Tässä kertomuksessa kerron siitä, miten minä näin ja koin vanhoillislestadiolaisuuden muuttuvan hoitokokouksien myötä 1970 -luvulla. Tapahtumat sijoittuvat eteläisen Suomen keskikokoisille paikkakunnille, joiden rauhanyhdistysten jäsenmäärät olivat eteläsuomalaisittain suuria. Tässä kirjoituksessa sana hoitokokous tarkoittaa 1970-luvun lopulla rauhanyhdistyksissä pidettyjä kaikkia yhdistyksen jäseniä koskettavia yleisiä hoitokokouksia.
1960 -luvulla vanhoillislestadiolaiset eivät vielä olleet eristäytyneet voimakkaasti muusta yhteiskunnasta. Pikkupoikana 1960-luvun lopulla sain parin vuoden ajan käydä lukuisien muiden vanhoillislestadiolaisten lasten kanssa seurakunnan (ev.lut.) ylläpitämässä päiväkerhossa. Asiaan alettiin 1970-luvun alussa kiinnittää rauhanyhdistyksissä lisääntyvästi huomiota. Vuosikymmenen alussa monet nuoret (1950-luvulla syntyneet) kävivät vielä rippikoulunsa seurakuntien leireillä tai rippikoulussa. Myöhemmin kuulin joidenkin ikäisteni vielä lapsuusvuosinaan käyneen esim. tanhupiirissä.
Ensimmäisinä kouluvuosinani 1970-luvun alkuvuosina vaikutti aivan normaalilta osallistua kaikkeen koulun järjestämään toimintaan, ml. televisio-opetus, teatteri-, elokuva- ja luokkaretket. Jopa vapaa-aikana saatettiin porukoina käydä katsomassa lähinnä ilmaisia elokuvaesityksiä. Muulloin kuitenkin television katselusta oltiin jo huolissaan; sukulaisvierailuilla oli syytä pyytä talonväkeä sulkemaan televisio. Kerran, kun olin ollut koulukaverin kanssa leikkimässä pikkuautoilla vähän pidempään, jouduin kotona kovaan kuulusteluun, koska äiti epäili minun katsoneen siellä televisiota – ”silmätkin ovat noin kirkkaat!”. Vaikeaa oli saada äiti vakuuttumaan ja itse olin hämmentynyt, kun tv:n katselu ei itseäni edes kiinnostanut ollenkaan. Kotiini kokoontui usein vieraita, joiden kanssa laulettiin Siionin lauluja ja wirsiä, saatettiin kuunnella magnetofonista jokin saarnakin ja tyypillisesti keskusteltiin aika monipuolisesti seuroissa tai nauhalta kuulluista saarnoista.
Yläasteelle siirtyessäni oli jo aivan selvää, että kaikki television katselu, elokuvat, luokkaretket huvipuistoihin taikka seurakunnan toimintaan osallistuminen, ellei toimintaa järjestänyt joku vanhoillislestadiolainen, olivat kovasti syntiä. Seurakunnan rippikouluihin ei tietenkään enää menty.
Vielä lukiolaisenakaan en ollut kertonut yhdellekään koulukaverilleni uskostani. Alakoulun kuudennella luokalla muistan kovasti miettineeni, kertoisinko sen ajan parhaalle koulukaverilleni, mutta kertomatta jäi hänellekin. Uskohan aiheutti tietenkin paljon poisjäämistä ja kieltäytymistä erinäisistä tilaisuuksista, mutta jopa lukion tansseista ja monilta musiikintunneilta onnistuin saamaan vapautuksen kertomatta koulutovereilleni todellista syytä. Myöhempinä vuosina mietin silloin tällöin, minkähänlaisena ilman selityksiä jääneet toverini minua mahtoivat pitää? Synkkänä ja umpimielisenäkö? Kun sitten vihdoin saatoin ja pääsin osallistumaan ensimmäiseen luokkakokoukseeni 35 vuotta yo-juhlan jälkeen ja silloin kerroin myös nuoruuteni valintoja rajoittaneesta silloisesta uskosta, sain eräältä lukiokaverilta myöhemmin viestin, jossa luki mm. näin: ”Olet edelleen pirteä valopilkku ja persoona”. Olin hieman yllättynyt mutta kovin iloinen antamastani vaikutelmasta.
