mielessä. Itsekin muistan kokeneeni voimakasta helvetinpelkoa vielä vuosia sen jälkeen, kun lakkasin tietoisella tasolla uskomasta koko helvettiin. On vaikea kuvailla, kuinka syvälle minuuteen sinänsä epärationaaliset uskomukset on onnistuttu iskostamaan. Monet luopiot joutuvat myös rakentamaan elämänsä uudestaan aina uuden tuttavapiirin ja identiteetin muodostamisesta lähtien. Tämä ei helpota psyykkisen minän eheyttämistä.
Eräs sairaalateologi kertoi minulle edellisellä kotipaikkakunnallani, että julkaisemattoman tutkimuksen mukaan paikallisten psykiatristen osastojen potilaista 35–40 % tulee uskonnollisesti fundamentalistista taustoista. Vaikka suoria syy-seuraus-yhteyksiä taustojen ja ongelmien välille on turha ja mahdoton vetää, luku on silti hätkähdyttävä.
Tutkija Marlene Winell, joka on itse helluntailaisten lähetyssaarnaajien tytär, on jo vuosien ajan puhunut ja kirjoittanut aiheesta Uskonnollinen traumaoireyhtymä (Religious Trauma Syndrome, RTS). Hän on kohdannut työssään lukemattomia ihmisiä, joilla kaikilla on samanlaisia oireita: masennusta, ahdistusta, pelkoja, paniikkikohtauksia, työkyvyttömyyttä, sosiaalista toimintakyvyttömyyttä, unettomuutta, painajaisia ja itsetuhoisuutta. Oireet muistuttavat paljon traumanjälkeisen stressihäiriön (PTSD) oireita, mutta Winellin asiakkaita ei yhdistä jokin yksittäinen, tietty trauma, vaan uskonnollinen tausta. Useimmiten kyse on ihmisistä, jotka ovat syntyneet johonkin fundamentalistiseen yhteisöön, ja jotka ovat olleet toiminnassa erityisen omistautuneesti mukana. Heidän ongelmansa ovat hämmästyttävän samanlaisia, ja he tunnistavat itsensä ja oireensa useimmiten nopeasti kuultuaan uskonnollisesta traumaoireyhtymästä.
Winell haluaa saada lääkärit ja asiantuntijat tunnistamaan ja tunnustamaan uskonnollisen traumaoireyhtymän olemassaolon. Asiakaskunta on laaja, ja hoito tällä hetkellä riittämätöntä. Toipuminen perustuukin sekä Yhdysvalloissa että Suomessa vielä pitkälti sinänsä merkitykselliseen vertaistukeen. Winell huomauttaa kuitenkin, että tuomiota julistavan uskonlahkon vaikutuspiirissä varttuneet ovat usein niin pahasti itsestään ja ympäröivästä maailmasta vieraantuneita, että he tarvitsisivat myös asiantuntevaa ammatillista apua. Kun esimerkiksi lääkärien ainoa kommentti uskonnosta on usein ”sehän on elämää tukeva asia”, ei todellista keskustelua asiakkaan ja lääkärien välille voi syntyä. Uskontojen tuhoisat piirteet ovat suomalaisessa psykiatriassakin kiusallisen vaiettu aihe. Vakaumuksellisiin asioihin ei saisi puuttua, mikä jättää uskonlahkon haittavaikutuksista kärsivän vaille vastauksia ja hoitoa.
Olin kuuntelemassa ICSA:n vuosikonferenssissa yhdysvaltalaisen Heidi Houghin luentoa uskonnollisesta traumaoireyhtymästä. Hough kasvoi Suomessakin toimivassa Smithin ystävät -kirkossa. Norjasta lähtöisin oleva kirkkokunta tunnetaan myös nimillä Brunstad Christian Church ja Den Kristlige Menighet. Kyseessä on vahvasti patriarkaalinen kristillispohjainen liike.
Hough kuvaili puheessaan, kuinka hänen sisällään asui koko hänen lapsuutensa ajan ”kirkko-Heidi” ja ”todellinen Heidi”. Kirkko-Heidi teki kiltisti, mitä odotettiin, mutta kärsi koko ajan syvistä peloista. Todellinen Heidi onnistui aikuisena löytämään tien vapauteen ja omannäköiseen elämään, mikä vaati vuosien eheytymistyön. Persoonan jakautuminen vaikuttaa dissosiatiiviselta, ja Hough mainitseekin, että moni uskonnollisesta traumaoireyhtymästä kärsivä saa ensin dissosiaatiohäiriö-diagnoosin, koska ammattilaisten on vaikea hyväksyä ja ottaa huomioon uskontojen vaikutuksia.
Hough esittelee listan varoitusmerkeistä, jotka altistavat uskonnollisen traumaoireyhtymän synnylle. Varottava oppi sisältää hänen mukaansa vaatimuksen itsekieltäymyksestä, opetusta maailmanlopusta, mustavalkoista ajattelua, voimakkaan me-he-jaottelun ja ylemmyyden tunteita (”vain meillä on totuus”). RTS:lle altistaa lahkoon syntyminen ja voimakas riippuvuus lahkosta myöhemmin elämässä. Riippuvuus voi olla esimerkiksi taloudellista tai sosiaalista. Myös voimakas, narsistinen johtaja on altistava tekijä.
Tyypillisiä oireita uskonnollisesta traumaoireyhtymästä kärsivälle ovat Houghin mukaan hämmennys, vaikeus ajatella ja tehdä päätöksiä itse, tarkoituksen ja suunnan puuttuminen elämästä, huono itsetuntemus, pelko ”olla maailmallinen ja maailmassa”, tuomion pelko, masennus, itsemurha-ajatukset, viha, katkeruus, syyllisyys, suru, kostonhimo ja tunteiden ilmaisemisen vaikeus. Monilla on ongelmia syömisen, nukkumisen ja seksuaalisuuden kanssa. Yksinäisyyden ja huonommuuden tunteet ovat tavallisia, samoin perfektionismi.
Yliopistourallaan Hough tutkii narratiivisen kirjoittamisen terapeuttista vaikutusta RTS:stä kärsiville. Elämäntarinansa kirjoittamisesta on omankin kokemukseni mukaan hyötyä. Se avaa silmiä ja auttaa näkemään kauempaa. Tulevaisuuteensa jokainen voi sitä paitsi kirjoittaa toivomiaan asioita – kukaan jumala tai hengellinen johtaja ei enää määrittele sen kummemmin minun tai Heidi Houghinkaan elämää. Selviytyminen on mahdollista monella muullakin tapaa, mutta siihen vaaditaan, että meidän uskontojen uhrien ongelmat tunnustetaan. Aiheesta puhuminen ei saisi olla tabu terveydenhuollossa, ja avunsaantia ei pitäisi vaikeuttaa vieläkin vallalla oleva näkemys, jonka mukaan uskonnot tuovat poikkeuksetta vain hyvää ihmisen elämään.