Vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset esillä mediassa

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä järjestetyt hoitokokoukset ovat saaneet viime aikoina huomiota mediassa. Maakuntalehti Kaleva julkaisi 10.01. artikkelin, jossa yli 20 henkilöä kertoi kokemuksista hoitokokouksissa. Kaleva jatkoi aiheen käsittelyä 14.01. rauhanyhdistyksen johtajien haastattelulla, ja myös Kotimaan verkkolehti julkaisi aiheesta useamman artikkelin 14.–15.01. Haastatteluista selviää, että hoitokokouksiksi miellettyjä tilaisuuksia pidetään edelleen. Artikkeleissa aihetta kommentoivat myös tutkijat Tuuli Hong ja Aini Linjakumpu, sekä Uskontojen uhrien tuki ry:n (UUT) toiminnanjohtaja Joni Valkila.


Hoitokokoukset tai muut vastaavanlaiset julkiset hoitamistilanteet ja ripit ovat olleet osa vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen toimintaa jo 1800-luvulla, mutta hoitokokoukset alkoivat yleistyä 1960-luvulla. 1970-luvulla Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen (SRK) edustaja oli mukana 523 tilaisuudessa. Hoitokokouskäytännön perustana pidetään Matteuksen evankeliumin kohtaa (Matt. 18:15–18), jota kutsutaan vanhoillislestadiolaisuudessa Kristuksen kirkkolaiksi. Siinä todetaan:

Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ‘jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.

Kaleva haastatteli yli 20 henkilöä, jotka kertoivat kokemuksiaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä tapahtuneista hoitokokouksista. Osa haastateltavista oli entisiä vanhoillislestadiolaisia, jotkut puolestaan kuuluivat yhä liikkeeseen. Yli 15 haastateltavista henkilöistä kertoi joutuneensa hoidetuksi hoitokokouksessa viime vuosikymmenen aikana, monen kohdalla kokemus sijoittui kuluneen viiden vuoden sisään. Tapaukset eivät sijoittuneet vain tietylle alueelle, vaan haastateltavat olivat joutuneet hoitokokouksiin eri puolilla Suomea. Hoitaminen on nykyisin pienimuotoisempaa kuin 1970-luvulla, jolloin järjestettiin julkisia puhutteluja koko seurakunnan edessä. Haastatteluista kävi ilmi, että hoitamiseen on osallistunut useimmiten muutama ihminen, mutta myös kymmenien henkilöiden tilaisuuksia on järjestetty.

Haastateltavat olivat joutuneet hoitokokouksiin esimerkiksi vääränsisältöisen puheen, avioeron, kirkkokuorossa laulamisen tai liikkeen vastuuhenkilöiden toiminnan kyseenalaistamisen takia. Myös esimerkiksi ehkäisykieltoa tai naispappeutta koskeviin näkemyksiin kriittisesti suhtautuminen on johtanut hoitokokousten järjestämiseen. Aloitteen hoitokokouksiin oli useimmiten tehnyt esimerkiksi paikallisen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja tai joku muu sen kokeneista puhujista. Haastateltavien kokemukset hoitamisesta olivat negatiivisia. He kokivat hoitamisen olleen heille vastentahtoista, kielteistä ja hyvin epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa.

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen edustajat esittävät myös toisistaan poikkeavia näkemyksiä hoitokokouksista

Kaleva jatkoi aiheen käsittelyä haastattelemalla Oulun rauhanyhdistyksen pitkäaikaista puheenjohtajaa Timo Ahoa. Oulun rauhanyhdistyksessä on noin 1500 jäsentä. Aho toteaa vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tarvitsevan hoitokokouksia. Hän kertoo niiden olevan sielunhoidollisia keskusteluja, joiden tarkoituksena ei ole nöyryyttää tai painostaa ihmistä, vaan tavoitteena on pelastaa sieluja auttamalla ”vikaan” joutunutta lähimmäistä. Ahon mukaan hoitokokouksissa, joihin hän on osallistunut, on käsitelty esimerkiksi erilaisia syntejä, lankeemuksia ja harhaoppeja. Puheenjohtaja kertoo, että hoitokokouksen päätteeksi ihminen joko katuu ja tekee parannuksen tai jää pohtimaan asioita. Mikäli ihminen valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon, eli kieltäytyy parannuksen tekemisestä, tämä voi aiheuttaa Ahon mukaan katkeraa mieltä. Hän toteaa pahuuden olevan ihmisessä, ja avun vastaanottaminen pahuutta vastaan kamppaillessa, on Ahon näkemyksen mukaan aina ihmisen oma valinta.