Mennessäni rippikouluun olin vahvasti uskomassa ja kovin herkällä tunnolla. Lapsuudenaikaiset näpistelyt ja vuosia aiemmin heränneet seksuaaliset tunteet painoivat tuntoa raskaasti. Varhaisen lapsuuteni tapahtumat olivat kehittäneet muutenkin herkkään mieleeni vahvan taipumuksen voimistuneeseen syyllisyyden kokemiseen. Alkoholi ei minua kiinnostanut mutta opetus rippikoulussa oli selkeää: ”Jeesuksen muuttaessa häissä veden viiniksi se oli vain sellaista alkoholitonta viiniä!” Muistan elävästi asiaa opettaneen vanhemman papin olleen kovin vaivautuneen näköinen näin opettaessaan, en oikein ymmärtänyt miksi. Sama pappi oli mukana, edelleen vaivautuneena, pitämässä seksuaalivalistusta leirin pojille. ”Seksuaalisen himon kokeminen on luonnollista, mutta uskovaisina haluamme pidättäytyä kaikesta toiminnasta avioliiton ulkopuolella.” Onanin esimerkki tuotiin esille, ja miten hänen toimintansa johti Herran vihastumiseen ja Onanin kuolettamiseen. Vuosikymmeniä myöhemmin luin kunnolla Onanista kertovan raamatunkohdan ja hämmästyin, eihän Onania kuoletettukaan hänen seksuaalisen toimintansa vuoksi, vaan sen tähden, että hän ei tehnyt isänsä tahdon mukaisesti. Isän toivehan oli varmaan uskon tai kulttuurin mukainen mutta järjenvastainen! Kun jatkoin lukemista edelleen, hämmästyin vielä enemmän lukiessani Onanin isän (Juuda) omista toimista!
Piakkoin rippikoulusta päästyäni järjestettiin paikkakunnalla hoitokokous, jonka kutsu jo sinällään herätti hämmennystä: SRK:n veljiä paikalla, asia tärkeä, kaikkien läsnäolo erittäin suotavaa. Kokouksen alku ei hämmennystä hälventänyt, tiedettiin SRK:n miesten tulleen jo pari tuntia aikaisemmin, mutta nyt ilmoitettiin, että johtokunnalla menee heidän kanssaan sakastissa vielä aikaa. Laulettiin virsiä ja lauluja, odotettiin ja jännitettiin. Jotkut tiesivät, että Amerikassa oli ollut kovia riitoja ja siellä oli erotettu osa jäseniä. Mistä nyt saattoi olla kyse? Kokouksen alku venyi edelleen eikä illan sisällöstä valunut mitään tietoja. Pitkän odotuksen jälkeen kokous pääsi alkamaan. Nyt asia selitettiin ja sen jälkeen johtokunnan jäsenet ja puhujat kukin vuorollaan kävivät tekemässä julkista parannusta väärästä kososlaisesta hengestä. Tarkoitus tuli selväksi kaikille: ilman julkista anteeksipyyntöä tästä asiasta taivasmatka katkeaa. Kukaan ei ole tältä hengeltä voinut välttyä, jokaisesta löytyy joko hempeyttä tai kovuutta tai vähintäänkin välinpitämättömyyttä tai johtokunnan arvostelua. Seurauksista ja väärän hengen hedelmistä parannuksen tekeminen ei auttanut, oli ymmärrettävä uskon kautta ja ellei muuten, niin seurakunnan tottelemisen vuoksi, että väärä henki on nämä teot aiheuttanut. Yksi perheenäiti haettiin sydänkohtauksen vuoksi ambulanssilla, hänen anteeksipyyntönsä ei ensiyrittämällä kelvannut, kun se oli väärin sanoitettu. ”Istu sisar tänne etuosaan ja kuuntele!”
