Teksti ja kuvat: Krista M.
Julkaistu: 24.6.2025
Mielenterveysongelmat ovat monissa uskonnollisissa yhteisöissä vaiettu ja hävetty asia. Usein niiden ajatellaan johtuvan ihmisen omista valinnoista.
Asenneilmapiiri on oman kokemukseni mukaan karismaattisissa uskonyhteisöissä sellainen, että mikäli ihminen nauttii Jumalan siunausta, häntä eivät vaivaa sairaudet, ja jos terveyden kanssa ilmenee ongelmia, ne paranevat rukoilemalla. Helluntaiseurakunnissa painotetaan armolahjoja, ja etenkin kyvyn parantaa sairaita ajatellaan olevan kaikilla Jeesuksen seuraajilla.
Mielenterveysongelmista kärsivä potee siis salaa huonoa omaatuntoa omasta tilastaan ja saattaa ajatella esimerkiksi masennuksen olevan seurausta tehdyistä synneistä. Sairastunut saattaa käydä kokouksissa edessä rukoiltavana. Tästä voi seurata lisää syyllisyyttä ja pettymystä, kun ihminen ei kaikesta yrityksestä huolimatta parane. Toiset ympärillä kaatuvat ja täyttyvät Pyhällä Hengellä, mutta itsestä ei tunnu oikein miltään.
— Miksi olen tällainen?
— Enkö usko tarpeeksi?
— Olenko huono uskova, kun en parane?
— Eikö Jumala enää rakasta minua?
Nämä ovat yleisiä kysymyksiä sairastuneen mielessä. Olo voi olla torjuttu, yksinäinen ja keinoton.
Näin tapahtui myös minulle. Sain helluntailaisen kasvatuksen. Aloin oireilla jo lapsena. Oli unettomuutta, painajaisia ja yökastelua. Nuorena mukaan tulivat ahdistus, masennus, päihteet ja itsetuhoisuus. Osa oireista juonsi juurensa turvattomasta lapsuudesta. Olin kärsinyt myös voimakkaista pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Pelkäsin helvettiä, demoneita, maailmanloppua ja saatanaa. Itse uskonto aiheutti siis myös mielenterveyshaasteita.
Kaikki oli yhtä suurta hengellistä taistelua.
En ollut varma, olivatko ajatukseni ollenkaan minun omiani.
Myöhemmin minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jälkeenpäin ajatellen uskonto pahensi sairauden kulkua ja lisäsi jo valmiiksi kokemaani turvattomuutta. Kokousten hurmoshenkisyys sekä saarnojen lietsomat suuruuskuvitelmat omasta tärkeästä tehtävästä Jumalan soturina lopunaikoina kiihdyttivät minut maaniseen tilaan. Masennukseen vajotessani ajattelin henkivaltojen koettelevan minua.
Kaikki oli yhtä suurta hengellistä taistelua. Välillä en ollut varma, olivatko ajatukseni ollenkaan minun omiani. Kyseenalaistin jatkuvasti, mikä on lähtöisin Jumalasta ja mikä saatanasta. Olin vainoharhainen. En kokenut kuuluvani tähän maailmaan laisinkaan. Tämä kaikki oli omiaan lietsomaan dissosiaatiota.
Vapaissa suuntauksissa seurakunnan taholta ei useinkaan kehoteta ihmistä hakeutumaan yleisen terveydenhuollon piiriin, ja ihminen voi helposti jäädä ilman tarvitsemaansa kunnollista hoitoa. Karismaattisissa suuntauksissa on varsin yleistä lääkehoidon vastustaminen. Ajatellaan, että apu tulee ylhäältä. Raamatusta poimitaan esimerkkejä, joissa Jumala on parantanut sairaita. On surullista, miten joidenkin kohdalla siten oireet pääsevät pahenemaan ja avun saanti pitkittyy, kun ei lähdetä hakemaan sitä ajoissa.
Jotkut turvautuvat seurakunnan tarjoamaan sielunhoitoon, jossa palvelun tarjoajat eivät ole Valviran hyväksymiä terapeutteja, eikä sielunhoitoa tarjoavilla ole välttämättä minkäänlaista koulutusta mielenterveyden hoidosta. Seurakunnan henkilöstön kanssa ihminen ei välttämättä uskalla tuoda esille epäkohtia, jotka kumpuavat seurakunnan toiminnasta. Uskonyhteisön kritisoiminen on ikään kuin suoraan kaikkitietävän Jumalan kritisoimista, mikä on syntiä. Aina ei ihminen edes itsekään tiedosta näitä, vaan ajattelee pikemmin vian olevan itsessään.
Karismaattisissa yhteisöissä esiintyy myös profetoimista, jossa toinen uskova saa suoraan Jumalalta jonkin sanan tai neuvon ja välittää sen sille, jolle se on osoitettu. Mielenterveysongelmainen saattaa siis saada apua hakiessaan seurakunnalta tilanteeseensa hyvin sattumanvaraisen profetian. Näiden sisältö voi olla vaikkapa ennustus, raamatun jae tai käytännössä ihan mitä tahansa. Tämä voi olla hyvin haitallista, jos kuullun profetian antaa ohjailla ihmisen toimintaa. Uskovia yhdistää usein tunnollisuus ja halu toimia Jumalan tahdon mukaan.