Ahon mielestä Kalevan haastattelemat ihmiset eivät anna hoitokokouksista todellista kuvaa, koska nämä ovat “vielä eksyksissä näiden asioiden kanssa”. Ahon mukaan haastatellut eivät ole tehneet parannusta, ja hän näkee asiassa sielunvihollisen vaikutuksen. Aho myöntää hoitotilanteissa tapahtuneen myös virheitä, mutta korostaa toisaalla, että yleensä hoitokokouksiin joutuneet ovat tilanteen jälkeen iloisia ja kiitollisia syntien anteeksi saamisesta. Ahon mielestä hoitajien ei tarvitse pyytää hoidettavilta anteeksi, mikäli hoitajat ovat kokeneet toimineensa Pyhän Hengen vaikutuksessa. Anteeksipyyntö on Ahon mukaan paikallaan, jos hoitaja on loukannut ja nujertanut hoidettavaa.

Samassa Kalevan artikkelikokonaisuudessa haastateltiin myös Oulunsalon Salonpään noin 150 jäsenen rauhanyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana pitkään toiminutta Olli-Matti Tervaniemeä. Hänellä on kokemusta rauhanyhdistyksen johtokunnassa toimimisesta parikymmentä vuotta, joista viimeisen yhdeksän vuoden ajan hän on toiminut johtokunnan puheenjohtajana. Tervanimi kertoo, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yhdistyksessä ei ole pidetty lainkaan hoitokokouksia. Hänen mukaansa tälle ei ole ollut tarvetta. Tervaniemen mukaan rauhanyhdistyksessä ei harjoiteta henkistä väkivaltaa. Hän kertoo, että yhdistyksessä voidaan käydä mieluummin kahdenkeskisiä sielunhoidollisia keskusteluja, sillä hän uskoo puhumisen helpottavan tilanteissa, joissa jäsen esimerkiksi kokee toimineensa väärin, ja kokee tästä johtuvaa syyllisyyttä ja ahdistusta.

Kaleva julkaisi hoitokouksiin osallistuneiden kokemuksista kertovassa haastattelussa myös SRK:n puheenjohtaja Matti Taskilan sähköpostitse lähetetyn kannanoton aiheeseen. Taskilalta kysyttiin esimerkiksi sitä, ovatko hoitokokoukset jääneet historiaan, vai järjestetäänkö niitä edelleen. Lisäksi hänelle esitettiin kysymys muun muassa siitä, kokeeko johtokunta huomioineensa riittävästi hoidetuiksi joutuneita. Taskilan mukaan ongelmallista on, että julkisessa keskustelussa ei määritellä, mitä hoitokokouksella milloinkin tarkoitetaan. Hän toteaa, ettei toisen painostaminen ole koskaan oikein, mutta kertoo myös siitä, miten jotkut voivat kokea painostamisena sellaisen toiminnan, joka ei sitä ole. Taskila tiivistää näkemyksensä seuraavasti:

Kristikunnan historia osoittaa, että keskusteluista huolimatta ei aina saavuteta yksimielisyyttä. Tämän toteaminen saattaa joidenkin mukana olleiden näkökulmasta tuntua painostamiselta tai väärältä, vaikka se ei sitä olisikaan. Tällainen kokemus saattaa syntyä pelkästään siitäkin, ettei esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetus tai oppi ole jollekin keskusteluun osallistujalle mieleistä.

Tutkijat ja asiantuntijat nostavat esiin ongelmakohtia

Kalevan artikkelissa tutkija ja lakimies Tuuli Hong toteaa, että yhteisö voi olla sokea käyttämälleen väkivallalle. Hongin väitöskirja käsitteli yhteisöllistä väkivaltaa, jonka hän määrittelee väkivallaksi, jota käytetään suljetun yhteisön, kuten ideologisesti määrittyneen uskonnollisen yhteisön sisällä. Yhteisöllinen väkivalta voi olla fyysistä, mutta myös henkistä kontrollointia, joka ilmenee esimerkiksi yhteisön jäsenen elämäntapojen ja valintojen rajoittamisena. Hongin mukaan yhteisöllisen väkivallan taustalla on se, että yhteisö arvottaa eheytensä yksilön oikeuksia tärkeämmäksi. Väkivallalla rangaistaan jäsentä, joka ylittää yhteisön määrittelemiä rajoja, tai ennaltaehkäistään näiden rajojen ylittämistä. Yhteisössä ei koeta väkivaltaa satuttavana, vaan sitä pidetään oikeutettuna ja jopa velvollisuutena tai palveluksena. Väkivallan kohde siis pelastetaan väärään suuntaan menemiseltä takaisin yhteisöön.

Hongin mukaan väkivallan uhrit eivät välttämättä koe tulleensa väärinkohdelluksi, sillä he ovat usein lapsesta asti kasvaneet sisäistämään yhteisön arvot. Artikkelissa Lapin yliopiston politiikan tutkija Aini Linjakumpu toteaa, että hoitokokousten tarkoituksena on ylläpitää yhteisön yhdenmukaisuutta. Linjakummun mukaan yhteisöllinen kurinpito on läsnä liikkeen arjessa. UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkila on samaa mieltä, ja toteaa etenkin nuorten kohtaavan tilanteita, joissa heitä painostetaan pysymään yhteisössä ja noudattamaan sen normeja. Hän nostaa esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman, ja kertoo vähemmistöön kuuluvien joutuvan hoidetuiksi.

Kotimaa käsitteli hoitokokouksia useammassa verkkoartikkelissa Kalevan artikkelien ilmestymisen jälkeen. Kotimaa muun muassa haastatteli sosiaalietiikan väitöstutkija Isto Peltomäkeä, jonka mukaan suljetuissa yhteisöissä sielunhoito voi olla “tiukkaa hengellistä treenaamista.” Taustalla on hänen mukaansa ongelmallinen syntikäsitys, jossa synti nähdään lähinnä samaa sukupuolta olevien seksiaktina. Sielunhoidossa synti tulisi Peltomäen mukaan ajatella pidemminkin tilana, jossa Jumalan rakkaus ei toteudu. Hän toivoo, että kärsimystä aiheuttavat rakenteet nousisivat kirkossa keskusteluun, ja niistä alettaisiin puhua julkisessa keskustelussa syntinä. Peltomäki väittelee 29.01. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kärsimyksen ja rakkauden teemoja.

On selvää, että keskustelu hoitokokouksista on aiheellista ja edelleen ajankohtaista. Kalevan tekemä haastattelu nosti esiin kokemuksia, jotka ovat jo pitkään puhuttaneet UUT:n piirissä olevien entisten vanhoillislestadiolaisten parissa. Vanhoillislestadiolaiset ovat yksi edustetuimmista ryhmistä UUT:n järjestämän vertaistuen kentällä. Vanhoillislestadiolaisuus ei ole kuitenkaan ainoa uskonnollinen yhteisö, jossa harjoitetaan yhteisöllistä kurinpitoa. Teologi ja tutkija Aila Ruoho, käsittelee yhteisöllisen kurinpidon aiheuttamaa pelkoa teoksessaan Pyhät pahat ja pelokkaat (2017). Yhteisöllinen kurinpito voi aiheuttaa esimerkiksi tunteen jatkuvan tarkkailun alla olemisesta, pelkoa puhuteltavaksi joutumisesta tai julkisesti ojennetuksi tulemisesta, ja pelkoa etujen menettämisestä tai huonoksi seuraksi nimetyksi tulemisesta.

Ruohon mukaan suurin osa tämänkaltaisista rangaistuksista on niin sanottuja “häpeärangaistuksia”. Jäsenet voivat kokea painetta suostua kurinpitoon, sillä kieltäytymisestä voi seurata huonompia vaihtoehtoja, kuten yhteisöstä erotetuksi tuleminen. Ruoho pitää ongelmallisina erityisesti tilanteita, joissa kurinpito on sattumanvaraista eikä jäsen ole välttämättä tietoinen rangaistuksen syistä. Ruohon mukaan tällaisia tapauksia on tullut esille esimerkiksi hoitokokousten yhteydessä. Aini Linjakumpu käsittelee kirjassaan Haavoittunut yhteisö (2012) hoitokokouksien aiheuttamia pelkoja. Linjakummun mukaan hoitokokousten sattumanvaraisuus vaikutti pelkojen syntymiseen.

On erittäin tärkeää, että hoitokokouksista keskustellaan yhä avoimemmin julkisesti. Myös UUT ja entiset vanhoillislestadiolaiset ovat esittäneet kritiikkiä hoitokokouksia kohtaan. Eräs aihetta esiin nostanut henkilö on rikostutkija ja entinen vanhoillislestadiolainen Tuomas Pelkonen, joka hiihti 24 tuntia Oulussa 14.–15.3.2020, kiinnittääkseen huomiota hoitokokouksissa ilmenevään hengelliseen väkivaltaan. Vaikka uskonnolliset yhteisöt tuovat ihmisen elämään usein monia positiivisia voimavaroja, kuten turvallisuuden tunnetta ja tärkeää yhteisöllistä sisältöä, niin hengelliselle väkivallalle ei tulisi olla sijaa uskonyhteisöissä. Lisää keskustelua ja tutkimusta vaaditaan, mutta pelkästään tämä ei riitä, vaan tarvitsemme myös konkreettisia toimenpiteitä, joilla voidaan turvata suljetuissa uskonyhteisöissä elävien ihmisoikeuksia ja puuttua hengellistä väkivaltaa tukeviin rakenteisiin ja käytäntöihin.


Lue lisää aiheesta:

Kotimaa: Maakuntalehti Kaleva nosti esiin lestadiolaisten hoitokokoukset – Oulussa ne ovat ”keskeinen osa” rauhanyhdistyksen toimintaa

Kotimaa: Hoitokokouksen tavoite on pitää liikkeen jäsenet ruodussa eikä aloite tule ihmiseltä itseltään, sanoo tutkija ja pappi Tuomo Törmänen

Kotimaa: Kommentti: Lestadiolaisten hoitokokouksissa ja parannukseen painostavassa rukouksessa on kyse rajattomuudesta

”Musta vyö hengellisessä väkivallassa” – vantaalaispoliisi haluaa kiinnittää huomiota vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pimeään puoleen

Lähteet:

Kaleva: Oulun rau­han­yh­dis­tyk­sen pu­heen­joh­ta­ja kertoo hoi­to­ko­kouk­sis­ta – ”On hen­ki­lön oma va­lin­ta, ottaako hän neuvot vastaan vai ei”

Kaleva: Hoi­to­ko­kouk­sik­si koet­tu­ja ti­lai­suuk­sia on yhä pidetty van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­suu­des­sa – SRK:n pu­heen­joh­ta­ja: Pai­nos­ta­mi­nen ei ole koskaan oikein

Kotimaa: Väitöstutkija Isto Peltomäki: Suljetuissa yhteisöissä sielunhoito voi olla edelleen tiukkaa hengellistä treenaamista

Linjakumpu, Aini (2012). Haavoittunut yhteisö – Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Osuuskunta Vastapaino.

Palola, Ari-Pekka (2019). Myrskyjen keskellä – Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen historia 3. SRK.

Ruoho, Aila (2017). Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä. Atena Kustannus Oy.