Kotipaikkakunnallani ei lopulta erotettu kovinkaan montaa ihmistä yhteisöstä hoitokokouksissa. Nuorelle herkälle ja kovin synnintuntoiselle mielelleni tämä väärä henki antoi kuitenkin oivan selityksen heikkouksiini, miksi lankean toistuvasti television katseluun enkä kykene aina pidättelemään seksuaalisuuttani – kososlainen henki on tarttunut minuun ja se on vaikuttanut minuun maailmanmielisyyttä ja synnin luvallisuutta. Kyynelsilmin mutta suurella ilolla julistettiin nuorelle veljelle väärä henki seurauksineen anteeksi – kyllä nuorikin voi käsittää, kuinka suuresta vaarasta on kyse!
Olin nuorin tuon kokouksen parannuksentekijöistä ja ainoa ikäluokassani. Eräs rippikoulukaverini harmitteli jälkeenpäin: ”Olen vähän kateellinen, kun olit siellä ja teit parannuksen. Olisin minäkin halunnut.” En osannut paljonkaan kaverille kommentoida, mutta en toki itsekään olisi niin nuorena asiaa muuten julkisesti hoitanut, ei sitä sen ikäisiltä vielä vaadittukaan – vähän vanhemmilta kyllä, mutta heillä parannuksen tekoon riitti esim. paljon pienemmät lauantaiseurat. Myöhempinä vuosina tiedän, että esim 16-18 -vuotiaiden sielun tilaa saatettiin kysellä mm. heidän sisaruksiltaan. Paikkakunnalla ei julkisia hoitokokouksia enää myöhemmin järjestetty, toki on mahdollista, että seurojen tai seurakuntapäivien yhteydessä otettiin puheeksi myös jonkun tietyn henkilön sielun tila. Yksittäisiä parannuksentekijöitä kävi mikrofonilla pitkän ajan seurojen yhteydessä ja tiedettiin, että jotkut oli asian vuoksi kutsuttu johtokunnan kanssa keskustelemaan. Usein johtokunnan kokousten pöytäkirjoissa oli erikseen kohta ”Sielunhoidolliset asiat” ja sen alla lueteltuna nimiä ”M. M:n asia, V. V:n asia”. En tiedä, pidettiinkö asioiden sisällöstä tai lopputuloksesta erikseen kirjaa.
Kerran seuroissa oli puhumassa vanha SRK-veli ja seurojen aluksi eräs perheenisä kävi pyytämässä anteeksi elokuvissa käyntejään. Puhuja vaikeni, joten seurakunta oli myös hiljaa. Seurasi lähes tunnin puhe siitä, miten elokuvissa käyminen on väärän hengen hedelmä ja pitää ensin ymmärtää ja tehdä parannus kososlaisesta hengestä. Vihdoin parannuksentekijä sai puheenvuoron ja hän sanoi, että on kyllä tehnyt parannuksen väärästä hengestä mutta tämä asia on jäänyt hänen omaatuntoaan erikseen painamaan. Tuskaisena puhuja totesi, että miksi ei tätä sanottu. Eipä siihen kenelläkään ollut tilaisuutta eikä uskallusta keskeyttää tunnettua puhujaa!
Väärän hengen oppi herätti paljon ihmettelyä ja hämmennystä, mutta johtokunnan ja puhujien arvostelun vaarallisuuden vuoksi asiasta ei voitu keskustella, ellei sitten aivan pienissä piireissä. Nuorten keskuudessa ei myöskään ainakaan minun kuulteni asiasta juurikaan puhuttu. Kerran oli seuroissa ollut asia esillä ja kotimatkalla kaksin äidin kanssa hän ihmetteli minulle ääneen, mitä tämä oppi oikein on, ja miksi siitä niin paljon puhutaan. Olin ehkä 16- tai 17-vuotias ja silmät ja ääni kirkkaana vakuutin äidille, että on hyvin tärkeää, että uskon perustus on kunnossa, jotta voi sitten oikealla tavalla uskoa. ”No, niin kai se sitten on.” Äiti oli jo dementikko, kun asia tuli mieleeni ja vakuutin hänelle, että ”olit silloin aivan oikeassa ja minä väärässä”.
