Hoitokokousten jäljet minussa – 50 vuotta vanhoillislestadiolaisen uskon sisällä, laiteilla ja liepeillä

lyhenteiden selityksiä:
vl= vanhoillislestadiolainen, vanhoillislestadiolaisuus
ry= rauhanyhdistys, seurapaikka
SRK= Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (Oulussa)

Vanhoillislestadiolaiseksi kääntyminen 1968 

Olin 16-vuotias  ja lukion ensimmäisellä luokalla. Seurustelin ikäiseni pojan kanssa. Tapailimme lomilla ja olimme kirjeenvaihdossa. Asuin isosiskoni  kanssa alivuokralaisena. Olen kotoisin ei-vl-perheestä, jossa oli neljä lasta.

Poikakaverini kanssa tuli puhetta uskonasioista. Hän sanoi olevansa ateisti. En ollut ikinä kuullutkaan tuollaisesta ajattelutavasta. Minulle Jumala-usko oli itsestäänselvää ja luonnollinen asia sisälläni. Rippikoulussa edellisenä kesänä olin luvannut mielessäni hiljaa sen, että Jumala on elämässäni tärkeässä asemassa. Uteliaisuuteni uskonasiaa kohtaan heräsi näiden keskustelujen myötä.

Houkuttelin siskoni vl-nuorten illanviettoon vapun tienoilla vuonna –68.  Kun meitä puhuteltiin ja kyseltiin, haluammeko uskoa paremmin, niin vastasin puhuttelijan kättä puristaen ’kyllä’. Sanominen oli vaikeaa, kun en ymmärtänyt, mitä minulle oikein puhuttiin ja mitä kyseltiin. Myöntävän vastaukseni jälkeen minua siunattiin ja olin kuulemma Jumalan lapsi. Olin tehnyt parannuksen vanhoillislestadiolaisuuteen, vaikka en itse sitä tiennyt. En tuntenut lainkaan vl-liikeeen opetuksia, enkä ollut tutustunut vl-uskovaisiin. Nyt olin yksi heistä! Samoin isosiskoni. Veljeni ja pikkusiskoni seurasivat perässä vl:ksi hieman myöhemmin, kun heille tästä asiasta puhuimme ja kutsuimme ry:lle. Uskonraja tuli lasten ja vanhempiemme välille.

Vakaasti uskoin löytäneeni sen, mitä elämästäni oli puuttunut. Löysin varmuuden siitä, että minäkin voin selvästi sanoa olevani uskovainen. Se oli ihana tunne. Uudet uskonystävät tukivat innolla tuota ajatusta ja uskossa elämistä. Lähdin seuraamaan ’heitä’ mielelläni.

Poikaystäväni oli nyt vl-uskon mukaan epäuskoinen eikä meidän tapaamiset olleet enää mahdollisia tanssipaikoilla. Ystävä yritti avata silmiäni ja saada minut näkemään vanhoillislestadiolaisuuden pahassa valossa. Hän sanoi tietävänsä ja tuntevansa vl-liikettä hyvin. En uskonut häntä. Jatkoimme kirjeenvaihtoa muutaman kuukauden ajan. Lopulta tein selvän eron häneen, se oli uskoni tunnustus ja yksi iso hengenhedelmä.  Ratkaisu oli vaikea, mutta toivo paremmasta huomisesta uskovaisena kantoi eteenpäin. Luotin lupaukseen, että saan tuhatkertaisesti kaikkea sitä, mistä luovun oikean uskon takia. Poikaystävänkin.

Minusta tuli totinen, tunnollinen uskovainen. Omakohtainen puhtaalla omallatunnolla kilvoittelu oli elämäni tärkein asia. Pääasiaksi tuli, miten vältän syntiä ja miten jaksan tehdä parannusta vioista ja lankeemuksista. Välillä oli ahdistavia tuntemuksia ja alakuloisuutta. Toivoin itsekkäästi kaikenlaista enkä ollut uskovaisena tyytyväinen elämääni. Synninpäästön pyytäminen toiselta uskovaiselta sopivissa tilanteissa ja yleisesti seuroissa helpotti oloa. 

Pääsin opiskelemaan yliopistoon syksyllä -70. Kuvittelin siinä vaiheessa, etten ikinä saisi yliopistotutkintoani valmiiksi, koska maailmanloppu oli niin lähellä.  Maailma tuntui synnilliseltä ja pahalta paikalta, josta halusi päästä pois taivaan iloon. Uskoin, että iankaikkinen turva oli saatavissa vain pysymällä tässä laumassa.  Se ajatus toi lohtua opiskeluvaikeuksissakin ja toi merkityksen lyhyeksi kuvitellulle elämälle. Saarnojen varma julistus vahvisti tätä käsitystä jatkuvasti ja minä uskoin koko sydämestäni ja sielustani.

Kumppanin etsintä ja avioliiton solmiminen

Tapasin tulevan aviomieheni ensimmäisen kerran junassa  syksyllä –73, kun tulimme naisporukalla Helsingin syysseuroista opiskelupaikkakunnalle. Hän istui miesporukassa käytävän toisella puolella. Tunnistimme kuuluvamme samaan yhteisöön ja keskustelu alkoi.

Minulla oli tuolloin taustalla toivoton ihastus erääseen vl-poikaan. Sitä oli kestänyt kohtuuttoman kauan. Välillä olin toiveikas, välillä kauhuissani siitä, että jään yksin, eikä Jumala ole tarkoittanutkaan minulle ketään puolisoksi. Pakenin melkein harhaisiin kuvitelmiin.  Seurustelu- ja keskustelukulttuuri oli minulle vl:ssa outoa, enkä osannut ajatella enkä toimia niin kuin uskovaisilla nuorilla oli tapana. Joskus sain ihmetteleviä katseita, kun yritin tehdä tuttavuutta toisiin. Minusta tuli yksinäinen ja pelokas, vaikka liikuin paljon muiden nuorten kanssa. Seurailin sivusta ja masentuneena palasin opiskelijaboksiini seurojen ja nuorteniltojen jälkeen. 

