Kun isäni sai päähänsä sarvet – hoitokokoukset tyttären silmin nähtynä

Isäni oli ammatiltaan poliisi ja hän oli töissä Kajaanin poliisilaitoksella. Hänellä oli tapana mennä joskus ruoka- tai kahvitauolla taukohuoneeseen katsomaan televisiota ja se osoittautui myöhemmin hänen elämässään isoksi virheeksi. Nimittäin joku uskovainen rouva oli sattunut näkemään poliisilaitoksen taukohuoneen ikkunasta kadulla kävellessään isäni katsovan televisiota ja kertonut siitä muille uskonsisarille ja – veljille. Käsittääkseni tämä tapahtuma oli alkusysäys isääni kohdistuville useille puhutteluille ja hoitokokouksille, joista muutamia minäkin pikkutyttönä jouduin suureksi murheekseni todistamaan.

Jossakin vaiheessa tapahtuman jälkeen muutimme Raaheen, jossa hoitokokoukset alkoivat jyllätä voimallisesti. Tarkkaan en muista, mitä milloinkin aikajärjestyksessä tapahtui, mutta itse tapahtuman piirtyivät muistiini liiankin tiukasti.

Kun isäni uskonasioita ei saatu hoidettua kuntoon Kajaanissa asuessamme, niin eipä hätää; Kajaanin uskonveljiä hurautti peräämme saattamaan heidän työnsä loppuun isäni kohdalla. Unto, hänet muistan ikuisesti. Untti ja Antti tappelivat, Untti voitti. Tietenkin hän voitti, koska hänellä oli Jumala puolellaan ja isälläni sielunvihollinen, joka oli Jumalaa heikompi. Liikkeen nykykäsitysten mukaan Jumala oli silloin harhaoppisten puolella.

Untin kanssa oli joku toinenkin uskonveli, en muista kuka. He istuivat olohuoneessamme, jossa oli heidän ja isäni lisäksi ainakin huolten täyttämä äitini, joka peesasi Kajaanin veljiä tiiviisti joka asiassa. Äitinikin mielestä isäni uskonelämä oli pahasti pielessä.

”Kuuntele kun sinua neuvotaan; ei ne turhaan sua neuvo. Oot niin umpimielinenkin, avaudu nyt vähän. Meillä on huoli uskonelämästäsi ja ollut jo pitkään.”

Isäni kiikkutuolissa istumassa ilottomana, puhumattomana ja ahdistuneena; se on näky, mikä ei poistu varmaan koskaan verkkokalvoiltani. Sen harvan kerran kun isä avasi suunsa, hänen äänensä oli ahdistuksesta käheä ja kireä.

”Minulla on semmoinen luonne, että on vaikea pysyä uskomassa.”

”Ei Jumala anna kenellekään sellaista luonnetta, ettei sillä pysy uskomassa. Sinun pitää olla vain avoin ja kuuliainen; kuuliaiset lapset Jumala hyvästi siunaa.”

”Meidän uskovaisten on hyvä oppia tuntemaan toisemme ”napin alta”, meidän pitää olla uskomassa ”suu auki”, niin sitten meitä osataan tulla hoitamaan kun joudumme vikaan. Sinun pitäisi nyt vähän avautua, niin voimme auttaa sinua uskomaan oikein.”

Toisin kuin ylisosiaalinen ja avoin äitini, isäni oli estoinen, vähäpuheinen ja sosiaalisilta taidoiltaan kömpelö. Hän sai piirteistään aina kuulla syytöksiä niin äitini kuin hoitomiestensä taholta. Mietin jo pikkutyttönä, että eihän kenenkään estot häviä ja avoimuus synny syyttelemällä, vaan olemalla läheisenä luottamusta herättävä, välittävä ja tuomitsematon. Äitini ei tätä jaloa taitoa koskaan elämässään oppinut, ei isäni eikä minunkaan kohdalla, niin mukava, ihana ja humoristinen kuin hän muutoin olikin. Hän ei osannut käsitellä heikkoa ja herkkää luonnetta.

