Teksti: ”Sitruunaperhonen”
Julkaistu alun perin UUT:n Muutos-lehden numerossa 1/2017.
Olipa kerran kiltti tyttö. Tyttö eli onnellisen lapsuuden. Seurakunnassa oli paljon ystäviä ja hän tunsi itsensä rakastetuksi. Kesät olivat pitkiä ja lämpimiä, talvet lumisia ja aurinkoisia. Tyttö katsoi tulevaisuuteen luottavaisesti, koska ihan pian maasta tulisi paratiisi. Kenelläkään ei olisi enää ongelmia, ja kaikki olisivat onnellisia. Tytön ei tarvinnut itse suunnitella elämäänsä, koska kaikki oli selvää. Hänellä oli edessään ihana elämä, kunhan vain pysyisi uskollisena loppuun asti.
Näinhän raamatussa luvataan.
Tyttö yritti kovasti olla niin kiltti, että varmasti pääsisi luvattuun paratiisiin. Hän teki kiltisti kaiken, mitä pyydettiin. Tai oikeastaan hän teki senkin, mitä ei pyydetty, koska tyttö oli erittäin herkkävaistoinen ja tiesi jo ennalta, mitä häneltä odotettiin. Niinpä tyttö aloitti tienraivauksen heti peruskoulun jälkeen. Näin hän olisi varmasti kiltti ja pääsisi paratiisiin. Kouluja on turha käydä lopun aikana. Paratiisi tulee ihan kohta, koska vuodesta 1914 on kulunut jo yli seitsemänkymmentä vuotta. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät vuoden 1914 merkityksen, ovat jo hyvin vanhoja. Tytölle kerrottiin, että ihmisen on täytynyt olla vähintään 15-vuotias ymmärtääkseen tapahtumien merkityksen. Tyttö uskoi. Tässähän on siis kiire. Kalliita vuosia ei voi uhrata koulun penkillä. Kauan ei siis tarvitse työskennellä. Paratiisi tulee ihan kohta. Paratiisissa ehtii sitten tutkia rauhassa itseä kiinnostavia asioita. Nyt pitää saarnata mahdollisimman monille, jotta kaikilla on mahdollisuus pelastua. Tyttö ihmetteli, miksi jotkut kaverit jatkoivat kauppaopistoon tai lukioon. Hirveää elämän tuhlaamista! Vuodet menevät ihan hukkaan!
Tyttö meni naimisiin ja alkoi odottaa lasta. Tyttö suri asiaa. Onhan aivan hullua saada lapsia viimeisinä päivinä.
Välillä tyttöä mietitytti, miten kaikille ihmisille maailmassa voitaisiin saarnata. Tuolloin Kiina oli saavuttamaton paikka, ja siellä oli satoja miljoonia ihmisiä. Miten heidät tavoitettaisiin? Tytölle vakuutettiin, että Jehova kyllä varmistaa sen, tytön ei tarvitse olla huolissaan. Jehova näkee sydämeen, joten tuomio tulee varmasti olemaan oikeudenmukainen. Tyttöä hieman mietitytti, miksi sitten saarnata ihmisille, jos kerran Jehova näkee sydämeen ja tekee päätökset sen mukaan. Kilttinä tyttönä hän kuitenkin pysäytti ajatukset, ennen kuin epäilykset kasvoivat suuremmiksi.
Vuosia kului. Tyttö meni naimisiin ja alkoi odottaa lasta. Tyttö suri asiaa. Onhan aivan hullua saada lapsia viimeisinä päivinä. Hän muisteli raamatunkohtaa, jossa sanotaan: ”Voi raskaana olevia naisia noina päivinä” ja itki iltaisin, miksi hän halusi lapsia. Hänellä tulee olemaan niin vaikeaa Harmagedonissa, joka tulee ihan näinä päivinä. Tyttö kuitenkin kuuntelee sydäntään ja rakastaa lapsiaan yli kaiken.
Kun sanottiin, että meidän pitää vihata pahaa, vihasi tyttö kiltisti kaikkea sitä, mitä Vartiotornikin vihasi. Ja siellähän vihattiin.
Vuosia kului taas. Työkaveri sanoi, että Jehovan todistajien on pakko muuttaa sukupolvioppiansa, koska loppu ei kuitenkaan tule heidän laskemanaan aikana. Tyttö nauroi ja piti loppua varmana. Vartiotornissahan luki, että loppu tulee vuosisadan loppuun mennessä. Kun vuosituhat vaihtui, tyttö muisti entisen työkaverin sanat. Hänhän oli oikeassa. Sukupolvioppia piti muuttaa, jotta saatiin lisäaikaa. Sitä muutettiin toisenkin kerran, ja sitä oli muutettu monta kertaa aiemmin. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut asiaa enempää. Se olisi ollut vaarallista pöyhkeyttä. Piti luottaa siihen, mitä sanotaan eikä ajatella itse. Riippumaton ajattelu on itse Saatanasta.
Taas vuosia kului, ja kiltti tyttö hukkasi lopullisesti itsensä. Tyttö teki, mitä käskettiin. Tunsi jopa Vartiotornin määräämiä tunteita. Kun lavalta sanottiin, että emmekö olekin onnellisia, kun saamme olla hengellisessä paratiisissa, tunsi tyttö syvää onnellisuutta. Kun sanottiin, että meidän pitää vihata pahaa, vihasi tyttö kiltisti kaikkea sitä, mitä Vartiotornikin vihasi. Ja siellähän vihattiin. Etunenässä entisiä Jehovan todistajia. Heitä haukuttiin katkeriksi ja mieleltään sairaiksi. Tyttökin ihmetteli, miksi luopiot jaksavat vainota meitä kilttejä ihmisiä. Hehän ovat päässeet tavoitteeseensa eli pois järjestöstä. Miksi he eivät mene elämään omia, uusia elämiänsä ja ole onnellisia siellä? Toisaalta tyttöä ihmetytti, miksi luopioita pitää pelätä. Meillähän on totuus, mitä pelättävää meillä on? Mutta tyttö oli väsynyt kaikesta suorittamisesta eikä jaksanut ajatella asiaa pidemmälle.
Aikanaan tytölle tuli itselleen ongelmia. Paljon. Tyttö ihmetteli, miksei paratiisi jo tule ja korjaa kaikkea. Tyttö alkoi väsyä. Koulutuksen puutteen takia tyttö teki raskaita hanttihommia pienellä palkalla. Oli rahahuolia ja ajan myötä myös terveysongelmia. Avioliittokin alkoi rakoilla. Tyttö päätti kuunnella sydäntään ja meni opiskelemaan. Hän halusi hankkia ammatin ollakseen edes vähän uskottavampi työmarkkinoilla. Opiskelu vei voimia ja tietysti aikaa tärkeästä kenttäpalveluksesta. Tyttö tunsi huonoa omaatuntoa. Minä itsekäs ihminen, etsinkö vain itselleni kunniaa? Tyttö päätti, että omat lapset hän pakottaisi hankkimaan koulutuksen, kannustaisi jopa korkeakouluun. Hän ei halunnut lasten joutuvan kärsimään samalla tavalla kuin itse oli joutunut kärsimään. Toki näistäkin ajatuksista tunsi huonoa omaatuntoa. Enkö usko, että Harmagedon on ovella?
Tytölle tuli avioero. Se oli tytölle maailman loppu. Tyttö ajatteli, että kyllä nämä viimeiset päivät ovat rankkoja, niin suuria koettelemuksia hänenkin eteensä tulee. Mutta hän tiesi, että hänen rakkaudellinen veljesseuransa auttaisi hänet tämän yli. Ehkäpä hän löytäisi sieltä uuden puolisonkin. Tyttö yritti pysyä uskollisena. Tyttö kävi kokouksissa ja kentällä, tutki ja suoritti, suoritti ja suoritti. Apua ei seurakunnan vanhimmilta saanut, päinvastoin, hän sai edun suorittaa vielä lisää. Tuli puheita, siivousta, tutkistelua, kärryvuoroja, eikä loppua näkynyt. Kuukausia kului, eikä yksikään vanhin kysynyt tytöltä, miten tämä voi. Vanhimpiin tyttö oli luottanut eniten. Hän oli tiennyt, että jonain päivänä he tulisivat ja antaisivat rohkaisua. Tuota päivää ei koskaan tullut. Tyttö totesi mielessään, että aika yksin ihminen on ongelmien tullessa. Kukaan ei auta. Missä se on se hengellinen apu, josta aina niin paljon puhutaan? Takaraivossa naputtavat ikävät ajatukset tyttö jätti huomiotta ja päätti, että kaikesta huolimatta tämä on totuus. Herra, sinulla on totuus, minne muuallekaan menisimme?