Uusi juna-tuttavuuskaan ei näyttänyt olevan minua varten. Hän ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi halunnut tutustua minuun paremmin. Olin jopa iloinen, kun hän alkoi seurustella tyttökaverini kanssa. Toivoin heidän onnistuvan. Samaan aikaan minun oma ihastukseni aloitti seurustelun – mielestäni paikkakunnan kauneimman tytön kanssa.  Tuntemukseni olivat ankeat ja yksinäisyys ahdisti. Tulevaisuus hirvitti.

Tapasin tulevan aviomieheni myöhemmin uudelleen syksyllä–74. Hän ei enää seurustellut ystäväni kanssa. Omaksi kauhukseni huomasin hänen kiinnostuksensa heränneen minua kohtaan. Olin kirjaimellisesti sanaton ja järkyttynyt. Outo tie tuntui avautuvan eteeni.

Heti seurustelun alussa yritin kysellä hänen tunteistaan ja kesällisestä seurusteluyrityksestä. Hän pahoitti mielensä minun puheistani, enkä saanut vastauksia mieltä vaivaaviin pohdiskeluihin. Koska en tullut ymmärretyksi, niin vaikenin ja painoin kysymykset taka-alalle. Tyydyin siihen, mitä minulle tarjottiin ja mikä näytti olevan ainoa vaihtoehto siinä tilanteessa. 

Vl-uskoni oli vielä luja ja uskonkuuliaisuus tärkeimmällä paikalla. Elin parhaan ymmärrykseni mukaan taivalta oikeaksi sanotulla tavalla. Esimerkiksi tein parannuksen siitä, että olin kesällä ulkomaan matkalla heikkouden hetkellä käynyt muiden mukana teatterissa. Nimellinen parannuksenteko oli ahdistavaa. Se ei helpottanut, vaan lisäsi kilvoittelun vaikeutta. 

Seurustelu oli jo hyvässä alussa ja oli varmasti suositusten mukaista: puhdasta, etäistä ja hämmentävää. Seuroissahan saarnattiin, että puolison valinnassa tärkeintä on se, että molemmat ovat uskomassa ja mielipiteet uskonasioista ovat yhteneväiset. Sen myötä saa olla varma Jumalan Siunauksesta. Yritin luottaa ja uskoa tuohon lupaukseen ihan tosissani.

Vuodenvaihteessa –75 oli ollut puhujien kokous Oulussa. Siellä oli käsitelty nimetöntä kirjettä, jossa oli ollut SRK-vastaisuutta, liikkeen johtajien arvostelua. Kaikki puhujat antoivat kuitenkin tilaisuudessa luottamuksensa SRK:lle. Tuo luottamuksen ja kuuliaisuuden vaatimus lähti puhujien myötä leviämään jokaiselle paikkakunnalle. Se sisällytettiin voimallisesti saarnoihin, julkaisuihin ja kanssapuheisiin.  Päivämiehen kirjoitukset tammikuussa -75 toivat minulle paniikinomaisen ahdistuksen uskomisessa. Voisi melkein sanoa, että silmäni näkivät niissä jotain, mikä oli jotenkin liian vaikeaa, synkkää ja ylitsepääsemätöntä minulle. En tajunnut, mihin kauheisiin vaikeuksiin olin joutumassa uskonelämässäni ja muutenkin tuon havainnon jälkeen. Hädissäni puhuin siitä, kyselin ja ihmettelin ääneen.  

Menimme noihin aikoihin kihloihin. Puhuin ristiriitaisista ajatuksistani sulhaselleni ja tunsin, että ikään kuin musta varjo olisi jo laskeutunut päälleni. Keskustelimme paljon ja sulhaseni ei tajunnut lainkaan, vaikka välillä näytti jotenkin antavan periksi ja olevan myötämielinen minulle. Puhuin ristiriidoistani myös veljelleni, joka oli siunattu puhujaksi muutama vuosi sitten. Hän tuomitsi minut ja ajatukseni täysin. Hän piti minua ateistina, kommunistina, eriseuran rakentajana, kapinallisena. Veljeni tapasi jopa sulhaseni erikseen ja oli puhunut minusta ja uskostani varoittavaan sävyyn. Koin sen loukkaavana puuttumisena meidän seurusteluun. 

Muutamien tyttökavereidenkin kanssa mietimme tuohon aikaan yhdessä vl-uskomista, seurakunnassa näkyviä ongelmakohtia ja SRK-johdon sanelemia päätöksiä sekä Päivämiehen kirjoituksia. Meillä ei ollut mitään käsitystä laajemmasta asioiden yhteydestä eikä vl-historian tuntemusta. Keskustelumme ja kyselymme johtivat vain nuhteluihin, sieluntilamme arvioimiseen ja parannuskehotuksiin. Vaikeneminen ja vaientaminen oli seurauksena.

Vaikka veljeni varoitteli sulhastani minun uskontilan tähden, meidät vihittiin vuoden –75 syksyllä. Veljeni ei tullut häihimme lainkaan.  Hääpäivän aattoiltana hän soitti minulle parannussaarnansa puhelimella. En kertonut sulhaselleni tuosta soitosta vielä silloin, koska en halunnut pilata hänen mieltään epäilyillä. Vasta paljon paljon myöhemmin kerroin.