Muita syitä kuin tuo televisionkatselu ja epäuskoisten työkavereiden seurassa huonona uskontunnustajana oleminen, en isäni 1970-luvun hoitokokouksille ainakaan muista olleen. Nämä kuitenkin riittivät isäni möykyttämiseen useita kertoja. Hänestä yritettiin kaivaa syytä väärään sieluntilaan. Ajattelin hoitomiesten epäilevän hänen langenneen johonkin tosi pahaan syntiin, jota isä ei uskaltanut tunnustaa.

”Sielunvihollinen pitää nyt sinua otteessaan. Me ollaan kuule Antti itsekin syntisiä ja armoa tarvitsevia ja mikään synti ei ole niin suuri, etteikö siihen armo riittäisi. Riittää kun sen tunnustaa ja uskoo anteeksi.”

”Ei minusta taijja oikein olla…”

”Ei me nyt osata oikein muuta sanoa sinulle Antti kuin sen, että olet hengellisesti pimeä ihminen, pystyyn kuollut pökkelö. Mittään elämää ei sinusta tunnu löytyvän. Jos Jumala ei sinun tuntoasi avaa, niin ei sitten kukkaan.”

Tuntikausia kestäneiden tuloksettomien hoitokokousten jälkeen, isälleni toivotettiin hoitomiesten taholta rauhattomia yöunia, ennen kuin matka takaisin Kajaaniin yön kähmässä alkoi.

”Rauhattomia yöunia sinulle Antti ja Jumalan rauhaan sinulle Kyllikki. Jäädään rukoilemaan, että Jumala kirkastaisi Antille hänen tilansa; niin kauan kuin on elämää on myös toivoa eikä Jumalalle ole mikään mahdotonta.”

Ennen kuin hoitomiehet lähtivät yönselkään, eteisessämme pidettiin pienet rippisessiot äitini ja hoitomiesten kesken.

”Saanko minä jäädä vielä uskomaan, oon niin monesti kuivanutkin itteni tuon isännän kanssa enkä oo jaksanu aina niin rakkaudella häntä lähestyä?”

”Jeesuksen nimessä ja maahan vuotaneessa veressä saat Kyllikki uskoa kaikki synnit anteeksi. Ja saanko minäkin vielä uskoa, äskenkin tuossa vähän kiivastuin, sitä kun pitäisi aina muistaa rakkaudella ja alhaaltapäin hoitaa langennutta?”

Seuraavana aamuna olin pihalla lähdössä jonnekin, ehkä kouluun. Samaan aikaan isäni lähti töihin. Itkun kuristaessa kurkkuani, katsoin hänen lihaksikasta, leveää loittonevaa selkää ja ajattelin hänen sielunsa olevan musta ja kuollut ja hänen päähänsä kasvaneen pienet sarvet niin kuin sielunvihollisella, jonka talutusnuorassa hänen sanottiin olevan. Isän askel oli raskas ja jäykkä, hänen ilmeensä jähmeä ja iloton. Sen tiesin, vaikka hänen kasvojaan en sillä hetkellä nähnytkään. Miksi minulle niin rakkaan ihmisen elämän piti olla niin synkkää ja vaikeaa? Olisin halunnut hänen olevan onnellinen.

Rukoilin Jumalaa avaamaan isäni sydämen, jotta hän ymmärtäisi uskoa syntinsä anteeksi ja pääsisi kuoltuaan taivaaseen. Nyt jos hän kuolisi, hän joutuisi tulimereen. Hyvä Jumala, älä anna sellaista ikinä tapahtuvan!

Myöhemmin isääni hoidettiin Raahen veljien toimesta ja taas sama lopputulos; ei auennut isälleni henkiopit. Jossakin vaiheessa hänelle ja hänen vanhemmilleen, mummolleni ja ukilleni, järjestettiin yhteishoitokokous Raahen rauhanyhdistyksellä. Siellä vihdoinkin isälleni ja hänen vanhemmilleen myös aukenivat autuudensalat ja heille kirkastui, miten uskotaan oikein. Voi sitä ilonpäivää!

