Siionin muurin vartijat

Kokemuksia ja havaintoja vanhoillislaestadiolaisuudesta

Varhaisimmat muistoni vanhoillislaestadiolaisuudesta ovat peräisin lapsuuden ajalta. Perheeni on tavallinen luterilainen, maalainen työläiskoti. Muistan muutamana kesänä käyneemme suviseuroissa. Vanhoillislaestadiolaisuus on huomattava herätysliike täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Isäni oli kesäisin poissa kotoa liikkuvan työnsä takia. Yhtenä kesänä ollessani kymmenvuotias kävin äitini ja nuoremman veljeni kanssa suviseuroissa. Vanhoillislaestadiolaisuus tuli minulle tutuksi lapsuudessani ja nuoruudessani äitini sukulaisten kautta. Uskovainen äidinäitini oli merkittävä ihminen suvussamme. Tällä hetkellä muistelen häntä lämmöllä. Jotkut asiat hänestä eivät olleet niin mairittelevia. Joskus hän puhui minulle serkuistani ikävästi näiden selän takana. Toisten elämän kyttääminen oli hänen heikko kohtansa.

Vanhoillislaestadiolaisuus tuli äidilleni oman kotinsa kautta. Hän meni alle kolmekymppisenä naimisiin isäni, tavallisen työläismiehen kanssa. Vanhoillislaestadiolainenhan ei saa mennä ulkopuolisen kanssa naimisiin. Tämä voi johtaa liikkeestä erottamiseen. Hän ei ole koskaan puhunut juuri mitään negatiivista laestadiolaisista. Luultavasti asia on hänelle vaikea. Minun suhde isääni on edelleen vaikea. Murrosiässä käännyttyäni laestadiolaisuuteen minusta tuntui, ettei isä hyväksy uskonnollisuuttani.

Lapsena ja varhaisnuorena vierailimme veljeni kanssa toisinaan samanikäisten laestadiolaisten serkkujen tykönä. Ne ovat ehkä kaikkein parhain muistot laestadiolaisuudesta. Vielä tuolloin en tiennyt mitään Rauhanyhdistyksestä. Yläasteella jouduin koulukiusaamisen kohteeksi. En uskaltanut puhua siitä kotona. Pelkäsin koulukiusaajien kostoa. Hain jonkinlaista turvaa elämääni.

Vanhoillislaestadiolaisten hengelliseen opetukseen sain kosketuksen neljätoistavuotiaana Rauhanyhdisten järjestämällä rippikoululeirillä kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Äitini muistaakseni lähetti minut sinne mummoni kehotuksesta. Minun kohdallani voi sanoa laestadiolaisten uskonnollisen opetuksen osuneen herkkään maaperään. Rippikoululeiri sisälsi oppitunteja, liikuntaa ja seurustelua toisten nuorten kanssa. Muistan olleeni leirillä kuumeessa yhdessä vaiheessa. Tällöin kyselin uskonnollisista asioista yhdeltä rippikoulun isoiselta. Tällöin sain ”parannuksen armon”, niin kuin laestadiolaiset uskonnollista kääntymistä kutsuvat. Elämäni muuttui sen jälkeen jonkin verran. Tutustuin laestadiolaisiin nuoriin heidän kotonaan. Osallistuin jonkin verran Rauhanyhdistyksen toimintaan, kävin seuroissa silloin tällöin.

Niin sanotun parannuksen jälkeen tunsin aluksi hyviä ”tuntemisia”. En tuntenut enää itseäni niin pelokkaaksi. Vähitellen rauhanyhdistyksen asenteet tulivat kuitenkin tutuiksi. Nuorelle ihmisille luonnollinen seksuaalisuuden kieltäminen on vaikea asia. Koin 16-17- vuotiaana kovaa syyllisyydentunnetta itsetyydytyksestä. Luulin tehneeni jotain kauhean väärää. Hain vastausta vanhoillislaestadiolaisten seuraraamatusta: saanko asiaa koskaan anteeksi. Myös itsetyydytys, puhumattakaan muista avioliiton ulkopuolisista seksiasioista, on laestadiolaisten mielestä syntiä. Jouduin tällä tavalla omien ajatusten ja syyllisyydentunteen noidankehään. Silloin olin lähellä katketa henkisesti. Onneksi minulla oli kuitenkin henkisiä voimia jäljellä. Selvisin ristiriidan yli, mutta asia jätti minulle ikäviä muistoja.