Miten tällaista voi tapahtua Jumalan omassa järjestössä? Eikö Jumala näe puhdasta sydäntäni? Eikö pyhä henki ollut komiteassa puolustamassa minua?
Eräänä päivänä selvisi, että tytön entisellä puolisolla on sairaus. Sairaus, joka oli vaikuttanut raskaasti koko elämään. Vakava sairaus. Tyttö oli pahoillaan tämän puolesta. Tyttö edelleen rakasti entistä puolisoaan eikä voinut kuvitellakaan päästävänsä ketään muuta ihmistä elämäänsä. Mutta entinen puoliso oli erotettu Jehovan todistajista. Hänen kanssaan ei saa olla. Häntä pitää vihata. Tyttö on hämmennyksissä. Hän tietää, että entinen puoliso tarvitsee apua. Hän kysyy asiaa vanhimmilta, jopa kierrosvalvojalta. Kukaan ei kuuntele. Jehova kuulemma hoitaa aikanaan. Entinen puoliso anoo pääsyä takaisin Jehovan todistajaksi pariin kertaan, mutta vanhimmat ovat jyrkkänä. Ei! Sairasta ihmistä lyödään ja nöyryytetään aina vaan. Tyttö on entistä enemmän hämmennyksissä. Miten rakkaudellisessa veljesseurassa voi käydä näin?
Lopulta tyttö päättää kuunnella sydäntään, kolmannen kerran elämässään. Tyttö tietää, että ratkaisu on jälleen kerran ”harmaalla alueella”, kuten oli lasten tai koulutuksen hankkiminenkin lopun aikana. Toisaalta lapset ovat jo aikuisia, joten se ratkaisu oli oikein. Myös korkeakoulutus kannatti hankkia. Terveys ei olisi enää kestänyt hanttihommia. Epäilys hiipii taas sydämeen, mutta kiltisti tyttö pysäyttää ajatukset ajoissa. Hän päättää kuitenkin palata yhteen entisen puolisonsa kanssa. Kiltti tyttö on edelleen. Hän pyytää vanhimmat luokseen keskustelemaan asiasta. Olosuhteet huomioon ottaen tyttö voi mennä naimisiin entisen puolisonsa kanssa. Tai näin tyttö luulee. Pian tulee kutsu komiteaan. Täällä ei neuvotteluvaraa ole. Tyttö ymmärtää heti, että hän onkin tehnyt jotain väärin, vaikka etukäteen tästä ei varoitettu. Tyttö on ymmällään. Luonani kävi kierrosvalvoja, joka on hierarkiassa korkealla. Miksi hän ei varoittanut minua? Mitä oikein tapahtuu?
Komiteat olivat tytölle järkyttäviä. Tyttö joutui jäämään pitkälle sairaslomalle. Tyttö ei ymmärrä tapahtunutta. Kaikenhan piti olla selvää. Miten tällaista voi tapahtua Jumalan omassa järjestössä? Eikö Jumala näe puhdasta sydäntäni? Eikö pyhä henki ollut komiteassa puolustamassa minua? Tyttö kuitenkin uskoo vielä Jehovan todistajien oppiin ja käy kokouksissa. Tämä vie tytön lähes sairaalakuntoon, koska kukaan ei tervehdi, kaikki kääntävät vain päänsä, jotkut jopa katsovat inhoten. Mutta tyttö ei luovuta. Tyttö käy kokouksissa niin paljon kuin mahdollista vaativan työnsä ohessa. Vuoden päästä tyttö anoo takaisin Jehovan todistajien yhteyteen. Vastaus on ei. Tyttö järkyttyy. Miten toiset voivat tehdä mitä tahansa, eikä heitä eroteta? Tai heidät otetaan parin kuukauden päästä takaisin, vaikka olisivat tehneet mitä. Tytön virhe oli mennä naimisiin entisen puolisonsa kanssa. Ja tämä virhe on niin paha, että siitä pitää maksaa vuositolkulla? Tytöllä alkavat vihdoinkin silmät avautua. Eikä hän enää pysäytä ajatuksiaan.
