Vanhoillislestadiolainen puhuja teol. yo Joona Korteniemi esiintyi UUT:n Vanhoillislestadiolaisuus murroksessa? -seminaarissa 2.12.15. Hänen esityksensä käsitteli hengellisen väkivallan käsitettä vanhoillislestadiolaisuuden sisältä käsin katsottuna.
Korteniemi korosti esityksenä alussa, että hän on esiintymässä seminaarissa vanhoillislestadiolaisena yksityishenkilönä, eikä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen virallisena edustajana. Näin ollen hänen esittämänsä ajatukset ovat hänen omiaan ja vain hän on vastuussa niistä.
Korteniemi lähestyi hengellisen väkivallan käsitettä toisen käskyn kautta. ”Älä käytä Herran Jumalasi nimeä petokseen, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään petokseen.” Toisille ihmisille voidaan tehdä pahaa käyttämällä Jumalan nimeä väärin ja tätä Korteniemi pitää tuomittavana ja vääränä. Hän nosti esiin myös Hannu Lauerman ajatuksen, jonka mukaan hengellinen väkivalta on ihmisen hengellisten tarpeiden käyttämistä hyväksi, niin että hengellisissä puitteissa pyritään päämääriin, jotka ovat kaikkea muuta kuin hengellisiä.
– On tosiasia, että kaikkea sinänsä hyvää, myös hengellistä kieltä, puhetta uskosta ja Jumalasta, voidaan väärinkäyttää ihmisen vahingoittamiseen. Tästä niin historia kuin nykyisyys tarjoavat runsaasti esimerkkejä. Tämän myöntäminen ei ole ongelma klassisen kristillisen teologian valossa. Ikävä kyllä näyttää olevan totta, että tällaista Jumalan nimen väärää, petollista käyttöä esiintyy myös vanhoillislestadiolaisuudessa, siitäkin huolimatta, että kokemukseni mukaan enemmistö vanhoillislestadiolaisista tiedostaa hengellisen kielen väärinkäytön mahdollisuuden eikä hyväksy sitä. Keskustelu siitä, miten tällaista voisi ehkäistä, on tarpeellista ja oikein. Se on kuitenkin lähtenyt joiltakin osin mielestäni huolestuttavaan suuntaan. Olen huolissani vanhoillislestadiolaisten ja laajemmin konservatiivikristittyjen uskonnonvapauden, sananvapauden ja omantunnonvapauden tulevaisuudesta. Toivon, että olen mahdollisimman suuressa määrin väärässä ja että huoleni on turha, Korteniemi kertoo.
Hän nostaa esityksessään esiin mielestään keskeisen hengelliseen väkivaltaan liittyvän ongelman:
– Olen vanhoillislestadiolainen ja samalla olen myös vakaumuksellinen vapaan, länsimaisen demokratian kannattaja. Tältä pohjalta ajattelen, että jokaisella ihmisellä on ja tulee olla yhteiskunnallinen oikeus pitää itseään uskovaisena, pelastuvana tai vaikka vanhoillislestadiolaisena, uskoi tai eli hän Suomen lain rajoissa miten tahansa. Näin asia on ja näin sen tuleekin olla. Tässä tulee kuitenkin raja: Kenelläkään ei voi olla ihmisoikeutta siihen, että muut pitävät häntä uskovaisena tai vanhoillislestadiolaisena. Kukaan ei voi velvoittaa muita pitämään itseään pelastuvana. Kukaan ei voi väittää yhteiskunnalliseksi oikeudekseen sitä, että joku toinen pitää hänen vakaumustaan, mielipiteitään tai elämänratkaisujaan hengellisesti tai moraalisesti oikeina. Viimeaikaisesta hengellistä väkivaltaa koskeneesta keskustelusta päätellen tämä raja on kuitenkin vaarassa. Oikeisiin, vakaviin ongelmiin, uskonnollisin perustein oikeutettuun fyysiseen väkivaltaan, kiusaamiseen tai seksuaaliseen tai taloudelliseen hyväksikäyttöön puuttumisen ohella näyttää siltä, että hengellisen väkivallan käsitteen avulla toisten kansalaisten yhteiskunnallisia oikeuksia pyritään laajentamaan toisten kustannuksella. Enää ei riitä se, että liberaaliin arvovalintaan päätyvällä on lain turvaama oikeus tehdä ratkaisunsa ja pitää itse sitä oikeana. Tämän lisäksi hänen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa vaaditaan yhä useammin liitettäväksi vielä sekin, että muut, esimerkiksi muut vanhoillislestadiolaiset, hyväksyvät hänen ratkaisunsa ja pitävät sitä hengellisesti ja moraalisesti oikeana. Jos he eivät niin tee, heidän sanotaan syyllistyvän esimerkiksi painostukseen tai hengelliseen väkivaltaan, johon yhteiskunnankin tulisi puuttua, Korteniemi toteaa.
