Teksti: ”Nimetön kokemus”
Julkaistu: 22.8.2025
Kertomus on jatko-osa tälle kirjoitukselle, joka käsittelee ulkopuolisuutta sokeana ihmisenä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Kirjoittaja eli pitkään kaksoiselämää, kunnes valitsi olla rehellinen itselleen ja muille – ja irtautui liikkeestä. Jatkokertomuksessa kirjoittaja kertoo, millaista oli osallistua pitkästä aikaa suvun yhteiseen juhlaan ja kohdata sukulaisensa ensimmäistä kertaa avoimesti ei-lestadiolaisena.
Kun juhla tuli, olin valmis – ainakin sen verran kuin voi olla. Olin ollut perheeni kanssa jo edeltävinä päivinä, ja siinä ajassa ehti tapahtua paljon.
Vaikka en ollut tavannut suurinta osaa ydinperheestäni pitkiin aikoihin, heillä oli ollut aikaa sisäisesti valmistautua – kohdata se, millainen minusta on tullut. Heidän näkemyksensä ja asenteensa olivat selvillä jo ennen juhlaa. He olivat saaneet aikaa ajatella, hyväksyä – ja ehkä juuri siksi heidän kanssaan ei enää tarvittu vaikeita kysymyksiä tai kiertelyä. He ottivat minut vastaan omana itsenäni. Ja sen kuuli – äänenpainoista, sävyistä. Siitä, miten minua kohdeltiin. Se yllätti, pakko myöntää. Menneisyyden arvoristiriidat kun olivat melko räikeitä. Parhaiten jäi mieleen toteamus: ”mies tietää mitä tekee”. Se kiteyttää kaiken.
“Voiko sulle vielä sanoa Jumalan terve?”
Tapaaminen muun suvun kanssa oli toista. Osa ei tiennyt vielä lainkaan, osa ehkä epäili. Ja osa tiesi, mutta ei ollut hyväksynyt. Moni tervehti sillä uskoon kuuluvalla tavalla: “Jumalan terve.” Jotkut sanoivat sen tavalliseen tapaan, toiset varovaisemmin: “Voiko sulle vielä sanoa Jumalan terve?”
Kun vastasin “moi” tai “päivää”, tuli pieni hiljaisuus.
“Eli sulle ei voi enää sanoa niin?”
“Ei”, vastasin.
Se oli hetki, jossa kaikki hiljainen muuttui näkyväksi – tai minun tapauksessani kuuluvaksi. Heidän sävynsä, epäröintinsä. Se, mitä ei sanottu.
Sitä oli kaikkialla. Se oli juhlaväen hiljaisissa pysähdyksissä, joissain keskusteluissa, joissa tiesi olevansa ikään kuin väärällä puolella. Pienissä katkoissa puheessa, sanoissa jotka nieltiin ennen kuin ehdittiin sanoa. Ei pahuutta, mutta paljon vaikenemista.
Kävelin juhlan halki tietoisena siitä, että en kuulu, mutta silti päätin olla paikalla.
Tunsin olevani kuin kuplassa. Kävelin juhlan halki tietoisena siitä, että en kuulu, mutta silti päätin olla paikalla. Olin tullut kunnioittamaan läheistäni – ja siinä kaikki raskas sai jäädä taka-alalle.
Osallistuin jopa yhteislauluun. En siksi, että olisin kokenut laulun omakseni. En siksi, että olisin palannut siihen, mistä lähdin. Vaan siksi, että halusin näyttää: minä olen tässä. Olen yhä tämän perheen jäsen, vaikka en enää usko samalla tavalla. Yhteislaulu ei ollut minulle uskon ilmaus vaan ele – osoitus siitä, että kunnioitan tilaisuutta, juhlaa, perhettäni. Se ei ollut myöntymistä, vaan valinta: minä voin olla tässä, omana itsenäni, vaikka en ole niin kuin muut.
Tunteet olivat monenlaisia. Raskainta oli se päälleliimattu uskovaisuus, kun tiesin, etten enää kuulu siihen. Ydinperheen hyväksyntä teki siitä kaiken sen arvoista.
En mieti, mitä muu suku ajattelee. Olen tullut siihen tulokseen, että jos joku on liian kapeakatseinen ymmärtääkseen minun valintani, se ei ole minun ongelmani. Se on heidän ongelmansa. Suru on siinä, että se kapeakatseisuus ylipäätään on olemassa. Että maailmankuva voi olla niin suljettu, ettei siihen mahdu ihminen, joka ei enää usko samalla tavalla.
Tiedän myös, että perheen kanssa asuessani meidän välillämme oli arvoristiriitoja. Riitelimme. Tunsin, etten saanut olla oma itseni. Pään ympärillä oli kuin vanne, joka kiristyi jokaisesta väärästä sanasta. Ehkä se jätti jäljen myös heihin, minut se sai lähtemään. Mutta nyt pitkän ajan jälkeen, sain huomata että he olivat iloisia nähdessään minut. Sen kuuli äänistä.
Tämä juhla ei ollut vain juhla. Se oli kohtaaminen. Ensimmäinen pitkään aikaan. En tiedä, mitä siitä seuraa. Mutta sen tiedän, että otin tämän askeleen – ja että se riittää nyt. Olen tässä. Yhä vähän kauempana, mutta elossa. Ja enemmän minä kuin koskaan ennen.