Uskonnot näyttäisivät olevan aikuisten juttu. Aikuiset päättävät mikä on tärkeää. Aikuiset päättävät mistä puhutaan ja mitä uskonnoissa tehdään. Lapset sen sijaan kuuntelevat ja tekevät mitä aikuiset päättävät. Eiväthän lapset tuota uskonnoille juuri mitään. Mutta lapsista kasvaa aikuisia. Ehkä siksi jotkin uskonnolliset kutsuvat lapsiin käytettyä aikaa sijoitukseksi. Sijoitukselle odotetaan tuottoa. Yritän tässä lyhyesti avata omienkin kokemusteni kautta miten kuvio mahdollisesti toimii. Lapsuuteni uskonnollinen yhteisö oli Raamattu Puhuu – seurakunta.
Luulen, että lapsien mieli ja keho ovat erityisen alttiita uskonnollisissa yhteyksissä tapahtuvalle pelottelulle. Lapsi on riippuvainen aikuisista ympärillään. Hengellisen pelottelun voima ei ehkä niinkään ole suorassa pelottelussa. Pelko välittyy myös epäsuorasti äänensävyistä, siitä että annetaan mutkan kautta ymmärtää, vihjataan ja verrataan. Jaetaan läheisiäkin ihmisiä hyviin ja huonoihin. Ja huonojen puolesta lapsi voi vaikka rukoilla että he muuttuisivat yhteisön toivomalla tavalla. Lapsi kokee jopa vastuuta huonompien läheisten kohtalosta. Jos jollekin tapahtuu jotain ikävää – enkö rukoillut tarpeeksi? Jos joku kuolee – pääsikö hän nyt taivaaseen vai kirkuuko loputonta tuskaa helvetissä? Teinkö tarpeeksi? Rukoilinko tarpeeksi? Pelon tunteet välittyvät lapselle aikuisten kasvoilta ja äänen sävystä. Vanhemman suurin huoli lapsestaan, onko lapsi uskossa? Välttääkö lapseni päättymättömän kidutusrangaistuksen vihaisen Jumalan kourissa?
Minulla oli jo esikouluikäisenä pelkoja helvetistä. Osasin pelätä myös itseni puolesta. En osaa sanoa niin tarkkaan, miksi aikuiset ympärilläni vaikuttivat pelokkailta. Pelko ja muut vaikeat tunteet ovat haastavia puheenaiheita lapsuuteni uskonnollisessa yhteisössä. Epämiellyttävät tunteet itsessään tulkittiin epäonnistumisen merkiksi. Hengellinen ihminen, joka on oikeassa suhteessa Jumalan kanssa tuntee vain rakkautta, iloa ja rauhaa…
Luulen, että lapsuuteni uskonnollinen yhteisö koostui enimmäkseen vilpittömistä ja mukavista ihmisistä jotka halusivat hyvää toisille. Haluan joskus yrittää ymmärtää heitä. Heillä on monia syitä jotka pitävät heidät mukana toiminnassa. Ja luulen, että he eivät tiedosta pelottelevansa lapsia pahanpäiväisesti. Luulen, että he uskovat tekevänsä hyvää. He haluavat antaa parasta myös lapsille. Näistä kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta lapsuuteni pelot ohjasivat elämääni kolmisenkymmentä vuotta. Halusin tehdä parhaani, että ihmiset ympärilläni välttäisivät Jumalan rangaistukset ja että välttäisin itse ne myös.
Tajusin kyllä, että loogisesti pelot ja huolet aikuisten kasvoilla eivät olleet johdonmukaisia – lapsuuteni pelot silti ohjailivat elämääni. Vuosien mittaan hämmästyin ristiriidoista yhteisön opetuksessa ja toiminnassa. Vuosikymmenien mittaan en tiennyt itkeäkö vai nauraa kun johtajien puheissa ja toiminnassa ammotti aina vain suurempia aukkoja.
