Teksti: ”Nimetön kokemus”
Julkaistu: 16.5.2025
Synnyin ja kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Lapsena kaikki tuntui luonnolliselta – arjen rytmit, tavat, sanat, uskon kieli. En tiennyt muusta, enkä osannut kyseenalaistaa mitään. Yhteisö puhui rakkaudesta, hyväksymisestä ja armon riittävyydestä. Kaikki oli valmiiksi määritelty.
Mutta vähitellen aloin huomata, että jokin ei vastannut. Ei vastannut siihen, mitä tunsin.
Kun näköaisti puuttuu, muiden aistien varassa elävälle ulkopuolisuus ei vaadi sanoja – se on äänenpainoissa, hiljaisissa katkoissa, asioissa joita ei mainita.
Olen sokea. Se on osa minua, mutta ei minua kokonaan. Ja ehkä juuri siksi, juuri tämän kautta, opin varhain tunnistamaan erillisyyttä, vaikka sitä ei olisi sanottu ääneen. Sitä ei tarvinnut sanoa. Sen kuuli. Kun näköaisti puuttuu, muiden aistien varassa elävälle ulkopuolisuus ei vaadi sanoja – se on äänenpainoissa, hiljaisissa katkoissa, asioissa joita ei mainita.
Yhteisö ei hylännyt minua. Mutta se ei myöskään kantanut. Kun jokaisella on sama käsitys elämästä ja epäilykset pysyvät piilossa, ei ole tilaa sille, joka tuntee eri tavalla. Muillakin on varmasti epäilyksiä ja ajatuksia, mutta niitä ei sanota. Niitä ei saa tuoda julki, koska silloin joku muukin voi ajatella, että hän epäilee ihan samalla tavalla. Siksi niistä ei puhuta. Uskosta ei puhuta, vaikka se onkin yhteisön ydin. Ja vaikka sen pitäisi olla henkilökohtainen asia, muut kyllä miettivät toisen ”uskon tilaa”, vaikkeivät osaisikaan sitä kysyä. He eivät kysy, koska vastaus pelottaa. Entä jos hän onkin erilainen kuin me muut?
Ja kun olet valmiiksi erilainen – kun et seuraa visuaalisia eleitä tai katseita, kun kuulet enemmän rivien väleistä kuin sanotusta, kun koet uskosi lähinnä sen kautta, miten muut sen määrittelevät – silloin ulkopuolisuuden tunne ei tarvitse sanoja. Se vain on.
Minussa alkoi kasvaa toinen todellisuus. Ensin vain ajatus. Sitten epäilys. Kysymys. Lopulta ristiriita, joka ei enää jättänyt rauhaan.
Kaksoiselämä ei ollut valinta, vaan pakko. Niin kauan kuin en vielä uskaltanut puhua, se oli ainoa tapa selviytyä.
Yritin silti. Tervehdin, kävin seuroissa, sanoin “aamen” silloinkin, kun sana ei enää kantanut. Ulospäin elin mukana. Sisältä olin jo lähtenyt. Kaksoiselämä ei ollut valinta, vaan pakko. Niin kauan kuin en vielä uskaltanut puhua, se oli ainoa tapa selviytyä. Mutta lopulta en enää pystynyt. Oli pakko olla rehellinen.
Lähetin perheenjäsenelleni pitkän ääniviestin. Kerroin, että en enää usko. Että en jaksa esittää. Että minusta ei tullut sellainen kuin piti – ja että en enää halua yrittää olla. Sanoin myös, että pelkäsin. En niinkään Jumalaa, vaan menettämistä. Pelkäsin, että menetän ne, joita rakastan.
Mutta en menettänyt. Vastauksena sain sanat, joita en koskaan unohda: “Sun arvo ei riipu siitä, mitä uskot. Se, että oot rehellinen itsellesi, on tärkeämpää kuin mikään muu.” Siinä hetkessä olin näkyvä. Ei silmillä – vaan sydämellä.
Tämä ristiriita ei jäänyt pelkäksi ajatukseksi. Se alkoi vaikuttaa kaikkeen. Etäännyin perheestäni enemmän kuin edes silloin ymmärsin. Vuosien aikana yhteydenpito hiipui – ei riidan tai katkeruuden vuoksi, vaan siksi, että en enää jaksanut olla tilanteissa, joissa sisin piti piilottaa.