Sen jälkeen pitikin sitten suunnistaa autonkeula kohti Kajaania, jossa piti kuulemma käydä korjaamassa asioita, eli pyytämässä julkisesti Kajaanin rauhanyhdistyksellä anteeksi väärää henkeä. Siinä vaiheessa myös äidilleni oli kirkastunut, että myös hänkin oli joutunut väärään kososlaiseen henkeen. Matkalla autossa hän valisti meitä lapsia asiasta.

”Nyt kun isä ja äiti on joutuneet väärään kososlaiseen henkeen, niin se henki on tarttunut teihin lapsiinkin ja teidänkin pitää tehdä siitä seurakunnan edessä parannusta.”

Tuota en olisi ikimaailmassa halunnut kuulla. Ihan karseeta ja niin vastenmielistä kuin ikinä! Estoisena ihmisenä en siellä Kajaanissa uskaltanut mennä seurakunnan eteen vuodattamaan tuntojani ja pyytelemään kososlaisuutta anteeksi, vaikka muutama lapsuudenystäväni näytti asiassa oikein hyvää mallia. Ja miten iloisia ja vapaita he julkiripittäytymisen jälkeen olivatkaan!

”Ihan mahtava olo kun on saanut kososlaisen hengen anteeksi!”

Istuin ystäväni pyöräntarakalla kateellisena ja murheellisena, kun en itse tuota ihanaa vapautta saanut kokea, vaan olin ilmeisesti mitä karmeimmalla tavalla tuon pahamaineisen hengen riivaamana. Onneksi myöhemmin sitten Raahessa sain voimia mennä itkeä tyrskimään seurakunnan eteen ja sain kuin sainkin puhdistettua sydämestäni kososlaisen hengen ja tunsin olevani varmasti oikein uskomassa julkirippini jälkeen.

Noin vahvasti harhaoppiin humpsahdin minäkin, eikä ollut pienintäkään epäilystä, etteikö henkiparannusoppi olisi ollut oikeaa ja jumalallista. Jumala puhdisti puimatannertaan myös minunkin osaltani. Miten höpläytettävä sitä voi ollakaan! Varmaan olisin jäniksenpapanoita napsinut onnessani menemään, jos hoitomiehet olisivat vakuuttaneet sen olevan ainoa tie autuuteen. Kyllä ne saivat sumutettua porukkaa mennen, tullen ja palatessa. Ja jos joku ei uskonut ja totellut heitä, hän sai lähteä sarvipääleima otsassaan ulos yhteisöstä kuin ammus tykinpiipusta. Sen jälkeen tottelematon oli epäihminen, josta sai puhua pahaa niin paljon kuin ikinä keksi puhua.

”On se kumma kun ei sekkään älynnyt olevansa kososlaisessa hengessä, vaikka hoitomiehet niin hyvin ja paljon hänelle yrittivät asiaa kirkastaa. Mutta jos Jumala ei avaa tuntoa, niin ei siinä auta mikkään ihmisviisaus.”

Niitä, ketkä eivät meinanneet ymmärtää väärää sieluntilaansa, puhuteltiin tunteisiin, kuten hylätyksitulemisen pelkoon, vedoten.

”Älä lähde Jumalan valtakunnasta ulos; täältä on helppo lähteä, mutta vaikea palata takaisin!”

”Älä lähde Jumalan valtakunnasta niin kauaksi, että et osaa enää tulla takaisin!”

”Voi sitä, joka Jumalan hylkää, mutta voi-voi sitä, jonka Jumala hylkää!”

Hoitokokoukset oli raskasta seurattavaa pikkutytölle. Mutta kertomani oli ihan normisettiä silloisessa uskonyhteisössäni vanhoillislestadiolaisuudessa 1970 -luvulla. Se mikä oli ennen oikeaa oppia ja Jumalan puimatantereen puhdistusta, se on nyt harhaoppia ja väärinkäytöstä. Näin ne käsitykset muuttuvat muuttumattomassa Jumalan valtakunnassa. Tämän päivän totuus on huomisen harhaoppi ja vääryys.

Vuokko Ilola

Julkaisupäivä 5.2.2020

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail