Epäilijän tie – blogikirjoittajan ”hoitaminen” ulos lestadiolaisyhteisöstä

Tämä on kertomus epäilystä ja etsinnästä, sekä halusta löytää elämään jotakin, mikä kestää.

Jo pikkupoikana tunnistin uskovaisuuden ulkoiset merkit. Meillä oli suuri perhe, kävimme seuroissa kerran viikossa ja kesällä mentiin suviseuroihin ja Alajärven maakunnallisiin kesäseuroihin. Televisiota ei saanut katsoa muualla kuin koulussa, kaljapulloja ja kirosanoja kavahdettiin. Jo ennen kouluikää osasin hävetä sitä, että sukulainen tervehti naapurin ”epäuskoista” tyttöä jumalan terveellä.

Ihmiset jakautuivat kiltisti kahteen joukkoon, uskovaisiin ja epäuskoisiin. Yläasteella ”epäuskoiset” joskus pilkkasivat minua. ”Onkos täällä niitä lessuja”, pojat puhuivat selän takana, enkä uskaltanut kääntyä ja sanoa, että haistakaa paska. Seuroissa saarnamiehet lohduttivat: maailman pilkka on uskovaisen osa, nostakaa sen vuoksi katseenne palkanmaksoon ja kilvoitelkaa aljetussa uskossa, sillä vain tässä piskuisessa laumassa voi kostua kerran perille taivaan kunniaan.

Uskovaisten joukossa pysyminen oli yksinkertaista. Uskoi vain omat syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, kävi seuroissa ja pysyi kuuliaisena uskovaisten neuvoille.

Oman yhteisöllisen kriisini ensisiemenet kylvettiin vasta kun olin vähän yli kaksikymppinen. Kirjoitin jonkun jutun Päivämies-lehteen ja ihmettelin, kuinka juttuni muuttui toimituksessa. Otin yhteyttä toimitussihteeriin ja sanoin pitäväni erikoisena, että ihmisten suuhun laitetaan sanoja, joita he eivät ole sanoneet. Toimitussihteeri hengellisti asian ja sanoi, että he toimituksessa tekevät Jumalan valtakunnan työtä parhaan ymmärryksensä mukaan ja olisi hyvä rukoilla heidän puolestaan, että he osaisivat tehdä oikeita ratkaisuja. Yritin sanoa, että kysymys on käytännön asiasta ja huonosta toimitustavasta, mihin toimitussihteeri vastasi kysymällä, saiko hän vielä uskoa taitamattomuuttaan anteeksi. En huomannut, että anteeksianto olisi saanut aikaan parannusta lehden toimituskäytännöissä.

Vuonna 2008 perustin blogin. Kirjoitin lähinnä ympäristöteemoista, sillä ilmastonmuutos askarrutti mieltäni. Toisinaan sivusin myös vanhoillislestadiolaisuutta. Maaliskuussa 2009 kirjoitin ympäristöetiikasta ja lopetin kirjoituksen näin:

”Maltillinen ja tukevasti Raamattuun perustuva ympäristöeettinen keskustelu herätysliikkeen sisällä olisi paikallaan. Eräs lähtökohta voisi olla Lisääntykää ja täyttäkää maa -käskyn tarkastelu esimerkiksi lähimmäisenrakkauden tai kultaisen säännön näkökulmasta.”

Kirjoitus iski arkaan paikkaan. Sain kuulla, että joku paikallisen rauhanyhdistyksen jäsen oli ottanut kirjoituksen johdosta yhteyttä yhdistyksen johtokuntaan. johtokunta kutsui puhujat hätäistuntoon keskiviikon seurojen jälkeen ja paikalla olleet olivat lukeneet kirjoituksen. Minulle päätettiin järjestää keskustelutilaisuus, jonka puuhamieheksi valikoitui yhdistyksen voimahahmo, eläkkeelle jäänyt pappi.

Tilaisuus pidettiin Joensuun Rauhanyhdistyksen sakastissa pääsiäisviikon tiistaina. Läsnä oli seitsemän ihmistä, joista eläkepapin lisäksi vain yhden voi sanoa olleen syyttäjän roolissa. Heti kokouksen jälkeen laadin siitä muistiinpanot, joista nostan pääkohdat:

Pappi kertoi, että uskovaiset kantavat huolta siitä, että uskonasioita repostellaan internetissä. Ulkopuoliset saavat näistä kirjoituksista aseita meitä vastaan ja samalla signaalin, ettemme ole yksimielisiä. Piispat eivät anna pappisvihkimystä nuorille perheellisille teologiveljille, kun he joutuvat vastaamaan blogissa esitettyihin vaikeisiin kysymyksiin. Heikommat lukevat niitä kirjoituksia ja joutuvat epätietoisiksi. Pappi syytti minua kiihotuksesta kansanryhmää vastaan sekä majesteettirikoksesta, jossa ihminen asettuu Jumalan paikalle. Hän itse oli ottanut kirjoituksen niin raskaasti, että oli laihtunut neljä kiloa.

Nähtävästi papin mielestä oli tärkeää, että illuusio yksimielisyydestä säilyisi eheänä. Edes totuus ei saisi sitä häiritä. Hänen mielestään vanhoillislestadiolaisia teologeja olisi myös suojeltava vaikeilta teologisilta kysymyksiltä kenties siksi, että hän sisimmässään ymmärsi oppirakennelman kestämättömyyden? Syytös kiihotuksesta kansanryhmää vastaan oli yliampuvuudessaan lähinnä surkuhupaisa.

En isommin yllättynyt, että maltillista ja avoimen ihmettelevää kirjoitusta pidettiin niin suurena uhkana, että minua alettiin prässätä takaisin muottiin. Tiesin kyllä, että perhesuunnittelukielto on vanhoillislestadiolaisen opin kulmakivi. Olin itsekin pohtinut, kuinka sovittaa tasapainoinen parisuhde ja perhe-elämä yhteen perhesuunnittelukiellon kanssa ja päätynyt perheen kasvaessa siihen tulokseen, että ei mitenkään.

Sen sijaan yllätyin sitä, kuinka vahvasti kokous vaikutti minuun psyyken tasolla. Isän ja äidin totuus, ystävien ja tuttavien totuus, isoäitien ja isoisien totuus, kolmen vuosikymmenen aikana kuultujen seurapuheiden totuus – kaikki vaikuttivat edelleen, vaikka olinkin luopunut monista liikkeen opinkohdista.

Kokous ei ollut missään suhteessa miellyttävä kokemus. Evankelisluterilaisen kirkon termein voisi puhua hengellisestä väkivallasta: pelottelua, käännyttämistä, syyllistämistä, kontrollointia. Tarkoituksena oli ”nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide? Sen verran merkittävä tapahtuma oli, että sanoisin sitä avainkokemukseksi, jota voimallisuudessaan voinee verrata parannuskokemukseen. Suhde yhteisöön ja sen totuuteen lähti peruuttamattomaan muutokseen, mistä olen eläkepapille kiitollinen.

Neuvoista, toiveista ja painostuksesta huolimatta jatkoin kirjoittelua, koska pidin sitä tarpeellisena. Kyseenalaistin blogeissani vuosina 2010-12 monia liikkeen käytäntöjä ja opinkohtia. Aloin olla ”väärää mieltä” yhä useammasta asiasta ja siteeni vanhoillislestadiolaisuuteen oheni.

Avasin aika ajoin keskustelua ehkäisystä, esimerkiksi kesän 2009 suviseurojen tiedotustilaisuuden jälkeen. Alla ote kirjoituksesta:

”Toisaalta [tiedotustilaisuudessa] sanottiin, että perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskonkappaleesta” (eli siitä että Jumala on Luoja), ja toisaalta, ettei asia ole uskomme ydintä. Eikö ensimmäinen uskonkappale olekaan ydintä? Vai eikö asia sittenkään kytkeydy uskonkappaleeseen?

Miten ”e” voi olla opillinen asia ja silti uskovainen syö lääkärin kehotuksesta e-pillereitä, eikös ihmisen sana silloin paina enämpi kuin ihtensä Jumalan? Voisko lääkäri kävellä muidenkin uskonkappaleiden yli? Tai voisko myös joku muu kuin lääkäri (vaikka ekologi…), kävvellä ensimmäisen uskonkappaleen yli?