Sain lukion suoritettua kohtuullisesti ja pääsin ylioppilaaksi. Lukion jälkeen ristiriitainen uskonnollisuuteni heitteli minua puolelta toiselle. Yhdessä vaiheessa en tuntenut kuuluvani laestadiolaisiin, mutta toisinaan tunsin voimakasta uskonnollista tunnetta. Kuljin kuvainnollisesti vuoristoradalla tunne-elämässäni. Kävin armeijan läpi kaksikymppisenä. Asepalveluksen jälkeen pääsin opiskelemaan yliopistoon. Oman elämäni ja itsenäistymisen kannalta tämä oli hyvä asia. Opiskelujeni alussa tunsin yksinäisyyttä, etsin itselleni kovasti tyttöystävää. Tutustuin muutamaan opiskelukaveriin. Välillä tunsin tarvetta selvittää asioita laestadiolaisten kanssa.

Yli kaksikymppisenä elämäni muuttui jälleen eräällä opintoretkellä Pohjois-Saksaan. Tällöin käytin liikaa alkoholia. Matkalla yliopiston opettajatkin käyttäytyivät hillittömän seksuaalisesti. En ollut tottunut sellaiseen elämään. Lopulta tunsin kuolemanpelkoa, ”sielunhätää”. Soitin kotimaahan uskovaiselle kaverille, jolta kysyin syntejäni anteeksi. Palaaminen laestadiolaisten yhteisöön tuli tavallaan tarpeeseen.

Olin Rauhanyhdistyksen jäsen vähän yli kahdestakymmenestä ikävuodesta kolmekymppiseksi asti. Tänä aikana ehdin juurtua vanhoillislaestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Ajan kuluessa olin aktiivisesti mukana Rauhanyhdistyksen toiminnassa. Toimin muun muassa pienen vartioryhmän vastuuhenkilönä. Opiskeluissani edistyin vaihtelevasti. Neljänä ensimmäisenä opiskeluvuotena edistyin kiitettävästi, mutta loppututkielman tekemisessä minulta meni useampi vuosi. Valmistuin maisteriksi seitsemän ja puolen vuoden opiskelun jälkeen. Tästä saavutuksesta olen ylpeä. Suurin osa uskossa olemisen ajasta oli melko seesteistä.

Loppuaikana koin kaikkein myrskyisimmät ristiriidat, jotka johtivat liikkeestä eroamiseen. Alle kolmekymppisenä lääkäri totesi minulla vaivan intiimialueella. Tunsin asiasta syyllisyyttä. Lukioiän vaikeat muistot ristiriitaisesta seksuaalisuudesta palautuivat mieleeni. Laestadiolaisillehan seksuaalisuus kuuluu ennen kaikkea avioliittoon. Kaikenlainen toisella tavalla toteutuva seksuaalisuus on heidän mielestään suljettu pois eli ”se ei ole sopivaa”. Hakeuduin psykiatrin vastaanotolle, joka suositteli minulle psykoterapian aloittamista. Luotettavan terapeutin avulla ahdistukseni helpotti ja syyllisyydentunteeni vähenivät. Sain myös toisenlaista näkökulmaa asioihin. Uskonnollisen liikkeen epäkohdat alkoivat selvitä minulle, kun ajattelin asioita ääneen. Olin uskonveljien ja –sisarten kanssa viime vaiheessa monesta asiasta eri mieltä. Lopulta mielessäni tiesin jättäväni liikkeen. En ole katunut tekemääni päätöstä. Nyt yli kolmekymppisenä olen ollut kokonaan vanhoillislaestadiolaisesta liikkeestä erossa reilut kaksi vuotta. En kuulu enää Rauhanyhdistykseen.

