Kasvoin perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja, mutta usko ei ollut arkipäivässä mitenkään esillä. Nuorena 16-vuotiaana minulle itselleni tuli syvä kaipaus löytää syvempi elämäntarkoitus ja Jumala elämääni. Aloin rukoilla yksinäni ja koin hyvin voimakkaan uskonnollisen kääntymisen. Tämä oli onnellista aikaa elämässäni, Jumalan rakkaus oli minulle niin todellista.
Myöhemmin etsin itselleni seurakuntaa. Menin mukaan helluntaiseurakunnan toimintaan 1970-luvulla. Sen opetuksien mukaan kävin aikuiskasteella ja minut liitettiin seurakuntaan. Olin hyvin naiivi ja ulkoapäin ohjautuva. Uskoin kaiken mitä opetettiin ja yritin tarkkaan elää sen mukaan. Alkuaika ei ollut ahdistavaa, löysin ikäisiäni tovereita ja tarkoitusta elämälle.
Olin nuori nainen. Elin pienen paikkakunnan hyvin suljetussa yhteisössä, missä ei ollut paljon tilaa omille ajatuksille ja valinnoille. Saarnaajaa ei saanut arvostella, se oli ”Jumalan silmäterään koskemista”. Koin suuria vaikeuksia sen suhteen, että kaipasin miespuolista seurustelutoveria ja perhettä itselleni. Seurakunnassa saarnattiin hyvin tiukkaan sävyyn, että uskomattoman kanssa ei ole mitään yhteistä. Seurakunnan sisällä ei kuitenkaan ollut ketään, johon olisi voinut solmia seurustelusuhteen.
Ensimmäinen syntini oli, että aloin seurustelemaan miehen kanssa, joka ei kuulunut seurakuntaan. Tätä suhdetta vahdittiin tarkasti, jopa niin, että autolla ajettiin ikkunani takana ja yritettiin tutkia, oliko mies käymässä tai kuinka myöhään valvoin. Sain ”huonomaineisen naisen” maineen. Minulle ei siitä henkilökohtaisesti paljon puhuttu, mutta selän takana sitäkin enemmän. Ihmettelin, miksi penkissä miehet siirtyivät istumaan muualle, jos olin vieressä. Oli liikkeellä huhu, että viettelen miehiä istuallani. En ymmärrä, miten se olisi ollut mahdollista, eikä sellaista edes koskaan tapahtunut, mutta jälkeenpäin näin minulle kerrottiin. Tänä päivänä näen tämän asian seurauksena seurakunnan seksuaalikielteisyydestä ja siitä muodostuneista aivan kummallisista ajatuksista. Tämä seurustelusuhteeni päättyi aikanaan, mutta olin pudonnut ns. toiseen kastiin. Kuitenkin jatkoin seurakunnassa käyntiä ja rukoilin epätoivoisesti Jumalalta aviopuolisoa.
Olin kiinnostunut sielunhoidosta ja vuonna1992 menin vuodeksi Ruotsiin koulutukseen, joka sisälsi Raamatun opetusta ja sielunhoitoa. Koin tämän vuoden itse rikkaana ja hyvänä. Sillä aikaa oli kuitenkin oman seurakuntani keskuudessa levinnyt huhu, että olen toisessa ns. menestysteologisessa seurakunnassa, ja minut pitäisi erottaa. Kun tulin kotiin Suomeen, järjestin kotona joitakin rukouskokouksia. Ihminen, jota pidin parhaimpana ystävänäni, sanoi jonkin ajan kuluttua, että en saa rukoilla hänen puolestaan, koska rukoilen väärin. Hän pyysi tarkkailijoita kotiini arvostelemaan, olenko ”harhaoppinen”. Tästä tapahtumasta alkoivat minun tuskatilani.
Olin etsinyt itselleni myös tavallaan perhettä seurakunnasta ja nyt koin, että minut hylätään kokonaan. Yritin puhua saarnaajan kanssa tästä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän totesi, ettei puolestani voi edes rukoilla ja jatkoi saarnaansa minulle. Tästä saarnasta en enää tänä päivänä paljon muista muuta, kuin että se oli tuomitseva. Sen vain muistan, että itkin. Suljin oven ja ajattelin, että tätä ovea en enää avaa koskaan. Oli entisiä ystäviä, jotka eivät enää tervehtineet. Kasvot kivikovina he kulkivat ohitseni. Se oli vaikeaa senkin vuoksi, että opetus oli kielteistä myös kaikenlaisille ystävyyssuhteille, joissa toinen osapuoli ei ole uskovainen. Ystävyyssuhteeni olivat siis seurakunnan sisällä. Jäin hyvin yksin. Kukaan ei välittänyt eikä tullut lohduttamaan. Minun pelastukseni oli, että olin sosiaalisessa ammatissa ja työelämässä tapasin ihmisiä.
Samaan aikaan 1990-luvun alussa tapahtui tragedia ihmissuhteessani, joka oli johtanut avioliittoon. Olin kirjeenvaihdon välityksellä löytänyt uskovan miehen, joka vaikutti hyvältä ja kiltiltä. Seurustelimme useita vuosia ja päätimme avioitua. Kaikki kuitenkin muuttui hääpäivän jälkeen. Pikkuhiljaa hänestä kasvoi sadisti, joka halusi kiusata minua. Tuli mukaan psyykkinen väkivalta ja lopulta fyysinen. Aloin murtua henkisesti. Kului joitakin vuosia ja erosin miehestäni. Tästä erosta tuli uusi syyllistämisen ja juoruamisen aihe. Kristitty ei saa erota. Pienellä paikkakunnalla puheet levisivät. Tänä kesänä, kun kaikesta on aikaa kaksikymmentä vuotta, vieläkin puhutaan, että olen eronnut hyvästä uskovasta miehestä. En enää kelpaa siihen joukkoon mitenkään, mikä on ns. ”pyhien joukko”. Olen syntinen, harhaoppinen, epäonnistunut.
Itsetuntoni laski ja sairastuin vakavaan masennukseen kaiken tämän jälkeen. Masennuksesta olen toipunut myös terapian avulla, mutta olen menettänyt luottamukseni ihmisiin. Näen uskonyhteisöissä paljon kieroutunutta vallankäyttöä. Saarnaajat saavat muutaman kuukauden pituisen koulutuksen, mistä ei saa mitään sielunhoidollisia valmiuksia. Moraaliltaan äärimmilleen viritetty ilmapiiri saa näkemään peikkoja siellä, missä niitä ei välttämättä ole. Vanhemmistossa määräävät miehet, jotka ainakin minun seurakunnassani olivat ymmärtämättömiä ja kovia. Minusta tässä kaikessa on jotain sairasta, liian sisäänlämpiävää, elämälle vierasta. Aivan arkipäiväisiä elämän asioita nähdään syntinä, noihin aikoihin esim. television katselu ja aikakausilehtien lukeminen oli synnillistä. Menetin melkein uskoni Jumalaan. Ymmärrän kuitenkin, että ihmiset ja Jumala ovat eri asia. Ehkä Jeesuskin itkisi monta asiaa, mitä minä olen itkenyt. Vielä nytkin, jos menen tilaisuuteen, jossa on helluntailaisia, saan monta päivää kestävän tuskatilan. En tiedä, paranenko täysin koskaan.
Koditon