Pyytelin jo lapsena anteeksi omia ajatuksiani Jumalalta.
Liika tunnollisuus voi myös ajaa mielenterveyden sairastumiseen. Minä sain myöhemmin myös vaativan persoonallisuuden diagnoosin. Olin aina ollut hyvin kiltti, velvollisuudentuntoinen, tarkka ja huolellinen. Yritin välttää kaikenlaista pahaa ja väärää, mikä oli syntiä. Pyytelin jo lapsena ja nuorena anteeksi jopa omia ajatuksiani Jumalalta. Pelkäsin neuroottisesti virheiden tekemistä. Odotin rangaistusta aina kun mokasin, ja joskus rankaisin itse itseäni viiltelemällä tai paastoamalla.
“Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”, on Jeesuksen opetus Matteuksen evankeliumissa (Matt. 5:48).
Erosin sittemmin parikymppisenä. Erkaantuminen oli mielelle todella raju prosessi. Kokemus oli verrattavissa psykoosiin. Kuljin kuin unessa, todellisuus oli aivan vieras. Koko arvomaailmani, identiteettini ja ajatukseni elämästä menivät kerralla uusiksi. En tiennyt mistään mitään. Olin aivan yksin, enkä tiennyt, mistä löytää apua – enhän oikein edes ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Painajaiset loppuivat kuitenkin kuin seinään.
Pitkään kärsin seksuaalipuolen lukoista, ja mieleni perukoilla kolkutti ajatus: entä jos olenkin väärässä ja minulle käy juuri niin kuin on opetettu – että lopunaikoina monet luopuvat uskostaan. Entä jos olenkin vain saatanan talutusnuorassa ja matkalla helvettiin? Taistelin monenlaisten pelkojen kanssa vuosia.
Pääsin 25-vuotiaana psykoterapiaan, jossa käsittelimme lapsuuden asioita ja yritin opetella pois haitallisista malleista. Terapiasta oli minulle iso hyöty, mutta uskontotraumasta ja sen vaikutuksesta mielenterveyteeni ei juuri puhuttu. Olen käsitellyt asiaa itse pohtimalla ja lukemalla aiheeseen liittyviä kirjoja sekä katsomalla dokumentteja. Kukaan ammattilainen ei ole osannut tarttua aiheeseen, eikä heillä ole ollut ymmärrystä tai osaamista aiheen käsittelyyn. Olen itsekin täten vähätellyt tapahtumien vaikutusta mielenterveyteeni.
Löysin UUT:n toiminnan vasta lähemmäs 30-vuotiaana. Onneksi tietämys aiheesta lisääntyy. Kokemusasiantuntijoita tarvitaan. Koen, että vieläkään näistä teemoista ei puhuta tarpeeksi, vaikka ne koskettavat edelleen monia.
Minun ei tarvitse odottaa ihmeparantumista.
Voin vaikuttaa itse omaan terveyteeni.
Nykyään minun ei tarvitse kuluttaa energiaani maailmanlopun odottamiseen. Uskallan toivoa myönteisiä asioita tulevaisuudelta. En pelkää henkivaltoja tai helvettiä. Vaativuuskin on hellittänyt, samoin kokemani syyllisyys. Seksuaalisuuden lukot ovat poissa. Uskallan elää omannäköistä elämää ja rakastan vapauttani. On mukavaa, kun kaikki tekeminen ja jokainen elämän osa-alue ei ole sidottuna uskontoon. Teen itse omat päätökseni. On todella huojentavaa, kun hyväksyntää ei tarvitse hakea ulkopuolelta.
Kaksisuuntainen on osa neurobiologiaani, mutta opettelen elämään sen kanssa. On helpottavaa, kun kaikelle on luonnollinen selitys ja voin vaikuttaa itse omaan terveyteeni, eikä minun toisaalta tarvitse odottaa ihmeparantumista. Olen hyvin ehdoton siinä, etten anna kenenkään määritellä itseäni tai kertoa minulle, mikä on oikea tapa ajatella tai elää. Olen löytänyt tärkeitä identiteetin palasia ja arvoja vanhojen uskomusten tilalle.
Kenenkään ei tule jäädä yksin.
Ennen tunsin häpeää siitä, mitä olen kokenut – nykyään olen ylpeä siitä, että olen selviytynyt. Minulla on empatiaa ja ymmärrystä erilaisista uskontotaustoista tulevia kohtaan, enkä osaa tuomita ketään. Kokemukseni on ollut raskas, mutta todella opettavainen.
Toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi käydä läpi niin raskasta polkua. Tiedän kuitenkin, etten ole ainut, ja haluan tuoda esille kokemukseni, jotta joku muu voisi kokea ainakin, ettei ole ainoa, joka käy läpi vastaavaa. Kenenkään ei tule jäädä yksin.