Jouluista tuli yksi niistä hetkistä, jolloin tunsin sen kaikkein terävimpänä. Olen viettänyt useita jouluja yksin tai kavereiden kanssa – en siksi, että haluaisin olla yksinäinen, vaan siksi, että en kestänyt enää juhlia, joissa hiljaisuus puhuu kovempaa kuin sanat.
En ole tavannutkaan perhettäni usein. Tämän vuoden alussa näin osan heistä nopeasti ravintolassa, ja sitä ennen yhden siskoistani omana syntymäpäivänäni syksyllä 2024. Sitä edellinen tapaaminen… siitä on jo paljon aikaa. En ollut juurikaan yhteydessä myöskään puhelimitse tai viestein – mutta eivätpä hekään, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ottaneet yhteyttä minuun. En tiedä, olisivatko oikeasti halunneet, mutta eivät uskaltaneet – vai onko meidän perheessä vain sellainen kulttuuri, että yhteyden pitäisi lähteä lapsesta, ei vanhemmasta? Että aikuisen lapsen pitää pitää yhteyttä, ja vanhemmat vetäytyvät taka-alalle, ellei joku pyydä lähemmäs?
Joskus mietin, mitä he ajattelevat. Että en halua tavata? Että olen vetäytynyt pois omasta halustani, että en välitä? Totuus on varmaan monimutkainen. On siinä omaa haluakin. En voi väittää, että kaipaisin jokaista yhteistä hetkeä. Mutta silti: isoin syy on se, että en jaksa olla mukana sellaisessa ilmapiirissä, joka hengittää jotain, mihin en enää kuulu. Syy ei ole yksittäiset ihmiset, vaan koko paketti. Tunnelma. Tietyt virret, siioninlaulut, äänensävyt, ilmeet joita en näe mutta aistin silti. Ympäristö, jossa hiljaisuus kertoo enemmän kuin puhe. Ehkä he ymmärtävät enemmän kuin sanovat. Ehkä he ovat hiljaa, koska eivät tiedä mitä sanoa.
Se sattuu, kyllä. Mutta sekin on ollut rehellistä. Olen mieluummin ollut yksin kuin yrittänyt mahtua paikkaan, jossa en saa olla kokonaan oma itseni. Vaikka en ole välttämättä halunnut katkaista yhteyksiä, en ole myöskään halunnut enää peittää itseäni.
Sain takaisin sen, mitä olin kadottanut vuosia sitten: itseni.
Uskosta irtautuminen ei ollut uhmakas päätös. Se oli hiljainen, rehellinen toteamus: tämä tie ei ollutkaan minun. Ja vaikka se oli raskain valinta, jonka olen tehnyt, se oli myös vapauttavin. Sain takaisin sen, mitä olin kadottanut vuosia sitten: itseni.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun puhuin ensimmäisen kerran ääneen. En tiedä, olenko valmis kohtaamaan heidät kaikki, koko suvun, eri yhteisöön kuulumisen kun tuntee jo tervehdyksestä. Mutta olen totta. Ja se riittää. Pian osallistun pitkästä aikaa perheen yhteiseen juhlaan. Haluan mennä, koska haluan kunnioittaa läheistäni. En siksi, että tuntisin oloni täysin varmaksi. Tiedän, että osa hyväksyy minut tällaisena. Mutta muiden reaktioista en voi olla varma. Silti päätin mennä. Ehkä siksi, että haluan näyttää: en ole kadonnut. En ole eronnut ihmisistä, vaikka usko jäikin. Haluan uskaltaa olla paikalla – omana itsenäni. Se saa nyt riittää. Olen huomannut myös sen, että ehkä olen pitkään elänyt ajatellen: “En kuulu joukkoon. Piste.” Mutta nyt ymmärrän, että se ei ole koko totuus. He ovat yhä perheeni. Vaikka yhteyksiä ei ole pidetty, uskon että sisimmässään hekin ehkä toivovat, että näkisimme useammin kuin vain juhlissa tai satunnaisina viikonloppuina. Ehkä kukaan ei vain tiedä, miten aloittaa. Ehkä minäkin olen ollut hiljaa liian kauan.
Mutta jos jokin tästä jää, se olkoon tämä: Minä en ole hävinnyt. Olen tässä – vähän kauempana, mutta elossa. Ja aidosti, rehellisesti, minä itse.