Kävimme tuoreina aviopuolisoina kiivaita keskusteluja vl-säännöistä. Pääsimme välillä sovintoon ja elämä jatkui joten kuten.  Riitelyä ja itkemistä riitti, kun tunsin, etten tullut ymmärretyksi. Tunsin, että vl-usko määräsi sen, miten pitää elää yhdessä, miten saan ajatella ja millaisia ratkaisuja voin tehdä elämässä. 

Naisen asema vl:ssa tuotti minulle henkistä ja hengellistä pahoinvointia. Näin ehkäisykiellon kauheuden jo ennalta, vaikka minulla ei ollut yhtään lasta. Juuri noihin aikoihin eräs vl-äiti kuoli synnytykseen ja kuulin karmeita asioita vl:sta ei-vl-kätilöltä. Minun herkkään mieleeni ne jättivät sellaisen jäljen, että en voinut suhtautua välinpitämättömästi tai luottavaisesti naisen osaan vl-vaimona.  Siitä tuli minulle kynnyskysymys enkä voinut teeskennellä muuta. Vl-käsitys ihmisen seksuaalisuudesta tuli minulle kokonaisuudessaan ongelmaksi. Ihanne seksuaalisuuden hallinnasta ja hillinnästä vl:ssa tuntui elämälle vieraalta ja mahdottomalta. Eikä se näyttänyt toimivan, kun sairas äiti voidaan pakottaa lisääntymään. Ajattelin, että nainen ei olisi itse halunnut riskeerata. Mutta naisen toiveilla, tarpeilla ja elämällä ei näyttänyt olevan merkitystä, jos ne houkuttelivat  syntiin, ehdottoman ehkäisykiellon rikkomiseen.

Minä yritin luovia ja pyytää yleisluontoista synninpäästön siunausta. Mutta en pyytänyt anteeksi, että näin lakihenkeä ja vääriä vaatimuksia vl-yhteisössä, vaikka minulta sitä jo edellytettiinkin.  Olin mahdollisimman huomaamaton ja vähäpuheinen vl-seurassa. Ilmapiiri oli painostava ja enteili jotain pahaa. 

Minulle tuli paha ihottuma käsivarsiin ja selkään. Raavin itseni ihan verille aina vl-vierailujen jälkeen. Kävin lääkärissäkin ihottumani takia, mutta allergiaa tai muuta vikaa ei löydetty. Erityisesti vierailut puhuja-veljeni perheessä olivat raskaita. Olin niin selvin sanoin puhunut vl-opetuksia vastaan ja ihmetellyt käytäntöjä, että tunsin olevani koko ajan tarkkailun alaisena.  Kyttäys- ja painostusvuosia kesti minulla neljä pitkää vuotta ennen virallista yhteisöstä erottamista. Ne olivat avioliittomme neljä ensimmäistä vuotta.

Päiväkirjamerkintä jouluviikolla 1978

Painajaiset ahdistavat öisin minua. Ja päivisin tuskanhiki tekee oloni nihkeäksi. Tulevaisuus pelottaa, koska ainoat sosiaaliset siteeni ovat vaarassa katketa itsepäisyyteni vuoksi. En voi nöyristellä enää, teeskentely tulee kuitenkin julki. Toisaalta ratkaisu olisi helpotus, mutta en itse voi sitä kiirehtiä.

Vai pitäisikö minua sanoa: ”Minkä teette, tehkää pian!”

Jeesus hikoili verta, kun tiesi aikansa lähenevän. Hänen osansa oli vielä vaikeampi. Ehkä edes Hän ymmärtää minua yksinäistä ja antaa voimia tällä tuskaisella tiellä.

En tajua joka hetki, mistä on kysymys. Kuin sumussa kuuntelen puhetta, toisaalta suloista, toisaalta raakaa. Kun kaunis lempeä ääni kutsuu, ihmettelen itseäni ja pelkoani. Mutta sitten taas – eteeni tulevat velvoittavat ohjeet ja sisimpäni huutaa: ei, en jaksa!

Miksi olen ainoa, jonka suusta ei kuulu ylistystä nykyiselle menettelylle? Haluaisin tukea ja turvaa, mutta en uskalla enää luottaa mihinkään.

Kunpa Jumala antaisi aikaa, että kyyneleeni ehtisivät kuivua ja näkisin auringon säteet. Sen oikean valon, mikä lempeästi lämmittää kohmeista sieluani.

Itse en osaa kulkea, vapisten seison paikallani ja odotan seuraavaa iskua.

Hoitokokoukset Etelä-Suomessa ja lähipiirissä

Vappuna –79 olin eräässä hoitokokouksessa mieheni kotona. Sinne saapui  päiväseurojen jälkeen pari puhujaa. He tulivat puhuttelemaan mieheni siskoa, joka oli tullut käymään kotonaan. Hän ei käynyt seuroissa juuri lainkaan. Sisko ei taipunut parannukseen, vaan oli vaiti. Hänen äitinsä itki ja valitti, että näin oli pakko tehdä, ettei joutuisi itse syytetyksi hempeästä hengestä. Seurasin sivusta hämmentyneenä ja omaa kohtaloani aavistellen.

Mieheni suvun puolella ja Etelä-Suomen rauhayhdistyksissä yleiset hoitokokoukset tulivat ajankohtaisiksi kesällä ja syksyllä -79. Kososlaisuus-henki oli keksitty ja käytössä. Aiemmin oli ollut toisennimisiä vääriä  henkiä. Tavallinen rivi-vl ei tiennyt, miten sanansa asettaisi. Ymmärrys ei auennut, mutta kelvolliset sanat piti löytyä. Kaiken varalta piti olla nöyrä ja kuuliainen, ettei tulisi tuomituksi väärähenkisenä ulos yhteisöstä.