Liekö yllättävää, että kotiseudullani olin jo nuorena hyvin luotettu ja ”sain” muutamia luottamustehtäviä hoitaakseni. Sittemmin 1980-luvun alkupuoliskolla opinnot veivät toisaalle ja kas, kuin seinään olisin törmännyt. Vain parinsadan kilometrin päässä kotiseudulla olin luotettu uskovainen nuori ja ”kelvollinen” lähes mihin tahansa tehtävään, täällä minua ei voitu nimetä edes kahvitusvuoroon. En ollut asiasta pahoillani, nuorten porukkaan olin päässyt hyvin ja tunsin myös useita vanhempia ihmisiä paikkakunnalla ja heidän taholtaan koin luottamusta ja yhteenkuuluvuutta. Nuorten kanssa käydyt keskustelut herättivät outoja hilpeydensekaisia kummastelun tuntemuksia ja pikku hiljaa avautui asioita, jotka osoittivat, että paljon puhuttu yhteinen usko ja oppi eivät välttämättä toteudu pienimmässäkään määrin edes naapuriyhdistyksissä.
Vähän ennen opiskelemaan lähtöäni kotiseudullani eräs puhuja piti puheensa jälkeen puheenvuoron ja kertoi, että tulevalla opiskelupaikkakunnallani ollaan epävarmoja tietyn 1969 kuolleen veljen sielun kohtalosta. Puhuja sanoi kuta kuinkin näin, että epätietoisuus koskee tosin vain sitä paikkakuntaa, sekä täällä meillä että SRK:n johtokunnassa asia on selvä, veljellä on paikka taivaassa. Myöhemmin minulle sitten selvisi epäselvyyden syyn olevan siinä, että tässä puhujassa ja SRK:n johtokunnan jäsenessä oli jo tuolloin todettu väärä henki, häntä oli siitä puhuteltu ja hän oli kyllä tehnyt tästä parannuksen paikkakunnan ja SRK:n johtokunnan jäsenten läsnäollessa. Hän kuitenkin kuoli sairauteensa eikä siksi ehtinyt käydä tekemässä asiasta parannusta seurakunnan edessä ja siksi ei voitu tietää hänen sielunsa kohtaloa – seurakuntaan ei ollut jäänyt todistusta. Tiettävästi se ei ole vieläkään selvinnyt, 1990-luvulla tuon yhdistyksen historiikissa todetaan tämän veljen vain kuolleen 1969, kun muut luetellut puhujat ”kuolivat uskossa turvaten vapahtaansa” tai ”pääsivät taivaan kunniaan”.
Pari kertaa opiskelupaikkakunnan nuorisotyön vastaavat kertoivat minulle, että minua on ehdotettu raamattuluokan opettajaksi – ”voit alkaa valmistautua”. Silloin jo tiesin, että asia ei tule toteutumaan. Tässä rauhanyhdistyksessä oli hyvin korostunut yhdistyksen jäsenyyden merkitys autuuden asiassa. Tähän oli syynä aiempien vuosikymmenien ”eriseurat”, joissa yhdistyksen päätyminen ”oikeiden” tai ”väärien” käsiin on ollut yhden äänen varassa ja asiaan liittyvässä kokouksessa oli siksi tutkittu tarkkaan jäsenluettelo ja äänestykseen oli oikeutettu vain jäsenmaksun maksaneet jäsenet. Tällä tavalla hyvän johdatuksen ansiosta yhdistys päätyi ”oikeiden” haltuun ja jäsenyyden merkitys jäi alitajuntaan vuosikymmeniksi. Minun aikanani pelättiin myös jonkinlaista ’soluttautumista’ yhdistyksen jäseneksi ja siksi jäsenhakemuskaavakkeeseen oli kirjattu useita sääntöjä ja ehtoja, joihin oli sitouduttava jäseneksi päästäkseen. Piti vakuuttaa olevansa uskovainen, sitoutua noudattamaan Raamatun, tunnustuskirjojen ja yhdistyksen päätöksiä sekä hankkia kahden suosittelijan allekirjoitukset hakemukseen. Lopuksi oli valmiina kaksi ruutua: Hylätty tai Hyväksytty. Olinkohan sitten ylpeä, itsekäs vai jotakin muuta, en kyennyt (enkä halunnut, en suostunut) tuollaista paperia täyttämään, enkä siis koskaan ’päässyt’ tuon yhdistyksen jäseneksi enkä siten voinut toimia missään tehtävässä paria kertaluonteista tapahtumaa lukuunottamatta. Tällä paikkakunnalla oli ollut useita yleisiä hoitokokouksia, alkaen 10-vuotiaiden läsnäolosta pidettiin kirjaa ja yksi hoitokokousilta saattoi kulua yhden ihmisen tai perheen asioiden julkiseen käsittelyyn.
1990-luvulla ehdin vielä perheellisenä muuttaa huomattavasti pienemmälle paikkakunnalle, jonka toiminnassa huomasin myös outoja piirteitä. Mielenkiintoista on se, että yhdistyksen puheenjohtaja kertoi, että täällä oli aikoinaan vain ihmetelty muualla esiintyvää hämminkiä ”me emme nähneet mitään tarvetta senkaltaisen kokouksen järjestämiselle”. Paikkakunnalla kutsuttiin ihmisiä sielunhoidollisiin keskusteluihin johtokunnan kanssa pyytäen myös ”epäuskoiset” perheenjäsenet paikalle, joitakin erotettiin johtokunnan päätöksellä kirjeitse ja ainakin kerran pidettiin ”seurakuntailta”, jossa johtokunta ehdotti kolmen vanhemman henkilön erottamista yhdistyksestä, koska he eivät olleet tulleet paikalle ja kokous oli kuitenkin heidän asiansa käsittelemiseksi kutsuttu koolle. Kyseessä oleville henkilöille ei tosin ollut kerrottu, että heidän autuudenasiaansa on tarkoitus kokouksessa käsitellä. Yksi paikallaolija rohkeni vastustaa menettelyä ja kokous päätyikin sitten lähettämään jonkun keskustelemaan heidän kanssaan ennen erottamista.
Tässä on tullut kerrottua joitakin esimerkkejä siitä, kuinka erilaisia toimintatapoja ja käsityksiä alle sadan kilometrin säteellä sijaitsevissa rauhanyhdistyksissä on ollut vähän ennen vuosituhannen vaihdetta vähän 1970-luvun hoitokokousvuosien jälkeen. Näissä hoitokokouksissa alistetuille ei jäänyt mitään edellytyksiä arvioida johtokuntien tai puhujien toimintaa tai puheita, koska kuuliaisuuden vaatimus iskostui hoitokokoustilanteissa varmasti todella syvälle sieluun. Toki hoitokokouksia on järjestetty vielä viime vuosinakin.
Hoitokokousajan alkaessa monien vanhempien mielessä kummittelivat vielä edellisten vuosikymmenien opilliset erimielisyydet ja sen jälkeen valtasi mielet suurelta osin pitkään jatkunut epävarmuuden aika. Tärkeä ohje oli: ”Jos et tiedä, miten tilanteessa kuuluu toimia, lähde pois”.
On mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuisi ja mitä pitäisi tapahtua vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle, jos hoitokokousajan syyt, seuraukset ja vaikutukset lopultakin uskallettaisiin käsitellä avoimesti ja ryhtyä korjaamaan virheitä. Pitäisikö sen jälkeen avata myös sitä edeltäneiden ”eriseurojen” tapahtumat? Inhimilliseltä kannalta on ymmärrettävää, että asioita ei haluta avata, koska niin monet (lue: lähes kaikki) sen ajan johtokuntien jäsenet ja puhujat, joutuisivat myöntämään toimineensa väärin. Hengellisestä, henkisestä ja psyykkisestä näkökulmasta tämä on käsittämätöntä. Toki olisi vaikeaa, mutta etenkään nykyaikana ei mitenkään mahdotonta, tavoittaa myös törkeästi väärinkohdellut anteeksipyynnön merkeissä. Käsittääkseni nimet löytyvät kunkin yhdistyksen pöytäkirjoista. Selvittämättömällä historialla on tapana toistua huomattavasti voimakkaampana seuraavalla kerralla.
nimimerkki AO
Julkaisupäivä 30.1.2020