Nuita voisi kysellä, ellei itsesensuuri toimisi, mutta kun se toimii aivan valtavan hyvin, vetäisen viivan kysymysten yli, noooin. Mitään kysymyksiä ei ole ja sillä siisti. Oi seitkytluku, ja: Kekkosen ja Reesnevin poskisuudelma.”

Vaikka merkintä oli tyylillisesti kokeellinen, sen sisältö oli asiaa. Pidin outona tiedotustilaisuudessa alustaneen dosentin tulkintaa kristinopista, kun hän kytki ehkäisemättömyyden ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Lutherin mukaan laki kertoo sen, miten täällä tulee olla, uskontunnustus sen, mitä Jumala meille lahjoittaa. Uskontunnustus ei pidä sisällään moraalisia velvoitteita. Dosentti viittasi myös lapsen oikeuteen ”olla olemassa” ja rinnasti ehkäisyn aborttiin sanomalla, että molempien tarkoituksena on estää uuden elämän syntyminen. Tässä ajattelussa hedelmöittymätön munasolu rinnastetaan hedelmöittyneeseen. Lapsen ajatellaan olevan jollakin tavalla olemassa jo ennen munasolun hedelmöittymistä ja ehkäisyn ajatellaan estävän tämän ennaltaolevan lapsen pääsyä maailmaan. Läntinen kirkko hylkäsi sielujen ennaltaolemisopin harhaoppina jo 500-luvulla.

Blogikirjoituksissani sanoin suoraan, etten uskonut pelastuksen rajoittuvan vain tähän joukkoon, koska en löytänyt sille tukea sen paremmin Raamatusta kuin Tunnustuskirjoistakaan. Ehkä hieman yllättäen tästä opinkohdasta luopuminen ei aiheuttanut niin suurta hässäkkää kuin ehkäisyopin kyseenalaistaminen. Kuitenkin vielä kesällä 2011 kahden hengen delegaatio rauhanyhdistykseltä kävi keskustelemassa uskonasioista kanssani. Jouduin sanomaan heille, etten tunnusta auktoriteetikseni seurakuntaa, joka näyttää Kristuksen sijaan kirkastavan itseään.

Julkisen kirjoittelun yhtenä tavoitteena oli saada aikaan opin ja etiikan perusteisiin menevää keskustelua, mutta liikkeen kehnon keskustelukulttuurin takia kunnollista opponointia oli vaikea saada. Usein keskusteluun osallistujat olivat samaa mieltä kanssani tai kävivät heittämässä muutamia raamatunlauseita tai muita tutuksitulleita fraaseja. Mutta oli mukana myös muutamia keskustelijoita, jotka mielestäni varsin hyvin puolustivat vanhoillislestadiolaista oppia.

Kirjoituksia luettiin melko paljon. Suosituimpia kirjoituksia luettiin kymmeniätuhansia kertoja. Kulisseissa alkoi tapahtua heti kevään 2009 hoitokokouksen jälkeen. Sana ”ekoeriseurasta” kiiri pitkin Suomea, sain hoitopuheluita ja sähköposteja, sukulaisiltani kyseltiin, mikä oli minun ”sieluntila” ja ystäviäni varoiteltiin olemasta tekemisissä kanssani, jotteivät he saisi eriseuratartuntaa. En enää tuntenut oloani mukavaksi rauhanyhdistyksellä. Tunnelma muuttui varautuneeksi ja tunsin olevani persona non grata.

Sain kuitenkin toimia seurasäestäjänä aina vuoden 2011 alkuun, jolloin minut vaivihkaa pudotettiin listoilta pois. Pidin kovasti säestäjän tehtävästä. Oli kohottavaa säestää seurakansaa heidän laulaessaan sydämensä pohjasta sellaisia väkeviä lestadiolaisvirsiä kuin Aurinkomme ylösnousi tai Kirkasta, oi Kristus meille.