Tämä ”Siion”, kuten uskovat Rauhanyhdistystä kutsuvat, on keskitetysti johdettu yhteisö, jossa epäilevät mielipiteet kitketään välittömästi pois. Sananvaltaa käyttävät ”puhujat” eli saarnamiehet. Ilmiönä on havaittavissa keski-ikäisten miesten harjoittama vallankäyttö, vaikka se ei ole kovin näkyvää. Jos epäilet liikkeen opetuksia, saat vastaasi paitsi parhaat ystäväsi myös liikkeen saarnamiehet. He nauttivat Rauhanyhdistyksen sisällä korotettua arvonantoa. Minun mielestäni heidät pitäisi pudottaa jalustalta ruohonjuuren tasolle. Laestadiolaiset ovat enimmäkseen ihan tavallisia ihmisiä. Minulla on edelleen muutamia liikkeeseen kuuluvia ystäviä. Yksi parhaista kavereistani on kuitenkin lakannut ottamasta yhteyttä, kontaktin pitäminen on minun harteillani. Ihmettelen uskontoon perustuvaa erottelua.

Laestadiolaisen heräyksen perusti Lars Levi Laestadius Ruotsin Lapissa 1800-luvulla. Hän tuli tunnetuksi herättäjän maineen lisäksi raittius- ja tiedemiehenä. Opetuksissaan hän ei korostanut seurakunnan merkitystä. Laestadius kiinnitti vähän huomiota herätysliikkeiden teologisille painotuksille, mutta teki selvää rajanvetoa elävän ja kuolleen kristillisyyden välillä.

Vanhoillislaestadiolaisten mielestä taivaaseen pääsee ennen kaikkea tietyllä tavalla uskovan seurakunnan eli ”Jumalan valtakunnan” kautta. Heidän seurakuntaoppinsa perustuu käytännössä mustavalkoiseen Me ja muut- ajatteluun. On olemassa vain uskovaisia ja epäuskoisia. Vanhoillislaestadiolaisten seurakuntaoppi kehittyi myöhemmin 1900-luvulla suurten hajaannusten jälkeen. Vanhoillislaestadiolaisen herätysliikkeen kehityksessä vastuussa on ollut Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK). Etenkin suhteessa muuhun yhteiskuntaan keskusyhdistyksen johtomiehet ovat määritelleet liikkeen suuntaviivat. Nykyään etenkin nuoren sukupolven (teologien) elämä ei täysin vastaa liikkeen opetuksia. Liikkeen sisällä oppien kyseenalaistaminen on vaikeaa, koska oikeoppisuutta korostetaan voimakkaasti.

Kummastelen vanhoillislaestadiolaisten suhtautumista seksuaalisuuten. Seksuaaliasioihin suhtaudutaan liikkeen piirissä kuin mysteeriin. Ehkäisyvälineiden torjumisella ja perheiden suurella lapsiluvulla pidetään yllä liikkeen kannattajakuntaa. Myös naisen heikompaa asemaa selitetään Raamattuun perustuvana. Nainen on liikkeen piirissä ennen kaikkea äiti ja synnyttäjä.

Naimattomat ovat liikkeen piirissä vähän säälittäviä ”vanhapoikia” ja ”vanhapiikoja”. Naimattomia naisia on Rauhanyhdistyksen piirissä enemmän kuin miehiä. Tästäkin asiasta liikkeen piirissä on syntynyt ristiriitaa. Mistä löytyy kaikille parisuhteeseen haluaville naisille kumppani? Saarnamiehen vastaus kysymykseen on: ”Kyllä Jumala uskovaisen aviopuolison johdattaa”. Naisilla sekä miehillä ”epäuskoisen” elämänkumppanin löytäminen lienee usein syynä liikkeen jättämiselle.

Tällä hetkellä painin työttömyyteeen liittyvien ongelmien parissa. Minulla ei ole myöskään tyttöystävää, vaikka olen jo yli kolmakymppinen. Tunnen jääneeni nuorena jostain asioista paitsi uskonnollisen etsimisen takia. Viime aikoina olen kompensoinut elämätöntä nuoruuttani tekemällä asioita, jotka eivät olleet ennen mahdollisia. Käyn elokuvissa melko säännöllisesti, se on harrastukseni. Silloin tällöin pistäydyn ravintolassa tai diskossa. Nykyään suhtaudun Jumalaan hyvin epäilevästi. Jumala tuskin on mikään tiukkapipo, mikäli Hän ylipäätään on olemassa. Toivon viettäväni onnellista elämää. En ole enää yhden ainoan totuuden etsijä. Tällä hetkellä arvostan humaanisia ihmisarvoja ja luonnon kestävää kehitystä.

Vierivä kivi