Lapsi.
Leikki-ikäinen.
Muut väittävät minun olevan tyttö,
mutta tiedän olevani poika.
Miksi en saa olla minä…
poika, joka olen.
Hämmentää.
En ymmärrä.
Pelottaa.
Äiti kieltää puhumasta asiasta enää koskaan,
tai joudun tulimereen.
Hävettää.
Olen häpeä.
Pelottaa.
Vuosikymmenet vierivät.
Välillä mielessäni kumpuaa outoja asioita.
En ymmärrä.
Miksi en samaistu naisiin?
Olen outolintu heidän joukossaan.
Haluaisin tehdä miesten asioita.
En voi,
enkä saa,
koska minun on syntymästäni asti väitetty olevan tyttö ja nainen.
Miksi kuitenkin sisimmässäni tuntuu oikealta,
kun samaistun miehiin?
En halua tulimereen.
Vaikenen.
Vaikenen vuosikymmenet.
Kunnes…
en jaksa enää vaieta.
Saan lähetteen transpolille.
Lääkäri heiluttaa epikriisiäni kädessään,
huutaen
”Miksi näissä ei lue sanaakaan sukupuolen identiteettikriisistä.”
Vaivun mitättömän pieneksi huoneen nurkassa olevassa tuolissa.
”Ei lue, ei”.
Minulle ovat jo pienestä lapsesta uskovat opettaneet,
“Jos olet sinä,
transsukupuolinen,
joudut ikuiseen tulimereen.”
Mutta en jaksa enää pelätä.
Haluan olla minä.
Ihminen, joka olen.
Ihminen, joka olen aina ollut.
Ihminen, joksi Jumala tai maailmankaikkeus on minut luonut.
Olin transpoika, joka pakotettiin kuplaan.
Sisimpään jäädytettynä minä.
Vihdoin joku näki minut.
Sulatti sisimpäni.
Tulimeri haihtui pois.
Kiitos teille, uusi perheeni.
Rakas transperheeni.
Silti edelleen,
ihmiset, jotka eivät ymmärrä, haluavat hallita elämääni.
Haluavat viivyttää elämääni.
Mutta minä olen päättänyt elää elämäni aidosti.
Vapaana tuskasta.
Vapaana ”väärästä” kehosta
ja vapaana väärästä sukupuolioletuksesta.
Minä elän!
Mies!
Elän!
Sami Eme
Julkaisupäivä 4.5.2021