Monet elämäntapanormit ja opillisiksi tulkitut seikat näyttivät palautuvan opetukseen, jossa vaaditaan kuuliaisuutta Kristuksen sijasta ihmisyhteisölle. Esimerkiksi naispappeuskysymyksestä tuli keväällä 2011 arvovalta- ja kuuliaisuuskysymys. Sillä testattiin kuuliaisuutta yhteisölle, jota kuvataan täydelliseksi, muuttumattomaksi, erehtymättömäksi, totuudelliseksi ja rakkaudelliseksi. Kaikki nuo ovat mielestäni ominaisuuksia, jotka kuuluvat jumalalle, eivät ihmisille.

Lopulta luupin alle joutuivat myös liikkeen ehkä keskeisimmät opit, hengenpyhitysoppi ja oppi äänellisen synninpäästön vaatimuksesta. Mielestäni oli ongelmallista, että voidakseni uskoa Kristuksen sovittaneen syntini minun on tiedettävä tai uskottava, että synninpäästön julistaja on jumalallekelpaava. Entä jos synninpäästön julistaja onkin esimerkiksi lasten hyväksikäyttäjä? Yhden välimiehen sijasta vanhoillislestadiolaisuudessa tarvitaan kaksi välimiestä (vrt. 1. Tim. 25). Ainoan jumalallekelpaavan synninpäästön voi saada ainoastaan vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä, joten yhteisöllä on joko yksinoikeus Jumalaan tai sitten yhteisö itse on jumala.

Kirjoitteluni vuoksi monet kysyivät minulta, olenko uskomassa ja mitä mieltä olen uskonasioista. Loppukesästä 2011 kävin keskustelun, josta kirjoitin blogiini.

”Kun Norjassa siivottiin ruumiita saaresta, keskustelin erään ystävän kanssa. Ystävä oli huolissaan minusta.

Keskustelun aikana emme löytäneet yhteistä kieltä, jolla olisimme uskoamme sanoittaneet, joten huolen sisältö jäi minulle epäselväksi. Hän kuitenkin sanoi hänestä tuntuvan siltä, että olemme eri mieltä monista asioista, ja että hänen mielestään minulta on kadonnut ilo, joka hänellä yhä oli.

Lisäksi hän pelkäsi. Yritin lohduttaa häntä psalmin sanoilla: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Yritin vakuuttaa, että jos hän turvaa Kristukseen, hänellä ei ole kertakaikkiaan mitään pelättävää.

Ystävä sanoi kaikesta huolimatta pelkäävänsä. Lopulta kysyin häneltä, oliko hän nyt aivan varma, että hän oli oikeassa ja minä väärässä. Hän sanoi olevansa asiasta varma.

Keskustelun jälkeen olin surullinen. Ihmiset näyttävät kieltävän Jumalan heille antaman elämän ja käpertyvän itseensä tai yhteisöönsä. Luther tiivisti synnin olemuksen sanaan itseensäkäpertyminen. Se kahlehtii ihmisen ja estää häntä toimimimasta laupiaan samarialaisen tavoin lähimmäisen parhaaksi vaikka sitten kuinka epäsovinnaisella tavalla.

Moni vanhoillislestadiolainen näyttää ymmärtämättään oireilevan yhteisön narsismia. Narsistinen yhteisö ei osaa paikantaa pahaa itseensä, vaan pitää itseään täydellisenä, erehtymättömänä ja kaikkivoipana. Toisaalta narsismi voi sikäli kuin ilmiötä tunnen- ilmetä myös säälin kerjäämisenä, itsensä ja yhteisönsä vähättelynä, ”kokovikaisuutena”.

Blogiteksti loppui näin:

”Terveeseen yhteisölliseen itseymmärrykseen kuuluu käsittääkseni kyky nähdä jokseenkin realistisesti yhteisön vahvuudet (joita on ja joita pidetään kernaasti esillä)ja heikkoudet (joita myös on ja joiden esille nostajat leimataan sielunvihollisen kätyreiksi).

