Teksti: Tanja
Julkaistu: 3.11.2025
On kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun jätin eroilmoitukseni Jehovan todistajien seurakuntaan. Kirjoitin tuolloin seurakunnan johtajille lyhyen viestin, jossa perustelin ratkaisuni ja ilmoitin, etten halua puida asiaa heidän kanssaan sen enempää. Heti kun olin lähettänyt tuon viestin, kaivoin puhelimen muistiosta toisen, huomattavasti pidemmän kirjeen. Sen lähetin perheenjäsenilleni sekä lähimmille ystävilleni. Se oli käytännössä jäähyväisviesti, sillä tiesin, ettei kukaan heistä tulisi enää olemaan tekemisissä kanssani.
En pysty sanoin kuvailemaan sitä ahdistusta, joka rinnassa takoi, kun puhelimeen alkoi tulla järkyttyneiden läheisten vastauksia. En meinannut pystyä avaamaan viestejä ollenkaan. Ja kun sitten lopulta avasin, siellä oli juuri sitä, mitä olin odottanutkin: sydäntä raastavia vetoomuksia, että peruisin päätökseni. Kaikki olivat järkyttyneitä ja toistelivat samoja fraaseja siitä, miten rakas heille olin, eivätkä he halunneet menettää minua. Se tuntui jo silloin jotenkin absurdilta. Enhän minä ollut heitä hylkäämässä, vaan he olivat tekemässä sitä aivan itse. Minunhan siinä olisi pitänyt anella, eikä heidän.
Koko sosiaalinen verkostoni vain katosi sormia napauttamalla, ja itse seurasin sitä sivusta voimatta tehdä mitään.
Noin viikkoa myöhemmin seurakuntani kokouksessa luettiin ilmoitus, jossa kerrottiin, etten ole enää Jehovan todistaja. Se on julkinen tiedotus, jonka tarkoitus on kertoa kaikille, että nyt tätä henkilöä tulee karttaa. Sen jälkeen sainkin seurata, kuinka somekavereideni määrä putosi joka ikinen päivä. Minut poistettiin niin perheen kuin kavereidenkin WhatsApp-ryhmistä, tai jos itse olin ylläpitäjänä, kaikki muut poistuivat. Jos yritin laittaa ystävilleni viestejä, niihin ei vastattu ja jotkut jopa estivät puhelinnumeroni. Koko sosiaalinen verkostoni vain katosi sormia napauttamalla, ja itse seurasin sitä sivusta voimatta tehdä mitään.
Jehovan todistajien mukaan karttamisen tarkoitus on saada ihminen palaamaan takaisin, kun hän tajuaa, mitä kaikkea hyvää uskonto on hänelle tarjonnut. Itse näen asian kuitenkin päinvastoin: uskonto ei tarjonnut minulle perhettä tai ystäviä, vaan se vei ne minulta. Lisäksi se sai minut tajuamaan, että heidän paljon mainostamansa “aito rakkaus” on pelkkää sanahelinää. Kaikki välittäminen ja huolenpito on ehdollista ja järkiperusteista. Aidoilla tunteilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Joskus heikkoina hetkinä saatoin pohtia ajatusta palaamisesta, mutta tajusin nopeasti, että vaikka palaisin, niin luottamukseni näihin ihmisiin oli jo mennyttä. Pelkkä ajatus siitä, miten he kaiken tämän jälkeen tulisivat halaamaan ja toivottamaan taas tervetulleeksi elämäänsä, tuntui lähinnä puistattavalta.
Ulkopuolisuuden tunne oli musertava. En kuulunut enää Jehovan todistajiin, mutta en kokenut kuuluvani ulkopuoliseenkaan maailmaan.
On sanomattakin selvää, että näin totaalinen hylätyksi tulemisen kokemus jättää syvät jäljet. Sosiaalinen eristäminen on yksi pahimpia kiusaamisen muotoja, ja tässä tapauksessa siinä ovat mukana jopa omat perheenjäsenet. Olin pitkään täysin vakuuttunut siitä, etten enää ikinä voisi solmia syviä ihmissuhteita tai luottaa ihmisiin. Olin varma, että olin mennyt jollain pysyvällä tavalla rikki ja tulisin pitämään muut ihmiset aina käsivarren mitan päässä itsestäni. Tilannetta ei helpottanut myöskään se, että minut oli lapsesta saakka opetettu näkemään kaikki ei-Jehovan todistajat itsekkäinä ja pahoina ihmisinä, joihin ei kannata tutustua. Ajattelin, ettei minulla olisi mitään yhteistä näiden “maailmallisten” kanssa, kuten todistajat heitä nimittävät. Ulkopuolisuuden tunne oli musertava. En kuulunut enää Jehovan todistajiin, mutta en kokenut kuuluvani ulkopuoliseenkaan maailmaan. Olin jossain kummallisessa välitilassa, josta en nähnyt ulospääsyä.