Ääriesimerkkinä tästä hän mainitsee yleislääketieteen erikoislääkäri Pirkko Kiviluodon kannanotton (HS 9.9.2014), jonka mukaan vanhoillislestadiolainen yhteisö pitäisi saattaa kollektiiviseen juridiseen vastuuseen ehkäisykiellosta. Samoin Korteniemi nostaa esiin rikosoikeuden professori Matti Tolvasen ja työoikeuden professori Seppo Koskisen kannanotot (esim. Kaleva 22.3.2012), jossa he pitivät vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuskantaa ihmisoikeusloukkauksena tai jopa vihanlietsontana. Vielä yhtenä esimerkkinä hän mainitsee Ihmisoikeusliiton silloisen pääsihteerin Kristiina Kouroksen kannanotot keväällä 2009 sekä liiton taustamuistion, jonka mukaan vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisyopetus loukkaa ihmisoikeuksia.
– Tällainen kehityssuunta on mielestäni huolestuttava. Se esiintyy ihmisoikeuksien nimissä, mutta uhkaa oikeuksien yhtäläisyyttä. Tämän kehityssuunnan näkemys vapaudesta näyttää edustavan tunnetun aatehistorioitsija Jacob Leib Talmonin terminologiaa soveltaen ns. totalitaarisen demokratian perinnettä (Talmon, J.L.: The Origins of Totalitarian Democracy, 1960). Länsimaisessa demokratiassa vapaus on sitä, että yhteiskunta pyrkii turvaamaan erilaisille ihmisille ja näkemyksille tasavertaisen vapauden toimia. Ainoa vaatimus on sitoutuminen demokraattiseen prosessiin. Omaa näkemystään saa pitää ainoana oikeana, kunhan myöntää myös vastapuolelle saman oikeuden. Rajustikin toisistaan eroavat vakaumukset eivät ole uhka demokratialle ja vapaudelle, kunhan vastapuoleen suhtaudutaan Voltairen sananvapausperiaatteen hengessä: ”Pidän mielipidettänne vastenmielisenä, mutta olen valmis heittämään henkeni sen puolesta, että saatte esittää sen.”
Totalitaarinen demokratia- ja vapauskäsitys näyttää voimistuneen Suomessa 2000- ja 2010-lukujen aikana ja tässä kehityksessä on Korteniemen mukaan omat vaaransa:
– Totalitaarisessa demokratiassa vapaus ei ole erilaisten ihmisten ja näkemysten tasavertaista toimintavapautta vaan koodisana tietylle järkeväksi ja edistykselliseksi ymmärretylle elämäntavalla ja arvomaailmalle. Jokaisen kansalaisen on hyväksyttävä se. Yhteiskunnan tehtävä on kasvattaa ja ohjata kansalaisiaan hyväksymään tämä vapaa elämäntapa. Länsimaisessa demokratiassa ihmisen yksityiselämän ala ymmärretään laajaksi. Kaikki ei ole politiikkaa. Totalitaarisessa demokratiassa yksityiselämän alue kapenee, koska yhteiskunnan tehtävä on valvoa ja ohjata, että yksilö osaa tehdä elämässään oikeanlaisia, edistyksellisiä ja vapaamielisiä valintoja. Suurelle osalle suomalaisista vapaamielisyys, suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus eivät näytä enää merkitsevän vakaumusten ja arvoyhteisöjen rauhanomaista rinnakkaiseloa samassa yhteiskunnassa. Sen sijaan ne näyttävät merkitsevän yhtä tiettyä elämäntapaa ja arvomaailmaa, joka jokaisen kansalaisten tulisi omaksua tai ainakin hyväksyä.Kun vapaus ymmärretään tietyksi elämäntavaksi ja arvomaailmaksi, joudutaan väistämättä olettamaan, että tästä elämäntavasta poikkeavat valinnat johtuvat pakosta. Ne eivät voi olla aitoja, omaan rationaaliseen harkintaan perustuvia valintoja vaan niiden on oltava ulkopuolisen vallankäytön tai indoktrinaation tulosta. Pakottamiseen on tietysti puututtava. Moni tuntemani vanhoillislestadiolainen, erityisesti nainen tai nuori, onkin viime vuosina valittanut joutuneensa hyvää tarkoittavien mutta karkeilta ja kömpelöiltä tuntuvien vapauttamisyritysten kohteeksi. Liikkeen ulkopuolisten ihmisten on ollut hyvin vaikea ymmärtää, että heidän vakaumuksensa ja valintansa, vaikkapa suurperheen äidiksi ryhtyminen tai bilettämisestä ja irtosuhteista kieltäytyminen sekä seuroissa käyminen, ovat todella olleet itse valittuja, eivät ulkopuolelta pakotettuja. Korteniemi kertoo.
