Entinen vanhoillislestadiolainen Tuomas Pelkonen hiihtää 24 tuntia Oulussa 14.-15.3.2020 kiinnittääkseen huomiota hengellisen väkivaltaan.
Taustaa:
Hoitokokouksilla tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa harjoitettua seurakuntakuria. Hoitokokouksia tutkinut Aini Linjakumpu on määritellyt hoitokokoukset ”julkisiksi ja pakotetuiksi sielunhoidollisiksi tilanteiksi, joiden pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita” (Linjakumpu, 2012, sivu 10). Hoitokokoukset ovat aiheuttaneet vanhoillislestadiolaisten keskuudessa kollektiivisen trauman, joka on alkanut purkautua vasta viime aikoina.
Monien kohdalla hoitokokoukset ovat olleet hengellistä väkivaltaa. Julkisen syntien käsittelyn seuraukset voivat olla hyvin vahingollisia ja pitkäkestoisia. Syntiseksi leimaaminen voi järkyttää maailmankuvaa, identiteettiä ja käsitystä siitä, elääkö oikeanlaista elämää ja onko pelastuvien joukossa. Lapsesta saakka helvetin rangaistuksesta saarnoja kuulleille voi pelko kuoleman jälkeisestä rangaistuksesta olla hyvin ahdistava.
Hoitokokoukset ovat johtaneet joidenkin kohdalla yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen. Vaikka vanhoillislestadiolaiset eivät vaadi entisten jäsenten karttamista, voi yhteisön ulkopuolelle päätyminen johtaa välien viilentymiseen ja katkeamiseen yhteisöön jäävien kanssa. Monien kohdalla tämä on vaikuttanut perhe- ja sukulaissuhteisiin, koska tyypillisesti laaja perhe ja suku kuuluu yhteisöön. Läheisten menettäminen on ihmiselle hyvin tuskallista, koska läheiset ihmiset tarjoavat yleensä suurinta merkitystä, turvaa ja onnellisuutta ihmiselle. Sosiaalinen eristäminen voi aiheuttaa merkityksettömyyden tunnetta, ahdistusta, masennusta ja terveysongelmia ja sitä kautta johtaa jopa syrjäytymiseen. Sosiaalisen eristämisen seuraukset voivat jatkua vuosikymmenten ajan.
Hoitokokoukset olivat erityisen yleisiä ja kärjistyneitä 1970-luvulla. Taustalla oli se, että vielä 1960-luvulla vanhoillislestadiolaisten ja muun yhteiskunnan käsitykset moraalista olivat varsin samankaltaisia, mutta 1970-luvulla liikkeen piti linjata kantansa uusiin ilmiöihin, jotka uhkasivat perinteistä elämäntapaa (Linjakumpu, 2012, sivu 40).
Aini Linjakummun mukaan hoitokokoukset olivat 1970-luvulla luodun vanhoillislestadiolaisen yhtenäisyyden perusta. Ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset olisivat voineet johtaa liikkeen identiteetin, elämäntavan ja käsitysten muuttumiseen ja yhteisön hajoamiseen, mutta näin ei käynyt vaan sisäistä kontrollia tiivistämällä ja ryhmän ulkoisia rajoja tiukentamalla varmistettiin liikkeen yhtenäisyys (Linjakumpu, 2012, sivu 41). Liike säilyi, mutta sen hintana oli monien yksilöiden kokema väkivalta.
Vanhoillislestadiolainen liike puhuu hoitokokouksista mielellään melko kaukaiseen menneisyyteen liittyvänä asiana. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten Päivämies-lehdessä 16.10.2019 kirjoitettiin, että hoitokokoukset loppuivat sen jälkeen, kun eräs heidän johtohenkilönsä ”oli 22.11.1979 vapautettu kaikista kristillisyyden luottamustehtävistä”. Hoitokokoukset eivät kuitenkaan olleet riippuvaisia yhdestä henkilöstä, 1970-luvun hoitokokousten seuraukset jatkuvat edelleen ja erilaiset enemmän tai vähemmän julkiset ”hoitamiset” ovat edelleen osa vanhoillislestadiolaisten kulttuuria.
Vanhoillislestadiolaisen yhteisön tulisi käsitellä kunnolla hoitokokouksiin liittyvä menneisyys ja nykyisyys. Liikkeen tulisi löytää keinot yhtenäisyyden säilyttämiseen ilman väkivaltaa.
UUT on julkaissut viime kuukausien aikana entisten vanhoillislestadiolaisten kokemuksia hoitokokouksista. Jos sinulla on kokemusta hoitokokouksista, kerro siitä meille, kenties voimme julkaista sinunkin kertomuksesi. Kokemuksia hoitokokouksista ja muihinkin uskonyhteisöihin liittyviä kokemuksia voit lukea täältä:
https://www.uskontojenuhrientuki.fi/loyda-tukea/kertomukset/
Lisätietoja hoitokokoushiihdosta:
https://www.facebook.com/pg/hoitokokoushiihto/about
Lähde: Linjakumpu, Aini (2012). Haavoittunut yhteisö, hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Vastapaino, Tampere.