Olen todennut monta kertaa, että toisinaan elämässä joutuu rämpimään aivan pohjamudissa, mutta sitten suurimman epätoivon keskellä elämä yllättää vastoin kaikkia odotuksia. Aivan kuin joku seuraisi sitä kamppailua sivusta ja päättäisi puuttua juonen kulkuun todetessaan, että tästä tuo ihminen ei selviä enää omin voimin. Minulle tämä tarkoitti ihmisiä, jotka astuivat elämääni täysin yllättäen, ja joiden seurassa vastoin kaikkia odotuksiani koin oloni turvalliseksi. Se oli jotakin sellaista, mitä en ollut uskonut enää koskaan kokevani. Avasin itseni heille – ja samalla koko maailmalle. Nämä ihmiset ovat korjanneet minua enemmän, kuin tulevat itse koskaan ehkä ymmärtämään, ja olen sen kertonut myös heille itselleen.
Myös vertaistuki on ollut mittaamattoman arvokasta. Kun joku toinen osaa pukea sanoiksi sen, mikä omassa päässä on vain yksi iso ahdistava möykky, niin omatkin ajatukset selkiytyvät pala kerrallaan. Kukaan ei voi tällaisessa tilanteessa ymmärtää yhtä hyvin sitä, mitä ihminen käy läpi, kuin toinen saman kokenut. Vertaisten kanssa keskusteltaessa ei tarvitse tuntea häpeää, saati selitellä niitä kymmeniä uskontoon liittyviä termejä, jotka eivät ulkopuolisille kerro mitään. Voi vain puhua, nauraa typerille inside-vitseille ja todeta, etten sittenkään ole yksin tässä maailmassa. Muiden tarinat ovat valaneet uskoa omaankin selviytymiseen.
Olen joutunut maksamaan onnellisuudesta niin kohtuuttoman kovan hinnan, että tulen kantamaan sitä kipua mukanani varmasti loppuelämäni.
Kolme vuotta olen siis ollut tällä toipumisen matkallani. Se saattaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajalta, ja sitä se tavallaan onkin. Itselleni se tuntuu kuitenkin pieneltä ikuisuudelta. Siinä ajassa on ehtinyt tapahtua niin paljon. Olen kasvanut ja korjaantunut ihmisenä niin valtavasti, etten itsekään oikein käsitä sitä. En tunnista itseäni enää siitä ihmisestä, joka olin aiemmin. 25 vuotta Jehovan todistajien järjestössä oli tehnyt minusta täysin alas painetun, alistetun ihmisraunion, jolla ei ollut omaa identiteettiä, ei omaa tahtoa eikä minkäänlaista itseluottamusta.
Karttamisesta puhuttaessa kuulee usein sanottavan, miten turhauttavaa se on, kun läheiset eivät ymmärrä, että eronnut on edelleen aivan sama ihminen kuin ennenkin. Olen sanonut itsekin joskus jotain vastaavaa, mutta nykyään se kuulostaa väärältä. Olen todellisuudessa nykyään aivan eri ihminen kuin tuolloin. En kuitenkaan negatiivisessa mielessä, kuten todistajat ajattelevat. Päinvastoin, olen nykyään itsevarmempi, rohkeampi, toiveikkaampi, empaattisempi ja ennen kaikkea onnellisempi. Uskonnon aikaansaama kylmä, tuomitseva ja negatiivinen ajattelutapa on poissa. Maailma näyttää valoisammalta. En koe enää tarvitsevani paratiisia voidakseni nauttia elämästä.
Vapaus ajatella, olla ja elää on jotakin, mistä en luopuisi enää mistään hinnasta.
Olen nyt elämässäni onnellisempi kuin koskaan, mutta se ei tarkoita, että olisin silti ehjä. Olen joutunut maksamaan siitä onnellisuudesta niin kohtuuttoman kovan hinnan, että tulen kantamaan sitä kipua mukanani varmasti loppuelämäni. Toisinaan vajoan edelleen siihen ulkopuolisuuden tunteeseen. Kyseenalaistan ihmisten vaikuttimia, ylianalysoin heidän sanomisiaan ja tekojaan, koska minun on niin vaikea uskoa, että joku voisi aidosti välittää minusta. Saatan itse alkaa ottaa etäisyyttä, koska koen sen helpommaksi kuin tulla taas hylätyksi. Nämä ovat asioita, joiden kanssa joudun kamppailemaan varmasti vielä pitkään.
En silti ole kertaakaan katunut päätöstäni lähteä Jehovan todistajista. Se vapaus ajatella, olla ja elää on jotakin, mistä en luopuisi enää mistään hinnasta. Päätös lähteä tulee aina olemaan elämäni merkittävin tapahtuma, sillä tuntuu, ettei elämää edes ollut sitä ennen. Olin kyllä olemassa, mutta elin jonkun muun elämää. Kaikki ajatukseni, arvoni, tavoitteeni ja valintani olivat jonkun toisen laatimia. Lähdön jälkeen jouduin rakentamaan koko identiteettini aivan tyhjästä. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on ollut palkitsevaa. Nyt voin olla oma itseni. Ainut asia, jota kadun, on se, etten lähtenyt jo aiemmin. Välillä tuntuu, että vuosia on mennyt niin paljon hukkaan, mutta haluan uskoa, että silläkin kaikella oli jokin tarkoitus.