Teksti: ”Inka”
Julkaistu: 13.2.2026
Muutin pääkaupunkiseudulle muutama vuosi sitten. Uudella paikkakunnalla ei ollut valtakunnansalia, eikä minulla ollut autoa. Olin asumuseron vuoksi muutenkin vähän pois raiteiltani, enkä suunnitellut käyväni Jehovan todistajien kokouksissa. Jehovan todistajat kutsuvat kaltaistani “toimettomaksi”. Olin edelleen yhteisön jäsen, mutta en osallistunut toimintaan.
Muutaman viikon kuluttua lähiseurakunnan vanhimmat kuitenkin soittivat ja kysyivät, saisivatko tulla käymään. Suostuin. He kertoivat, että naapurissani asuu sisar (Jehovan todistajat kutsuvat toisiaan veljiksi ja sisariksi), ja kysyivät, haluaisinko tutustua häneen. Tietenkin halusin.
Vanhimmat lähtivät, ja noin vartin kuluttua ovikello soi. Siinä hän oli – ihana Nea. Hän tuli tytärtensä kanssa ja toi leivoksia. Meistä tuli heti parhaat kaverit. Hän kutsui minut usein aamukahville, ja kävimme yhdessä kaupoissa.
Aloin käydä taas kokouksissa – Nea ”elvytti” minut. Kävin jopa kenttäpalveluksessa eli tein saarnaamistyötä silloin tällöin. En ollut enää toimeton.
Vähitellen Nea kuitenkin lopetti yhteydenpidon kokonaan. Kokouksissa hän toki tervehti ja jopa halasi – hän halasi muutenkin kaikkia, se oli hänen tapansa. En käsittänyt, mistä oli kyse. En ollut sanonut hänelle mitään pahaa. Arvostin häntä suuresti ja pidin hänen ystävyyttään Jehovan siunauksena.
Huomasin, etten saanut millään kavereita uudessa seurakunnassa. Se oli todella raskasta, sillä olin aina ollut seurallinen. Nyt olin aivan yksin. Arvelin syyksi sen, etten ollut kovin innokas kenttäpalveluksessa. En voinut itselleni mitään – olin aina vihannut kenttäpalvelusta, pitänyt sitä nolona.
Lopulta päätin erota uskonnosta. Aloin etsiä netistä tietoa ja tulin nopeasti siihen tulokseen, että Jehovan todistajat ovat kultti.
Minä pidin häntä ystävänä, ja hän piti minua tuntimäärän lähteenä.
Jaoin tarinani entisten Jehovan todistajien foorumeilla, ja siellä sain tietää, mistä oli kyse. Ystäväni oli niin kutsuttu tienraivaaja, eli hän oli sitoutunut käyttämään tietyn tuntimäärän kuukaudessa sananjulistustyöhön ja raportoimaan tehdystä työstä seurakunnalle. Jos Jehovan todistaja on toimeton, tienraivaaja voi raportoida kaikki hänen kanssaan vietetyt tunnit kenttäpalvelusraporttiinsa. En ollut tiennyt tästä, sillä menin kasteelle aikuisena mieheni painostamana, enkä ollut koskaan ollut tienraivaajana.
Näin surullista se on – minä pidin häntä ystävänä, ja hän piti minua tuntimäärän lähteenä.
Nykyään toimin vapaaehtoisena UUT:ssa. Niitä, jotka eivät uskalla lähteä tästä kultista ystävien menettämisen pelossa, haluan rohkaista pohtimaan, onko ystävyys oikeasti aitoa ja vapaaseen tahtoon perustuvaa.