Tyttö tutkii raamattua aina vain tarkemmin. Tyttö huomaa Jehovan todistajien käännöksessä karmeita virheitä, harhaanjohtavia käännöksiä, jopa lisättyjä sanoja. Tytön huomio kiinnittyy Vartiotornissa sanoihin ehkä, jos näin on, mahdollisesti, todennäköisesti, luultavasti, näyttäisi olevan. Miksi Vartiotornissa näitä käytetään melkein joka lauseessa? Näillä lauseilla todistellaan totuutta, joka ehkä on oikein, koska sen täytyy olla oikein. Tyttö järkyttyy syvästi. Mitä jos tämä ei olekaan totuus… eikä ole sitä ikinä ollutkaan? Tytön sydän melkein pysähtyy, kun hänelle iskeytyy tajuntaan ajatus. Olenko todella uhrannut elämäni pelkälle valheelle? Tytön kädet tärisevät, ja koko ruumis värähtelee tuskasta.
Tyttö alkaa vihdoinkin tutkia asioita käyttäen omia aivojaan. Hän tutkii eri lähteitä, ei vain Vartiotornia. Tyttö siis tutkii raamattua oikeasti, ensimmäistä kertaa elämässään. Hän ymmärtää, että tähän asti hän on ensin lukenut Vartiotornista, miten asia on ja sen jälkeen katsonut asiaa puolustavan raamatunkohdan. Asian kumoavat raamatunkohdat on jätetty lukematta, kumottu jollain selityksellä tai käännetty väärin. Nyt hän päättää lukea ensin raamattua ja tehdä johtopäätökset sen mukaan. Tutkiminen näin päin onkin erilaista ja erittäin antoisaa.
Tyttö tietää, etteivät entiset ystävät uskalla puhua hänen kanssaan. Hän myös ymmärtää, miksi näin on. Heidän uskonsa on niin hauraalla pohjalla, ettei se kestä yhtään kritiikkiä.
Harmagedonin tullessa piti elossa olla vielä ihmisiä, jotka ovat olleet vuonna 1914 ymmärrysikäisiä. Tyttö muistaa, kuinka hänen nuoruudessaan sanottiin, että ihmisen on täytynyt olla vähintään 15-vuotias ymmärtääkseen tapahtumien merkityksen. Tuho ei kuitenkaan ollut tullut. Kaikki ne, jotka olivat 15-vuotiaita vuonna 1914, ovat kuolleet. Miten Jumalan ajanlasku voi mennä näin pieleen? Tyttö huomaa, että vuoden 1914 merkitys on vailla pohjaa. Tyttö tutkii siitä tehdyn tutkielman Vartiotornista. Mitä ihmettä? Ihan suora valhe! Miksi Vartiotorni sanoo, että Jerusalemin tuho tuli Nebukadnessarin 18. hallitusvuonna, kun Raamattu suoraan sanoo sen tulleen 19. hallitusvuonna? Valheen löytäminen Vartiotornista on viimeinen niitti. Paljonkohan valheita kaiken kaikkiaan on? Tämänkö takia kirjallisuutta pitää päivittää jatkuvasti ja vanhaa kirjallisuutta kieltää?
Tyttö tekee välitilinpäätöksen elämässään. Hän hyvästelee mielessään kaikki entiset ”ystävänsä”. Juuri kukaan ei ole pitänyt häneen yhteyttä erottamisen jälkeen. Tytön päätettyä hylätä vääristellyn raamatun ja valehtelevan Vartiotornin hän tietää, ettei tapaa näitä ystäviään enää koskaan. Näitä aivopestyjä entisiä ystäviään. Hän todella säälii heitä, koska tietää heidän olevan edelleen häkissä. He suorittavat ja pelkäävät, ihan niin kuin tyttö ennen. He odottavat pian alkavaa Harmagedonia. Niin, juuri sitä, minkä piti tulla viime vuosisadan loppuun mennessä. Tyttö tietää, etteivät entiset ystävät uskalla puhua hänen kanssaan. Hän myös ymmärtää, miksi näin on. Heidän uskonsa on niin hauraalla pohjalla, ettei se kestä yhtään kritiikkiä. Siksi siis luopioita piti pelätä niin paljon.
Asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Naiivi herkkäuskoisuus on taaksejäänyttä aikaa. Tyttö päättää kasvaa aikuiseksi. Hän selvittää tosiasiat itse ja tekee päätökset sen mukaan. Tyttö päättää nauttia elämästään, joka hänellä nyt on. Tyttö saa uusia ystäviä. Ei sellaisia, jotka kuuluvat samaan uskontoon, vaan sellaisia joiden seurassa tyttö oikeasti viihtyy. Tyttö kasvaa naiseksi, aikuiseksi naiseksi, ja on elämässään ensimmäistä kertaa aidosti onnellinen.