Mutta kun normaalissa elämässä tuli vastaan pettymyksiä, epäonnistumisia, tulkitsin ne lopulta Jumalan johdatukseksi. Niin vääjäämättä päädyin joka kerta takaisin. Etsimään suojaa lapsuuteni uskonnollisesta yhteisöstä. Lapsuudessa istutetut pelot tuottivat minusta aikuistuessani ilmaisen työntekijän. Kun tein palkkatöitä, generoin tulovirtaa liikkeen kassaan. Yli kymmenesosa tuloista parinkymmenen vuoden ajan. Voisinpa sanoa laittaneeni sen hyväntekeväisyyteen!
Samansuuntaisia kokemuksia näyttää löytyvän monista muista korkean kontrollin ryhmistä (High control groups). Minun kokemukseni liittyvät Yhdysvaltojen itärannikolta alkunsa saaneeseen liikkeeseen. Liike on vuosikymmenien varrella yhdistellyt oppeja ja toimintatapoja ehkä eniten Robert R. Thieme:n Beracha Church:istä, yhdysvaltalaisesta evankelikalisuudesta ja Holiness Movementista. Ovelta ovelle tapahtuvassa myyntityössä liikkeen johtajat ovat monesti sanoneet ihailevansa Jehovan Todistajia.
Liikkeestä löytyy netistä edelleen CBS News 60-Minutes – jakso. Jaksossa haastatellaan useita ihmisiä, jotka olivat päätyneet myymään talonsa ja antamaan rahat liikkeelle. The Bible Speaks World Outreach menetti nimensä huijaustuomion seurauksena.
CRI Christian Research Institute tutki The Bible Speaks World Outreach liikettä ja sen perustajaa Carl H. Stevens:iä 70- luvulla. Liikettä epäiltiin korkean kontrollin yhteisönä toimisesta ja piiloutumisesta yleisesti hyväksyttyjen kristillisten oppien taakse. Stevens pyrki iskostamaan kuulijoihinsa vuosien saarnaamisella ajatuksen, että kun hän puhuu – Jumala puhuu. Muuta tapaa tuntea Jeesus ei kuulijoilla käytännössä ole. Suomessa ihmisille Raamattu Puhuu – seurakunnissa tarjoillaan kevytversio edullisemmalla hintaa. Vahvaa ruokaa saa jos pelot kuljettavat syvemmälle liikkeeseen, vapaaehtoistyöntekijäksi, lähetystyöntekijäksi, johtotehtäviin tai liikkeen pappisseminaariin.
Liikkeellä on 80 -luvun lopulta lähtien ollut käytössä uusi nimi: Greater Grace World Outreach. Tämäkin nimi kuvastaa jotain hämmentävää keksijänsä käsityksestä armosta: armo on jotain joka antaa hengelliselle ihmiselle kyvyn tehdä asioita yhteisön hyväksi yli oman jaksamisen ja ohi oman osaamisen. Käänteisesti: jos sinulla ei tätä kykyä ole, mahdatko olla hengellinen tai edes pelastunut. Tämä antaa taas aiheen pelätä yliluonnollisia rangaistuksia joko ajassa tai ikuisuudessa.
Mainitsemani tutkinnat ovat menneiltä vuosikymmeniltä. Nykyjohto edustaa sukupolvea joka on oppinut välttämään isompia kohuja. Ehkä liikkeen painostuskeinot hienovaraistuvat kun aika kuluu ja sukupolvet vaihtuvat. En kuitenkaan odota että he koskaan kysyisivät itseltään: tarvitseeko tähän työhön käyttää väkivallan työkalupakkia? Pärjäisimmekö ilmankin? Ilman päättymättömällä kidutusrangaistuksella pelottelua? Ilman onnettomuuksilla, tapaturmilla ja epäonnistumisilla pelottelua? Miten ihmeessä – nehän pitävät uskontomme elossa!
–Teo
Julkaistu 8.4.2022