Yhteisöllisen narsismin voi ilmaista myös niin, että ihmiset korottavat yhteisön -siis itsensä – jumalaksi. Tämä, ensimmäisen käskyn hylkääminen, on SRK-lestadiolaisuuden suurin luopumus. ”

Ystävä, jonka kanssa keskustelin, sanoi olevansa peloissaan. Valitettavan monen vanhoillislestadiolaisen elämään kuuluu erilaisia uskoon liittyviä pelkoja. Suurin lienee pelko siitä, että menettää uskon. Myös läheisten uskon menettämistä pelätään, samoin helvetin tulta ja Jumalan rangaistusta. Monet pelkäävät myös joutuvansa yhteisön sielunhoidollisen huomion kohteeksi. Minusta maailmasta eristyminen ja itseensäkäpertyminen eivät kuitenkaan edesauta uskon liekin palamista, vaan pikemminkin vievät siltä hapen. Toivon, että nämä ihmiset voisivat avautua elämälle ja saisivat elää todeksi Johanneksen kirjeen sanan, jonka mukaan rakkaudessa ei ole pelkoa (1. Joh. 4:17).

Eräältä huolestujalta kysyin, mitä hän uskovaisuudella tarkoittaa. Hän listasi koko joukon asioita, mutta Jeesusta hän ei muistanut mainita kertaakaan. Eräs toinen ihminen soitti luettuaan lehdestä tästä kirjahankkeesta ja kysyi, olenko Siionin rakkaudessa. Vastasin, että ”kyllä minä toivoni Kristukseen laitan”, johon hän vastasi, että ”olet alkanut järkeilemään!” Kolmannelle sanoin, että uskon ihmisen pelastuvan yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden, mihin hän tuhahti, että ”tuolla laillako sinä aiot taivaaseen päästä”.

Sieluntilan selvittäminen on vanhoillislestadiolaisille tärkeää jo käytännön syystä: uskovaisia tervehditään jumalan terveellä, epäuskoisia ei. Rajan tietäminen on tärkeää myös sen vuoksi, koska vanhoillislestadiolainen identiteetti rakentuu niin paljon rajojen ja viholliskuvien varaan.

Hengellisen kotini perintö näytti häviävän olemattomiin, kun sitä alkoi tarkastella lähemmin. Epämääräinen opilliseettinen möykky, joka kuului otsikon ”uskonasiat” alle, pössähti taivaan tuuliin, kun sitä kosketti. Silti myös tukevaa maata paljastui kaiken kuonan alta. Tukevalle maaperälle opastivat keskustelut ystävien kanssa, Raamattu ja muutamat muut kirjat, ei vähiten oppi-isämme Martti Lutherin teokset.

Seuroissa olin oppinut, että usko pelastaa. Vähemmän oli puhuttu siitä, mistä tai miltä se pelastaa. Ainakin usko pelastaa kuoleman jälkeiseltä kadotukselta. Luther tuo pelastuksen tähän hetkeen, kun hän sanoo pelastuksen olevan sitä, ettei omatunto syytä eikä kuolema pelota. Kun katsoo Jeesuksen puheita, voi huomata saman: uskosi on pelastanut sinut (ks. esim. Matt. 9:22), ja joka uskoo, hän on saanut ikuisen elämän ja on jo siirtynyt iankaikkiseen elämään (Joh. 5:24). Jeesus puhuu perfektissä. Uskosi on pelastanut sinut jo ennen kuin Jeesus ehtii sanoa ensimmäistäkään sanaa, tai ennen kuin toinen uskovainen ehättää nostamaan kätensä julistaakseen kanonisoidun synninpäästön.

Kristinuskon fokus on uskossa Kristukseen, ei esimerkiksi uskossa Kristuksen seurakunnaksi julistautuneeseen ihmisjoukkoon. Ja kristususkon paikka on sydämessä, ei esimerkiksi rauhanyhdistyksen seuroissa. Lutherin löytö on hieno: ”Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.” Ihminen ei siis pelastu esimerkiksi osin uskosta, osin kuuliaisuudesta, eikä osin armosta, osin kilvoittelusta, eikä osin Kristuksen, osin saattomiesten ja seuroissakäymisen tähden.

Ehkä pelastuksella on myös kuolemanjälkeinen ulottuvuus, mutta minulle oli olennaista ymmärtää, että pelastus on jo tapahtunut, iankaikkinen elämä on tässä ja nyt. Vaikka kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet jo minut nimeltä kutsunut, sinä olet jo pelastanut minut.