Korteniemi kuitenkin korostaa, että viime vuosina ilmestyneellä hengellisen väkivallan tutkimuksella on ansionsa:
– Se on tehnyt tunnetummaksi sitä edellä jo mainitsemaani tosiasiaa, että kuten kaikkea sinänsä hyvää, myös Jumalan nimeä voidaan käyttää pahasti väärin. Tutkimuksella on kuitenkin mielestäni myös puutteensa. Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä metodeilla tutkien uskonnollisen uskon ydin, henkilökohtainen vakaumus, voi jäädä tavoittamatta. Tällöin hengelliset yhteisöt voivat näyttäytyä korostuneesti eräänlaisina valtioina valtioissa, joiden ydin on politiikka ja vallankäyttö. Kun media popularisoi tällaista tutkimusta vetäen mutkat suoriksi, uskonnolliset yhteisöt, esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus, näyttävätkin pian jo eräänlaisilta minidiktatuureilta, joihin ympäröivän vapaan yhteiskunnan tulisi tehdä interventio hirmuvallan lopettamiseksi. Tällöin unohtuu se tosiasia, että vanhoillislestadiolainen yhteisö koostuu yksilöistä, joilla on uskonnollinen vakaumus. Myös ulkopuolisten näkökulmasta kummallisimmilta näyttävät opetukset, kuten eksklusiivinen seurakuntaoppi ja ehkäisykielteisyys, muodostuvat käytännössä siten, että ihmiset sanovat toisilleen ääneen, mitä uskovat. Jos vanhoillislestadiolaista yhteisöä kielletään opettamasta näitä asioita, se tarkoittaa käytännössä sitä, että vanhoillislestadiolaisia yksilöitä kielletään kertomasta ääneen vakaumustaan. Uskallan väittää, että tällöin tuhansien tai jopa kymmenien tuhansien suomalaisten ihmisten herkimpiä ja henkilökohtaisimpia tuntoja tallottaisiin rautasaappailla, Korteniemi toteaa.
Historia osoittaa, että myöskään vapauden, tasa-arvon, edistyksen ja ihmisoikeuden käsitteet eivät ole immuuneja väärinkäytölle. Pahuus osaa kätkeytyä myös niiden alle. Nykyinen länsimainen kulttuuri on harjaantunut jo varsin tarkaksi tunnistamaan uskonnon ja hengellisyyden alle kätkeytyvän pahan. Jumalan nimissä on historian saatossa tehty pöyristyttäviä rikoksia ja tehdään yhä. Yli 200 vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen kulttuurimme suhtautuu Korteniemen mukaan kuitenkin yhä sinisilmäisesti liberalismin ja vasemmiston suosimiin ihmisoikeuskäsitteisiin.
– Siitäkin huolimatta, että Ranskan vallankumous tuotti, vapauden ja tasa-arvon nimissä, muutamassa vuodessa enemmän inhimillistä tuhoa kuin pahamaineinen Espanjan inkvisitio vuosisatojen aikana. Vallankumousta seuranneiden yli 200 vuoden aikana tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja edistyksen nimissä on surmattu kymmeniä tai jopa satoja miljoonia ihmisiä, Korteniemi kertoo.
Korteniemi pohti esityksessään voiko paha kätkeytyä hengellisen väkivallan torjumisen alle? Vastauksena tähän hän nostaa esiin hengellisen väkivallan problematiikasta eksegeettisen Pro gradu-työn Itä-Suomen yliopistossa laatineen TM Mikko Pisilän ajatuksia:
”Nykykirkossa harvemmin nimitellään ihmisiä kyykäärmeen sikiöiksi tai helvetin lapsiksi, niin kuin Jeesus teki. Olemmeko siis häntä eettisempiä ja sivistyneempiä? Janne Kivivuori on nimennyt psykouskonnollisuudeksi ilmiön, jossa uskoa hahmotetaan ja sanoitetaan psykologiasta ja psykoanalyysista nousevien käsitteiden kautta. Samalla ihmisen kokemusmaailmasta tulee oikean uskon kriteeri niiden normien tilalle, joita aikamme ihminen haluaa pitää vanhentuneina. Tällaisessa uskonnollisuudessa vallankäyttö on hienovaraista ja asiantuntijavaltaan kätkettyä. Ikiaikainen sota totuuden ja valheen välillä kuitenkin jatkuu, eikä viholliskuvien rakentaminen ja vastustajien leimaaminen ole jäänyt muinaisen Lähi-idän kulttuuriseksi erikoisuudeksi. Hengellisen väkivallan käsite heijastelee yhteiskunnassamme vallalla olevia arvoja, ja siksi se soveltuukin uskonnollisen valtataistelun välineeksi: väärällä tavalla ajattelevien pelotteluun, käännyttämiseen, syyllistämiseen, eristämiseen ja kontrollointiin. Tämä näyttää pätevän myös päällisin puolin pehmeään ja normeja vierastavaan psykouskonnollisuuteen, jossa kyykäärmeen sikiöt ja helvetin lapset on korvattu hengellisen väkivallan tekijöillä ja sairaan uskonnollisuuden edustajilla.”
Korteniemi pohtii, mikä olisi sitten oikea tapa torjua hengellisen kielen väärinkäyttöä, Jumalan nimen petollista lausumista? Hän lainaa edelleen Mikko Pisilän ajatuksia, joka on tutkinut hengellistä väkivaltaa Wittgensteinin kielipeliajattelun näkökulmasta:
”Hengellisen väkivallan käsitteen vahvuus ja heikkous on sen laaja-alainen, heuristinen luonne. Vahvuus on siinä, että se toimii kattokäsitteenä, jonka avulla voi yhdistää sosiologian, psykologian, teologian, juridiikan ja etiikan näkökulmia. Katon hataruus on siinä, että mainittujen huoneiden sisällä pelataan eri kielipelejä, joissa sama peliväline toimii aivan eri tavoin. Sikäli kuin ’hengelliseen väkivaltaan’ ei ole kyetty puuttumaan juridiikan keinoin, syy ei nähdäkseni ole ollut puutteellisessa lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä, vaan siinä, ettei rikkomuksia ole osattu tai haluttu tunnistaa luonteeltaan juridisiksi. Hengellistä väkivaltaa koskevassa kirjallisuudessa esiintyy toimintaa, jota rikoslaki saattaisi nimittää pahoinpitelyksi (21:5§), vammantuottamukseksi (21:10§), seksuaaliseksi hyväksikäytöksi (20:5§), kotirauhan rikkomiseksi (24:1§), yksityiselämää koskevan tiedon levittämiseksi (24:8§), kunnianloukkaukseksi (24:9§) ja petokseksi (36:§). Sen sijaan, että yritettäisiin tuoda hengellisen väkivallan käsitettä juridiikan kielipeliin, näkisin hyödyllisenä sen, että hengellistä väkivaltaa koskevassa keskustelussa opittaisiin tuntemaan näitä käsitteitä ja niiden sisältöä. Kysynkin: osaammeko, haluammeko riisua tällaisilta teoilta hengellisyyden nimen ja nimittää niitä rikoksiksi?”
Lopuksi Korteniemi nostaa esiin ajatuksen, jonka mukaan hengelliseksi väkivallaksi nimitettävät ongelmat syntyvät teologian käytöstä, myös niiden ratkaisemisessa tulisi käyttää ennen kaikkea teologiaa. Tällöin hänen mukaansa ongelmia synnyttävälle kielipelille vieras hengellisen väkivallan käsite jäisi hyödyttömäksi.