Teksti: Anne Elisabet Belt
Julkaistu: 17.10.2025
Ulkopuolinen. Tuo sana ja tunne ovat seuranneet minua, olleet syvä osa minuuttani, läpi elämäni näihin päiviin asti.
Kaikki alkoi, kun synnyin 1980-luvulla Jehovan todistaja -perheeseen. Olin erilainen kuin muut lapset. En saanut leikkiä muiden lasten kanssa. Muilla lapsilla oli kavereita, minulla ei ollut. Muut lapset viettivät syntymäpäivää, minä en viettänyt. Muut lapset saivat joululahjoja. Minä istuin hiljaa, kun muut avasivat rapisevia lahjapaketteja, joita olivat tuoneet toisilleen jaettavaksi. Minulle ei jaettu.
Ulkopuolisuus konkretisoitui käsinkosketeltavaksi, kun istuin käytävällä uskontotuntien aikana. Täysin eristyksiin jouduin, kun minua alettiin koulukiusata uskontoni takia.
Ulkopuolisuuden kokemus syventyi ja jatkui, kun kotonani en kokenut olevani tarpeeksi hyvä Jehovan todistaja. Siskot olivat parempia. Jouduin yhteisössäkin silmätikuksi, kun teininä harhauduin suutelemaan poikaa – sitähän ei tietenkään saanut tehdä. Minulle ei puhuttu, ei katsottu silmiin. Olinhan synnintekijä. Omassa yhteisössänikin olin ulkopuolinen.
En tiennyt, miten puhua ihmisille tai miten viettää vapaa-aikaa. Olin kuin näkymättömässä kuplassa, jonka läpi en päässyt.
Kotona ulkopuolisuuden ja vääränlaisuuden kokemus syventyi. Vertailin itseäni siskoihin. Minuun iskostui syvälle ajatus riittämättömyydestä ja huonoudesta. Sitä olen kantanut sisälläni vuosikymmeniä. Se on raskas taakka kantaa.
Erosin Jehovan todistajista nuorena parikymppisenä, ja olisi voinut luulla, että siihen päättyy ulkopuolisuuteni. Sen sijaan alkoi kaksoisulkopuolisuus. Olin ulkopuolinen perheelleni ja kaikille tutuille, mutta myös ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri vaikuttivat vieraalta. En osannut toimia siinä, eikä minulla ollut yhtään ystävää tai tuttua. En tiennyt, miten puhua ihmisille tai miten viettää vapaa-aikaa. Olin kuin näkymättömässä kuplassa, jonka läpi en päässyt. Näin muut, mutten päässyt osaksi heitä, vaikka kuinka halusin. Oli jälleen minä – ja nuo muut.
Kun uskaltaa avata suunsa ja sanoa, mitä tuntee, tunteen valta pienenee.
On ollut pitkä tie hallita ja avata ulkopuolisuuden lukkoa. Tuo läpinäkyvä kupla on ollut ympärilläni kauan. Olen jättänyt menemättä ihmisten keskelle, koska pelkään, etten pääse kuplan läpi. Huudan ja itken, mutta kukaan ei kuule.
Ulkopuolisuuden kokemus on hankala, koska se käskee olla hiljaa: älä ainakaan kerro, mitä tunnet, koska sitten sinulle nauretaan – ja jäät ulkopuolelle. Siksi se onkin niin haitallinen kantajalleen – se on itseään toteuttava haitallinen uskomus. Se on aiheuttanut ahdistusta ja masennusta, mutta avain sen voittamiseen löytyi itsestä: jos uskaltaa sanoa, että minä olen tällainen ja minulla on tällaisia pelkoja, päästää ihmiset lähemmäksi, sisälle kuplaan. Saa mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun uskaltaa avata suunsa ja sanoa, mitä tuntee, tunteen valta pienenee.
Kerran eräs työkaverini sanoi, että oli aina kokenut olevansa erilainen kuin me muut, ja se sattui. Aloin itkeä. Tuossa oli ihminen, joka puhui omia kokemuksiani ääneen. Se lähensi ja opetti tärkeän asian: puhu, uskalla luottaa ihmisiin. Suurin osa heistä on oikeasti tosi mukavia. Jos vain uskallat tulla kuplasta ulos. Se on vankila, josta pääsee pois. Sen ei tarvitse määrittää koko loppuelämääsi.
Kannan tuota kuplaa mukanani ehkä koko loppuelämäni. Mutta osaan jo astua sen ulkopuolelle ja kokea yhteyttä. Se on ollut parantavaa. Välillä on jo me – ei minä ja nuo muut.