Usko, iankaikkisuus ja pelastus alkoivat paikantua tämänpuoleiseen ja tähän hetkeen. Kuitenkin minua askarrutti kaksi kysymystä: miten täällä tulisi oikein olla ja miten tulla toimeen sen tosiasian kanssa, ettei kykene olemaan oikein. Blogitekstissä marraskuussa 2011 katsoin, että Jeesus voi olla vastaus molempiin: ”Seurata Jeesusta siinä, miten olla ihminen, ja kun ei tästä onnistu, turvautua armoon.”

Vastausta ensimmäiseen kysymykseen Jeesus saarnaa omalla elämällään. Lisäksi hän jätti kaksi eettistä periaatetta, kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn. Minusta on muuten kummallista, että jos nämä periaatteet pitävät sisällään lain ja profeetat, silti yksittäiset raamatunkohdat tai normit, esimerkiksi käsitys kristillisestä avioliitosta, voivat kristillisessä keskustelussa niin helposti ohittaa ne.

Tämänpuoleisuuden lisäksi uskontulkinnassani oli siis eettinen painotus. En innostunut enkä innostu uskosta tai uskonnosta, joka lupaa palkintoa tai rangaistusta lähinnä tuonpuoleisessa. Toukokuussa 2011 muotoilin asian tällä tavalla:

”Mitä enemmän pyörittelen uskon ja uskonnon teemaan liittyviä asioita, sitä varmemmaksi tulen tästä: uskon tai uskonnon tehtävänä on opettaa ihmistä olemaan oikein suhteessa ihmisiin ja muuhun Luojan luomaan. Huomaan kysyväni, että jos uskonto opettaa kärsivän ihmisen ohittamista, kaksinaismoralismia, rikosten salaamista ja julkisivun kiillottamista, niin mitä sellaisella uskonnolla tekee. Ja vastaavani, että kovin, kovin vähän.”

Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että jos usko ei hyödytä tämänpuoleisessa, siitä voi mainiosti luopua. Minulle hyöty ei tarkoita paikkaa rakastavassa ja hyväksyvässä yhteisössä, saati sitten taivaallisissa suviseuroissa, joilla on alku, mutta ei loppua. Hyöty merkitsee minulle ennen kaikkea omantunnonvapautta, jonka saavuttaa, kun on rehellinen. Vain totuus tekee vapaaksi. Näin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä paljon hyviä asioita, mutta perustus oli mielestäni kestämätön: on epärehellistä uskotella, että maailma voisi jakautua kahteen väriin, mustaan ja valkeaan. Havainnot liikkeen sisäisestä ja sen ulkopuolisesta todellisuudesta eivät antaneet tälle tukea. Kun perustus ei kestä, ei sille rakennettu talokaan voi kestää.

Jeesuksen väitelause ”minä olen totuus” on mielestäni hieno. Toisaalla Raamatussa sanotaan, että ”Jumala on rakkaus”. Näistä muodostin lausekkeen: Kristus on yhtä kuin Jumala, joka on yhtä kuin totuus ja rakkaus. Totuus kehottaa kohtaamaan maailman sellaisena kuin se on ja rakkaus rakastamaan sitä juuri siksi ja siitä huolimatta.

Kritisoin blogikirjoituksissani vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia sen ulossulkevuuden vuoksi. Rauhanyhdistyksen toiminta alkoi näyttää näytelmältä, jossa ryhmän oikeassaolemista ja yhteisön rajoja ei saanut kyseenalaistaa. Luterilaisuuden voi nähdä isompana näytelmäkerhona, jossa suvaitaan enemmän erilaisia mielipiteitä. Mutta rajat on silläkin. Kristinusko on vielä laveampi leikkıkehä, mutta monet sen tulkinnoısta sulkevat ei-kristityt pelastuksen ulkopuolelle.