Kaikki tuntemani ja tietämäni vl:t pyysivät kososlaisuuttaan anteeksi enemmin tai myöhemmin. Useimmat kävivät myös seurakunnan edessä julkisesti ripittäytymässä seurojen aikaan, jopa eri paikkakunnilla. 

Minulle sanottiin anoppilassa keskustelun jälkeen, että ’mene sitten Helsingin Ry:lle seurakunnan eteen tekemään vielä julkinen parannus väärästä hengestä’.  Lisäksi viitattiin, että olisi hyvä mennä julkiripin tekoon myös sinne, missä on aiemmin uskovaisena asunut. Mietin asiaa, mutta ajatus julkisesta ripistä tuntui erittäin vaikealta, mahdottomalta. Sen opillista pohjaa en ajatellut, vaan sitä, ettei vl-usko kuitenkaan enää tuntunut omalta, vaikka kävisinkin korjaamassa kohtani tuolla tavalla. 

Soitin hämmennyksissäni eräälle puhujalle ja pyysin häneltä anteeksi arvostelevia puheitani sen paikkakunnan uskovaisista. Hän siunasi minua. Tiesin kuitenkin, ettei se riittäisi todisteeksi oikeasta sieluntilasta. 

Olin itse mukana pari kertaa Helsingissä seuroissa, jossa sadat uskovaiset kävivät edessä pyytämässä väärää henkeään anteeksi. Perusteluina he sanoivat mm. tv:n katselemisen, lihallisen seurustelun ja väärähenkisten kanssa veljeilyn. Ne olivat olleet kososlaisen hengen hedelmiä. Minulle tuli täydessä seurasalissa kirkas ’hengellinen’ kuva mieleen: voi kuinka helppoa olisi liittyä tuohon jonoon jatkoksi ja käydä sanomassa samat sanat kuin toisetkin! Mutta näin ’sielunvihollisen’ iloiset kasvot, että sainpas sinutkin tekemään kuten käsketään. En voinut mennä!  Tuo kuva oli mielessäni senkin jälkeen, kun minua puhuteltiin.

Henkilökohtainen hoitokokous

Syyskuussa vuonna 1979 kotiimme oli kutsuttu kaikki minun sisarukseni puolisoineen. Puhuja-veljeni lisäksi sinne tuli kaksi vierasta puhujaa. Toinen oli kirkkomme virassa oleva pappi ja toinen viranhaltija julkisella puolella. Sen tiesin, että vieraita oli tulossa kylään tuona iltana. Tarkempaa tietoa ei minulle annettu. Järjestin sukulaisille ja vieraille iltapalaa ja kahvia. 

Meillä oli kaksi lasta. Kävin illan ja yön kuluessa hoitamassa ja imettämässä vauvaa.  Kokous kesti klo 18 – 02, eli kahdeksan tuntia. Olin kirjannut sen omaan ’ajastaikaan’- kalenteriini.

Minun aviopuolisoni oli aiemmin soitellut epätietoisuudessaan tutulle papille minun uskomiseni ongelmista ja tämä sitten soitti puhuja-veljelleni, joka järjesti kokouksen.  Vuosikymmeniä luulin, että veljeni oli kaiken takana. Mieheni osuus tuon kokouksen valmisteluissa selvisi minulle vasta yli 20 vuoden jälkeen, kun otimme hoitokokouksen vihdoin tarkemmin keskustelunaiheeksi ja minä syytin yhä väärää miestä.  Silloin tämä salaisuus paljastui.  

En tiedä, miksi kaikki sisarukseni oli kutsuttu sinne kokoukseen, sillä he olivat jo hoitaneet kohtansa ja tehneet parannuksen aikaisemmin väärästä hengestä, jopa seurakunnan edessä.  Osa tuli kaukaa pohjoisesta vain tuota iltaa ja kokousta varten meille käymään. Minulle se oli kuitenkin tarkoitettu, koska en näyttänyt ymmärtävän asian vakavuutta enkä taipunut oikeisiin muotoihin ja vaadittuun syvälliseen henki-puhdistukseen.

Keskustelu hoitokokouksessa oli maltillista. Kaikki saivat puheenvuoron ja lopulta yksi hoitajista lausui seisalleen nousten: ”Teissä kaikissa on ylpeyden henki.”  Sen jälkeen muut nöyrtyivät ja pyysivät anteeksi kososlaista henkeä. Minunkin olisi pitänyt tehdä parannus siitä, koska väärä henki oli näkynyt kuulemma selvästi puheissani seurakunnan päätösten arvostelemisena. Se oli totta, mutta en tuntenut olevani väärässä siinä asiassa. En voinut teeskennellä. Jälkikäteen ratkaisuni on joskus tuntunut itsestäkin tyhmänrohkealta. 

En halunnut kuitenkaan totella enkä halunnut mitään jatkokeskustelujakaan, joita minulle tarjottiin ystävällisesti. Hoitajat menivät toiseen huoneeseen neuvottelemaan kohtalostani. Hoitaja-pappi sanoi minulle lopuksi: ’Muista, että me emme sinua ole sitoneet, vaan sinä itse olet sitonut itsesi.” Ja toivomuksena kehotettiin olemaan puhumatta pahaa uskovaisista.  

En ollut Ry:n jäsen, joten yhdistyksestä minua ei tarvinnut erottaa. Minut erotettiin vain uskovaisten hengenyhteydestä, Jumalan Valtakunnan ulkopuolelle. En ollut enää uskomassa. Minulle ei sanottu enää jumalantervettä eikä jumalanrauhaa. En itsekään niitä sanoja käyttänyt, kun tapasin entisiä uskonystäviäni. En halunnut leikitellä sillä, että olisin ollut muka vielä vl-uskovainen. Tieto minun sieluntilastani levisi vl-sukulaisille, mutta monille jouduin itse sen sanomaan.  

Kohtaloni ei ollut mitenkään ainutlaatuista, sillä muutamat olivat pienen ajan sidottuina/erotettuina ja sitten nöyrtyivät palaamaan takaisin seurakunnan rakkauteen. Näin varmaan oletettiin minullekin tapahtuvan. Kukaan ei arvannut, että siitä tulisi vuosikymmenten vaellus vl-liepeillä ulkopuolisena. Minäkin luulin, että asiat selviävät ja tilanne korjaantuu jotenkin. 

Synteihin sitominen oli kurinpidollinen toimi, että tajuaisin tilani ja palaisin takaisin vl-siionin rakkauteen. Kun ei totellut puhuttelijoita, niin minun sanottiin sillä tavalla kieltäneen uskoni. Minun olisi pitänyt tehdä parannus ns. katkerasta kososlaisesta hengestä. Vain se olisi ollut riittävä sanamuoto. Myöhemmin sanottiin, että minut erottaa vl-uskovaisista ja Jumalasta epäusko ja siitä pitää tehdä parannus. Kososlaisuus-henki oli häipynyt jonnekin vuosien varrella. 

Avioliittomme oli hoitokokoukseni jälkeen oudossa tilanteessa ja perheemme sisältä hajalla. Nyt ei ollut enää mahdollisuuksia asioiden sopimiseen eikä kompromisseihin.  Koska minä en ollut vl-uskovainen, niin oli suuri vaara, että toisin kotiimme vääriä vaikutteita ja malleja. Sen estäminen oli tärkeää. Ja sen kyllä tulin huomaamaan – katkerasti.

Päiväkirjamerkintä 4.10.1979:

On kulunut melkein kaksi viikkoa ”sukukokouksesta”,  jossa todettiin ”jo-tapahtunut”. Muistot (kokouksessa) palasivat syyttelevinä, osin liioiteltuna. Tahdikkuutta ja lempeyttäkin oli puolin ja toisin, joten yhteyttä voidaan jollakin tasolla ajatella.

Pakkopaita on löysännyt – mielessäni toistuvat sanat, jotka eivät kai minulle enää kuuluisi: ’Ei laulamasta lakkaa mun sielun iloissaan kun uuvutettu raukka on päässyt kuormastaan…’

Jotenkin tuntuu, ettei kaikki ole ohi, sekavuuksia jäi ilmaan! On vaikea tunnustaa olevansa ulkona niille, jotka eivät ole epäilleet ja sormella osoittaneet.

Ei minulla ole enää katkeruutta, on helppo hengittää taas pitkästä aikaa…
En tiedä, miksi – lieneekö tarpeenkaan.
Jumala antakoon vieläkin aikaa meille kaikille!

Hoitokokousten repimät lähisuhteet

Ristiriitoja riitti lähipiirissäni hoitovuosina ja sen jälkeen. Esim. isosiskoni välillä ymmärsi ja välillä nuhteli minua. Sain syyttäviä kirjeitä ja puhutteluja häneltä.  Erään kirjeen revin itkien palasiksi ja huusin miehelleni, etten ainakaan tuollaiseen uskoon halua. Minulla ei ollut ketään luotettavaa tukijaa. Hekin jotka olivat tajunneet minua, menivät hoitokokousten myötä hiljaisiksi ja myöntyivät SRK-kuuliaisuuteen. Välit menivät jäihin kymmeniksi vuosiksi. Tavatessamme emme puhuneet sanaakaan tuosta asiasta.  Mutta jos vihjaisinkaan kohtalooni, niin kaikki olivat ojentamassa minua ja korjaamassa käsityksiäni. Jäin yksin, kun miehenikin meni aina vastapuolelle, minun käsityksiäni vastaan. Tunsin olevani niin yksin, totaalisen yksin. 

Luulin, että saan tukea siltä mieheni siskolta, joka käsiteltiin keväällä ja joka ei ollut enää vl. Mutta petyin, kun hänkin sanoi, että olisi toivonut omalle veljelleen samoin ajattelevan vaimon eli vl:n! Tunsin, etten kelpaa kenellekään tämän ratkaisun jälkeen, eikä kukaan ymmärrä minua. Ihan kuin olisin pettänyt jotenkin pahasti koko lähipiirin ja tunsin siitä epämääräistä syyllisyyttä. Ihmettelin, miksi minun oli lähdettävä tälle tielle ja noustava uskonasiassa vanhoillislestadiolaisuutta vastaan. Samalla tunsin tuhonneeni oman perheeni ja sukulaisteni välit. Olinko todella oikeasti itsekäs, maailmallisuuteen taipuvainen ihminen, joka uhraa oman mukavuuden takia maallisen onnen ja erityisesti taivaspaikan? Sellaisenahan minua pidettiin.

Musta synkkä ajatusmaailma valtasi välillä mieleni ja jouduin kertaamaan ja taas kertaamaan sitä mitä oli tapahtunut. Olisinko voinut tehdä toisin ja olisiko mahdollisuutta korjata omat ratkaisut? Kävin itsekseni koko ajan vuoropuhelua siitä, mitä vastaisin, jos minua puhuteltaisiin? Yksin mietin tätä joka päivä, joka hetki, vuosikymmeniä.  Siten pysyin jotenkin järjissäni ja tasapainoisen oloisena. Pystyin hoitamaan kodin ja lapset mielestäni hyvin. Ulkonaisesti kaikki näytti kelvolliselta.

Minua yritettiin väkisin pitää vl-uskon ajattelutavoissa.  Miehestäni tuli erittäin kontrolloiva: koin painostusta, rajoittamista, mitätöintiä, arvostelua, pilkkaamista ja  mollaamista. Minut pidettiin tuolla tavoin hiljaisena ja sivullisena, välttämättömänä kiusankappaleena. Opin pitämään pienenä salaisuutena, jos pidin yhteyttä puhelimella kohtalotoveriini tai kävin vaikka kirkon tilaisuuksissa – yksin. Omasta uskostani en voinut puhua, en edes opettaa lapsillemme  iltarukousta. Sekin olisi leimattu vääräksi hengellisyydeksi ja mitätöity.

Minun ei-vl-lapsuudenkodissani oli tv. Kun olimme siellä mummolassa, niin lapsemme katsoivat sitä. Paluumatkalla kotiin  mies syyllisti minua siitä, että lapsemme ovat seuranneet tv:stä lastenohjelmia. Vaikka olin jo ei-vl, niin minun tehtävänäni olisi ollut kasvattaa lapset vl-tapojen mukaan. Kun pahin tilanne tv-asiassa oli ohi, niin hankimme itsekin videokameran ja sille katselua varten oikean tv:n. Se oli salailun aikaa eikä sitä vl-sukulaisille kerrottu vuosikausiin. 

Kun nuorin lapsemme oli ala-asteella hän kieltäytyi eräänä päivänä tulemasta olohuoneeseen ja sanoi, ettei katso enää televisiota. Hänen vl-luokkakaverinsa oli kertonut, että joutuu tulimereen, jos katsoo teeveetä.  Yritin siinä selitellä, ettei asia ole siten, kuin kaveri oli sanonut. Sama kaveri oli valistanut lastani siinä, ettei sinun äitisi ole mikään uskovainen, kun hän ei käy seuroissa. Minun sieluntilastani oli keskusteltu perheessä lasten kuullen, vaikka emme tunteneet muuten toisiamme. ’Puolilesta’ oli lapsellemme  annettu haukkumanimi. Sen olivat antaneet ei-vl-lapset.  Molemmilla puolilla vierastettiin meidän perhettämme.

Myös pyhäpäivän viettäminen toi mukanaan ongelmia, vaikka olen itsekin halukas viettämään lepopäivän rauhassa ilman ylimääräisiä töitä. Olin pitkään arka tekemään sunnuntaisin edes välttämättömiä. Mutta vl-ohjeistus meni kyllä yli tavallisen ymmärryksen. Siinä oli vahtimisen ja paimentamisen tuntua – nimenomaan uskon varjolla. Kun yritin tehdä graduani loppuun kotiäitinä lasten keskellä ja kirjoitin matkakirjoituskoneella pyhänä niin sanottiin, että helvettiinkö sinulla on niin kiire, kun pyhänä alat töitä tehdä. Otin pyhä-opiskelun puheeksi anoppilassa saamatta selvää vastausta, onko se  soveliasta vai ei.  

Sunnuntai-illan masennus ja alakulo olivat tuttuja tunteita. Mies halusi mennä ry:lle seuroihin ja viedä pienet lapsemme mukanaan. Puin heidät ja jäin yksin kotiin. 

Ehkäisykiellon aiheuttamat ristiriidat eivät näy välttämättä muille ihmisille. Edes näin intiimissä asiassa vl-puoliso ei voi olla yhdessä päättämässä ehkäisy-ratkaisuista, vaan ei-vl-puoliso jää yksin. Kun en hyväksynyt vl-pakkolisääntymisoppia, niin olin lapsikielteinen eikä minulla voinut olla tavallisiakaan haluja saada lapsia. Nuorimmaisen lapsen syntymän jälkeen jouduin yksin päättämään sterilisaatiostani. Onneksi sen sai ilman miehen lupaa, sitä en olisi saanutkaan. Mutta noin herkässä tilanteessa yksin jääminen tällaisen ratkaisun kanssa tuntui raskaalta. 

Hengellisen ja henkisen väkivallan tunnistaminen

Tilanne jatkui vuosikymmeniä monenlaisten ristiriitojen kanssa. Välillä oli hieman rauhallisempiakin aikoja. Vuonna 2003 konfliktit nousivat pintaan entistä voimallisempana, rajuina syytöksinä siitä, miten vihaan uskovaisia. 

Kävin yhden päivän koulutuksessa, jossa aiheena oli perheväkivalta. Silloin tunnistin ensimmäisen kerran sen, että on olemassa myös henkistä ja hengellistä väkivaltaa, missä on samat kuviot ja seuraamukset kuin fyysisessä väkivallassa. Se oli minulle herättävä havainto ja jäin miettimään omaa kohtaani tuossa valossa. 

Kesällä –03 löysin uskonasioita käsittelevät keskustelupalstat. Siellä aloin kirjoitella omista kokemuksistani. Löysin kohtalokavereita. Siten ’ilmasilta’ aukesi minulle netin kautta avun saamiseen. Loppuvuodesta sanoin miehelleni, että en enää jaksa tätä entistä menoa perheessämme. Vaitonaisuus, etääntyminen ja ahdistus vaivasivat minua. Hän ei näyttänyt tajuavan yhtään, mikä on vinossa. 

Minulle tuli omituinen olo, kun rehellisesti ajattelin, että rakkaus välillämme taitaa olla mahdotonta. Raamatulla perustellen vl:t uskovat, että Jumalan Valtakunnan raja voi kulkea aviopuolisoiden välissä  aviovuoteessa, arjessa, kaikissa ratkaisuissa. Se tulee todeksi vl/ei-vl-avioliitossa. Eräs ihminen, jolle kerroin kohtalostani, sanoi: ”Voiko tuollainen avioliitto olla ylipäätään edes mahdollista?” Hän oli ei-vl-pappi ja tunsi lestadiolaisuutta enemmänkin.

Toivoni asioiden paranemiseen loppui, vaikka jatkoinkin keskustelemista mieheni kanssa. Mutta kaunis toivonkupla syntyi yhä harvemmin ja luottamuksen palaaminen riitaisten keskustelujen jälkeen kesti aina kauemmin ja kauemmin. Riitoihin tuli nyt lisäksi mukaan minun nettikeskustelut, uusien ystävien löytyminen. 

Saattoi mennä melko pitkiäkin aikoja, että normaali arki pyöri ihan rauhallisissa merkeissä. Mutta sitten jokin muistutti ristiriita-aiheista ja voimia vievä keskustelu lähti käyntiin. Uskonasiat olivat erittäin tulenarka puheenaihe. Minä olisin keskustellut niistä tosi mielelläni. Teinkin sitä omien ystävien kanssa ja yritin siten hakea lohtua ja ratkaisuja. Otin tämän henkilökohtaisen ongelmani esille monien ihmisten kanssa. Naistenpäivillä puhuin erään kristityn perheterapeutin kanssa toista tuntia. Hän tajusi, mutta ei osannut auttaa muuten kuin hengellisillä keinoilla, mm. esirukoilemalla meidän puolestamme. Parisuhdeviikko ei auttanut tässä meidän ongelmassamme, vaikka hyvä kun menimme; se oli kirkon järjestämä. SRK-leireille en olisi lähtenyt.

Tajusin, että puolisoiden välit eivät voi olla hyvät, jos toinen ei hyväksy toistaan.  Siihen kyselin apua. Kukaan ei osannut auttaa. Tunsin, ettei minulle riitä se hyväksyntä, minkä vl pystyy antamaan ns. epäuskoiselle puolisolle. Toiveet ja tarpeet ovat ihan erilaiset. Ilot ja surut ovat melkein vastakkaiset. Vapaa-ajan viettäminenkään ei onnistu, jos toinen ei alistu. Yhteiset menemiset on vaikeasti sovitettavissa ja omat menemiset aiheuttavat välissä olevan kuilun levenemisen ja epäluuloisuuden lisääntymisen. 

Tervehtiminen ja kanssakäyminen vl-uskovaisten kanssa

Koska minulla oli vl-aviopuoliso, niin puhuttelut jäivät loppujen lopuksi vähäisiksi. Ehkä vl:t luottivat siihen, että minulla oli lähipiirissä muistuttaja vl-uskosta.  Kyllä silti vastenmielisiä kohtaamisiakin sattui. Pienikin vihjaus oli kuin puukon isku sisimpään. Lisäksi tuollaiset aiheuttivat riitaa kotona, kun olin pahoilla mielin ja ärsyyntyneenä. Sopiminen oli vaikeaa, kun olimme vastakkaisilla puolilla uskonnollisessa mielessä. Eihän parannuskehoitus ollut mikään synti eikä loukkaus, vaan vl-rakkautta minua kohtaan!

Olen käynyt SRK-suviseuroissa vl-eroni jälkeen monta kymmentä kertaa.  Olen tehnyt sen lasteni ja mieheni takia, pakosta ja vastentahtoisesti. Mutta en ole voinut toimia toisinkaan. Vaikeinta on ollut se, ettei omaa pahaa oloa ja loukkaantumisia ole voinut kunnolla näyttää eikä niitä ole otettu tosissaan.  

Kuuntelin suviseuroissa monia puheita, enkä saanut yhtään murua hyväksyntää enkä lohduttavia sanoja puhujilta, enkä tapaamiltani vl-uskovaisilta. Kaikessa oli vain tuomionsanoja ja lajittelua heikäläisiin ja meikäläisiin. 

Sanakaan en ole kuullut pahoitteluja hoitovuosista, enkä niiden aiheuttamista ongelmista lähisuhteissa. Ei sanaakaan siitä ole ollut seuroissa, eikä SRK-julkaisuissa.  Kukaan ei ole halunnut huomata, miten vl rikkoo avioliiton ja miten se tulee kiilana puolisoiden väliin, kolmanneksi pyöräksi avioliittoon, jopa aviovuoteeseen.

Seuroissa ja juhlissa Ry:llä kävin alkuaikoina hoitamisen jälkeen muutaman kerran. Tunsin oloni vieraaksi ja vaivautuneeksi. Tervehtiminen eri tavalla ja parannuskehotukset loukkasivat. Seuraavilla lauseilla minua on puhuteltu:

Jumalan Terve! Anteeksi, en tiennyt/muistanut…

Sinultako se jumalanvaltakunta on joutunut hukkaan? 

Ry:llä on tilaa sinullekin! Tervetuloa ry:lle seuroihin!

Täällä suviseuroissahan sinun on hyvä tehdä parannus! Oletko ajatellut kohtaasi? 

Mikä synti sinut vieroitti tästä uskosta? 

Oletko ikinä uskoa oikein ymmärtänytkään? Miksi olet noin katkera? 

Sinulla ei ole rakkautta, kun vanhoja muistelet? Miksi et elä tätä päivää?  

Ai – etkö sinä olekaan uskomassa? 

Meillä ei ole hengenyhteyttä.

Jos minulle sanoo tietoisesti Jumalan Terve-tervehdyksen, niin tekee synnin. Se kertoo vl:n oman sieluntilan sairastumisesta. Siksi kukaan vl ei tervehdi minua tuolla tavalla, ei edes suviseuroissa. Jos jollakin tulee vahinko, niin sitä pyydetään anteeksi ja ollaan erittäin hämillisen oloisia. Siinä näkyy omituista ’nöyryyttä’, mikä loukkaa sekin. Muutaman kerran minut on jätetty epäkohteliaasti kokonaan tervehtimättä, vaikka olen ollut sopivasti lähellä.

Kun tapaamme perheenä vl-uskovaisia, niin minulle sanotaan vain päivää tai hei. Tuo on tehnyt jokaisessa kohtaamisessa selväksi sen, etten kuulu joukkoon ja olen leimattu/ erilainen. Kohtaamisia on ollut paljon ja aina tuo sama tilanne toistuu.  Koska olen naimisissa vl:n kanssa, niin en voi paeta sitä, enkä valittaa siitä. Minun on ollut pakko hyväksyä tuo ja kovettaa itseni, ettei loukkaus satuttaisi niin kovasti. 

Vasta viime vuosina se on alkanut ärsyttää/vihastuttaa minua todella suuresti.  Tekisi mieleni kieltää tuollainen hengellinen lajittelu lähelläni. Mutta kun lestadiolaisillakin on oikeus oman vakaumuksensa tunnustamiseen, niin paha on mennä kieltämäänkään. Toivotonta.

Hoitajien suhtautuminen jälkeenpäin

Vl-veljeni puhutteli minua parin vuoden jälkeen erottamisestani suviseuroissa. Olimme lähdössä pienten lastemme kanssa pois, kun hän tuli teltallemme käymään. Hän toivoi, että saisimme sisarina ja veljinä erota silloin, eli että minä tekisin parannuksen ja saisin palaamisenarmon. Sanoin, että minun on helpompi olla tällainen. Saan olla juuri se, mikä olen – ilman teeskentelyä pahempaan tai parempaan suuntaan. Ahdistus iski kuitenkin keskustelun  jälkeen ja äreys aiheutti pahaa mieltä ja sanomista puolin ja toisin kotimatkalla. Jäin tunteitteni kanssa yksin ja ilman lohtua, kuten tietysti miehenikin. Silti oli palattava yhteiseen arkeen ja mentävä hetki kerrallaan eteenpäin.

Minulla on ollut virallisia, viileitä, kuivan asiallisia kohtaamisia silloin tällöin perhejuhlissa ja sukulaisvierailuilla hoitajien kanssa kuluneina vuosikymmeninä. Keskusteluyhteys oli poikki, vaikka selvää vihapitoa ei ollutkaan. En itsekään halunnut, oikeammin en uskaltanut puhua hoitamisista yms. vl-asioista. Tavalliset maalliset kuulumisetkin olivat jotenkin työläitä ottaa puheeksi. Ainakaan vaikeista elämän asioista ei kukaan puhunut mitään. Ne selvästi haluttiin salata minulta.

Tapasin veljeni näissä merkeissä vuonna –04. Keskustelimme kahdestaan minun hoitamisestani. Hän kertoi laajemmin noista vuosista ja sanoi, että olin pikkutekijä kokonaisuudessa silloin. Sanoin jotain niistä vaikeuksista, mitä tuo on tuonut avioliittoomme, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, kohautti vain hartioitaan, ettei voi sille mitään.

Julkisessa virassa oleva hoitajani sattui kerran samoihin häihin. Juttelimme siitä, milloin olemme tavanneet aiemmin, eli hoitokokouksessani vuonna -79. Hän ihasteli kovasti sitä, että olemme mieheni kanssa naimisissa yhä. Mietin jälkeenpäin, mitä ihmettelemistä siinä on. Sanooko hän kaikille vuosikymmeniä yhdessä olleille saman ihastuksensa? Tuskin. Mutta ehkä hän tajusi jollakin tasolla, miten ristiriitainen liitto meillä on ollut sen jälkeen, kun minut oli ’jätettävä’ yhteisön ulkopuolelle.

SRK:n kiroama elämän loppuun saakka?

Minulla ei ole enää toiveita SRK:n suuntaan. Näen siellä opillisia kiemuroita, joiden suojassa vl-elämäntapanormisto elää tiukasti entisellään. Seurakunta-oppi – uskomus siitä, että vain oman liikkeen parissa voi pelastua – on kaiken ydin ja kuuliaisuus sille pitää lauman koossa ja näennäisen yhtenäisenä. Muutokset tapahtuvat melkein salaa eikä mitään entistä lievennetä tai poisteta.  

Minulla ei ole neuvoja, miten tilanne pitäisi korjata. Toisaalta, jos vanhoillislestadiolaiset ovat uskoneet toimineensa Jumalan käsikassarana hoitovuosina, niin toki tuon ymmärryksen pitäisi auttaa korjaamaan jäljet ja lähestymään uhreja oikeina lähimmäisinä. Mutta myöntävätkö he edes uhrien olemassaoloa? 

Koen olevani SRK:n kiroama. Tuo kirous on myrkyttänyt elämääni, avioliittoani ja ihmissuhteitani. Sen haluaisin päältäni pois. Se pitäisi tehdä niin selvällä suomenkielellä, että kaikki vl:t tajuaisivat asioiden korjaamisen ja anteeksipyynnön välttämättömyyden. 

Toivon, ettei kukaan vl:stä enää seurakuntansa vaatimana uskonhedelmänä lajittelisi ihmisiä heti kättelyssä uskovaisiin ja epäuskoisiin. Minusta se on Jumalan rinnalle menemistä ja viimeisen tuomion esilajittelua. Minulle se on ollut 40-vuotinen muistutus SRK:n kirouksesta. 

Piikkipensas

Julkaisupäivä 23.10.2019