Ulossulkevuuden lisäksi kristinuskossa on muitakin kohtia, jotka sulavat huonosti. Oppi sovituksesta, ylösnousemuksesta, kuolemattomasta sielusta tai ikuisesta rangaistuksesta eivät mene noin vain kurkusta alas. Ylipäänsä en enää osaa nielaista mitään opinkohtia sellaisten saatesanojen kuin ”usko ainoastaan” tai ”uskomiseen se jääpi” kanssa. Pikemminkin opinkohdat ovat purukumia, jota pureskelen niin kauan kuin makua irtoaa ja sylkäisen sitten pois. En kuitenkaan näe syytä esimerkiksi jättää luterilaista kirkkoa tai olla yhtymättä uskontunnustukseen. Enkä usko, että kotiseurakuntani pappi kantaa minusta tämän kirjoituksen vuoksi huolta, puhumattakaan, että hän tulisi järjestämään minulle hoitokokouksen.

Jos vien epäilyni tappiin, en ole varma edes siitä, että hyvän elämän perustaksi tarvittaisiin jumala-komponenttia. Omassa käsitepakissani jumalalle on paikkansa, kenties sen vuoksi, että olen kasvanut jumalapuheen ympäröimänä. Sitä paitsi jumala on minulle totta; puhun hänelle tämän tästä. Jeesuksen elämän ja opetusten mietiskely on auttanut minua muotoilemaan olemisen ideaalin, joka toki on vain ideaali ja päämäärä, ei jo toteutunut tapa olla.

Hyväksyn tämänhetkisen keskeneräisyyteni, matkalla olemiseni. Jumalan armosta, kuten Paavali ehkä sanoisi, olen ja saan olla juuri nyt juuri tässä juuri sellainen kuin olen. Toivoakseni passiivisesta armossa paistattelemisesta kasvaa mahdollisimman paljon aktiivista rakkautta. Kaikkien pohdintojen jälkeen palaan yhä uudelleen tämäntapaisiin peruskokemuksiin: minulla on nälkä, lähden kokemaan verkkoja, saan kuhan, perkaan sen, paistan ja syön, eikä ole enää nälkä. Myös mustikka ja sienimetsässä tunnen olevani kotona ja perillä. Samanlaisia kokemuksia on tarjonnut puutarha. Olen kääntänyt omakotitalomme nurmikkoa kasvimaaksi ja ilokseni saanut siitä perheelleni ja ystävilleni lukemattomat salaatit ja pääruuat. Maukasta ja yksinkertaista, ja taatusti läheltä.

Kaikkien pohdintojen jälkeen mietin toisinaan myös sitä, onko kirjoitteluni ollut kaiken tämän arvoista. Viiden vuoden ajan olen miltei päivittäin pohtinut lestadiolaisuutta ja kristinuskoa. Samalla aivotyöllä olisi kirjoittanut helposti väitöskirjan. Kirjoituksista saamani palaute on enimmältään ollut myönteistä ja kannustavaa. Väkevimmän palautteen sain eräältä äidiltä, joka joutui kotipaikkakunnallaan niin ahdistaviin hoitokokouksiin, että ajautui itsemurhan partaalle. Hän sanoi kirjoitusteni pitäneen häntä vaikeimpina aikoina kirjaimellisesti hengissä. Toisenlaistakin palautetta on tullut eikä suurin osa kirjoitusten aiheuttamasta mieliharmista varmaankaan ole kantautunut tietooni.

Kaiken julkisen keskustelun jälkeen liike ei ole sama kuin viisi vuotta sitten. Monet ovat voimaantuneet elämään itse omaa elämäänsä. Usein, mutta ei toki aina, se tarkoittaa luopumista siitä uskosta ja yhteisöstä, johon on syntynyt ja kasvanut.

Kuitenkin uskonnollisen yhteisön muutos tuntuu minusta yhdentekevältä sen rinnalla, että pian tulee kevät ja kohta saadaan taas omasta pihasta salaattia, mansikkaa, papua ja kurpitsaa. Sillä kuten kiinalainen sanonta sanoo: kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa.

Topi Linjama

 

Julkaisupäivä 8.11.2019

Kirjoitus on julkaistu alunperin nimellä Epäilijän tie teoksessa Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia (toim. Topi Linjama). Kustannusosakeyhtiö Hai. Suomen yliopistopaino, Tampere 2014.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail