Vapaaksi kasvanut – vanhoillislestadiolaisuuteen 1980 -luvulla syntyneen nuoren naisen tarina

Kasvoin kahden vanhoillislestadiolaisen maallikkosaarnaajan lapsen vanhimpana tyttärenä. Myös isäni oli maallikkosaarnaaja 10 vuoden ajan. Hän oli luonteeltaan ihminen, joka suorastaan kärsi olla ihmisten edessä, niinpä hän sai lopulta vapautuksen tehtävästä.

Suvuissamme oli tuolloin yhteensä vain yksi ”epäuskoinen”, josta kerrottiin varoittavaa legendaa, miten hän oli muuttanut nuorena ulkomaille, kieltänyt uskon mennessään ja alkoholisoitunut. Hän oli meille se esimerkki, mitä kerrottiin siitä miten käy jos Jumalan joukon hylkää. 

Oli olemassa selkeä raja. Musta raja. Sen takana kaikki oli hallitsematonta ja pelottavaa. Ja jos lähellekin sitä rajaa meni, niin oli vaara ettei sen imusta välttämättä enää pääsisikään takaisin vaan hukkuisi lopullisesti sen toisella puolella häämöttävään mustaan.

Todellisuudessa kasvattajani eivät tienneet rajan takaisista asioista tietenkään yhtään mitään. He olivat eläneet aina vain uskovaisen turvaverkon ympäröimänä. Heidän reittinsä elämään kulki lapsuudenkodista, vanhoillislestadiolaiseen kansanopistoon ja visusti uskovaisiin naimisiin. Kotiäitiys ja yrittäjyys auttoivat pitämään ympärillä vain uskovaisia ihmisiä.

Kun itse menin kansanopistovuottani viettämään, niin siellä nuorten joukossa olikin minun yllätyksekseni opiskelijoita, jotka kulkivat ”uskovaisten nimellä”, mutta kuuntelivat ”maailmallista musiikkia” ja muutenkin koettelivat rajojaan. 

Minä koin silloin tarpeelliseksi osoittaa ”kymppiuskovaisuuteni” ja kerroin toisille sääntöjä miten uskovaisen kuului elää. Minulle kaikki oli kovin mustavalkoista ja selkeää. Toisille elämä oli paitsi epäselkeämpää, niin myös vähemmän jäykkää. Paheksuin ja kadehdin.

Opistovuodesta sain matkaani paljon vieläkin minulle rakkaita ystäviä monenlaisine elämäntarinoineen. Erään ystäväni elämä muutti minunkin mustavalkoista elämännäkemystäni reilusti. Olin toki tottunut rooliini monenlaisten tarinoiden kuuntelijana ja ymmärtäjänä, mutta jotkin tärkeät asiat eivät olleet koskettaneet vielä kapeaa ymmärryksen sektoriani.

Kun yritin etsiä omaan puuhakkaaseen tyyliini miespuoliselle ystävälleni naispuolista puolisoa, niin hän lopulta joutui keskeyttämään puuhani kertoakseen, että hän oli homo. Silloin tällaisen amorin tehtäviä mielellään hoitelevan ylisosiaalisen naisen piti istua alas ja miettiä, että miten suhtautuisin aivan uuteen asiaan, joka oli tullut kyseenalaistamaan turvallisen mustavalkoisuuteni. 

”Se tarkoittaa oikeasti Lissu sitä, etten voi koskaan rakastaa tai tulla rakastetuksi sillä tavalla kuin minulle on luontaista, jos haluan kulkea uskovaisena”. Se sattui minuunkin todella kipeästi. Olin siihen päivään asti ajatellut, että Jumala nimenomaan on se taho, joka luo ihmisten välille elämänaluetta nimeltä rakkaus. Ja että se on ihana asia. Mutta, että se sama Jumala luokin jollekin sellaisen rakkauden muodon, joka on syntiä. Minun pienet aivoni eivät kerta kaikkiaan käsittäneet. Miten rakkauden Jumala voi olla niin julma kiusaaja.

Pitkien keskustelujen jälkeen ja internetin ihmeellistä maailmaa tutkiessani huomasin, että minä haluan mieluummin uskoa, ettei minun Jumalani ole julma Jumala. Että minun uskoni ei ole sellainen usko, että joku ei saa rakastaa tai tulla rakastetuksi. Ajattelin uudelleen arvioiden, että ehkä jotkut ihmiset tai ihmisryhmät joilta olin oppipohjan elämääni saanut, saattoivatkin olla yhtä hyvin väärässä. Seksuaalisuuden luoja ei ole voinut tarkoittaa, että jokin noin oleellinen osa seksuaalisuuden toteuttamista voisi olla syntiä.

Henkilökohtaisessa elämässäni tapahtui myös todella monenlaista noina aikoina. Itsetuntoani koeteltiin. Hukkasin oman itseni epäterveellisessä ystävyydessä. Yhtäkkiä en osannutkaan enää päättää alkeellisempiakaan asioita omasta elämästäni. Oikeiden ystävien avulla pääsin eroon sairaaksi tekevästä ”ystävyydestä” ja aloin tulla tietoisemmaksi omasta henkilökohtaisesta arvomaailmastani, jossa vapaus merkitsi tavattoman paljon. 

Myös kritiikki lapsuuteni uskonoppeja kohtaan alkoi herätä. Monet selkeät ”säännöt” alkoivat tuntua hämmästyttävän vierailta, vaikka uskovaisen kiltin tytön asetukset olivatkin olleet minussa aivan totisinta totta aiemmin. Liikkuvan kuvan katsominen, internetin syövereistä löydetty tapa pitää omasta seksuaaliterveydestä huolta, ns. rokin kuunteleminen ja tanssimisen ilo alkoivat tuntua pala kerrallaan omalta. 

En puhunut tunteistani kenellekään. Meikkasin salaa, ”popitin” salaa ja tein paljon muitakin uusia asioita salaa. Kiltin tytön omantunnon huutokuoro oli valtava ja maahan painava. Olen maailman rehellisintä sorttia, mutta jouduin salaamaan ihan kaiken tämän, koska en voinut sietää ajatusta, että joku tulisi minua ”puhuttelemaan” ja ohjaamaan takaisin uskovien yhteisymmärrykseen. Halusin itse päättää. Pelkäsin, että jokin ulkopuolinen saa minut perumaan päätökseni. Sen takia ettei toisille tulisi paha mieli.

Yritin 6 vuotta käydä lapsuudenkodissani kertoakseni ensin vanhemmilleni tilanteeni. Aina kuitenkin kuulin ”onpa se ihana, kun meidän kaikki lapset ovat uskomassa”-lauseen juuri silloin kuin olin kerännyt itseni epäuskon tunnustusta varten. Niin lähdin ”Jeesuksen nimessä ja veressä”- siunauksen saattelemana joka kerta kotimatkalle. Jo kotitien päässä laitoin autoradion volyymit kaakkoon ja itkin sitä, kun en saanut taaskaan helpotusta olooni eli tunnustettua tilannettani vanhemmilleni.

Lopulta olin siinä pisteessä, että arvelin päätyväni joko psykiatriseen hoitoon tai sitten uskallan kertoa tilanteeni rehellisesti kaikille. Laitoin tekstiviestin äidilleni asiasta. Hän soitti. Siinä puhelussa oli helpompi pysyä vakaassa päätöksessä, kun pohjat oli kerrottu jo siellä viestissä. Kun vaikein ”kertominen” oli kerrottu, niin laitoin samana päivänä kaikkiin uskovaisiin ystäväporukoihin saman tiedon viestillä. Halusin aloittaa täysin puhtaalta pöydältä siinä paikassa. 6 pitkää vuotta oli tuntunut perirehellisellä pohjalaisnaisella todella haastavalta ajalta elää kaksoiselämää. 

Vihdoin olin vapaa. Se tunne oli sanoin kuvaamaton.

Olen näin jälkikäteen varma, etten olisi ilman silloista ihastustani eli nykyistä aviomiestäni uskaltanut tehdä ratkaisua vielä tuolloinkaan. Luulin, että menetän kaikki ystäväni ja läheiseni. Ajattelin jotenkin hädissäni, että jos tämä yksi ihminen edes jää elämääni, niin selviän. 

En ole lopullisesti menettänyt montakaan ystävää, mutta syy siihen on uskoakseni se täydellinen avoimuuteni ja kaikenlaisten keskustelujen kestäminen.

Läheiseni ensireaktio uskosta lähtemiseeni: ”Olisi ollut helpompaa, jos olisit kuollut.” Ymmärsin, että hän olisi halunnut minut taivaaseen hänen tavallaan. Siksi minun uskon kieltäminen oli hänelle vaikeampaa kuin, että olisin kuollut uskovaisena ja päässyt taivaaseen samalla tavalla kuin hän kuvitteli pääsevänsä.

Ystäväni kiukkuitkuinen reaktio: ”Minun tukijalkani katkesi.” Häpesin sitä miten vuosikausia olin kymppiuskovaisen naamarin takaa kuunnellut ihmisten murheita ja kiusauksia. Saarnannut evankeliumia niin kuin oli opetettu, vaikka en enää itse uskonutkaan siihen kuin silloin tällöin.

Ystäväni: ”Minun sieluuni sattuu, kun sinä meikkaat.” Loukkaannuin. En minäkään sanonut, että minun lapsettomaan sieluuni sattui hänen ison lapsikatraan synnyttämisestä turvonnut vatsansa.

Eräs jo ikääntynyt ystäväni: ”Soitan Siionisi johtokunnalle, että tulevat pitämään sinulle hoitokokousta”. Kerroin, että hän voisi sen halutessaan tehdä, mutta minun päätökseni on tehty, niin vaiva olisi turha. Yksi puhelu siionista tuli ”Onko sinun sielusi tila nyt sellainen kuin sanotaan olevan?”. Sanoin asian olevan niin. Se oli ilmeisesti sillä siisti, koska ketään ei ovelleni ilmaantunut.

Kun minun olisi pitänyt liihotella 28-vuotiaana elämäni ensimmäisen parisuhteen rakastumisen ihanilla pilvillä ja uskosta lähtemisen vapauden laineilla, niin minulla olikin kalenteriin merkitty, että kenen kanssa puhun milloinkin puhelimessa aiheesta: ”Miksi Lissu lähti uskosta?”. Minulle soittivat nekin henkilöt, joilla ei ollut ollut minulle asiaa yli kymmeneen vuoteen. Nyt heillä oli asiaa.

Minä ymmärsin heidän tuskaansa. Ymmärsin heidän surunsa. Ymmärsin heidän hätänsä. Sanoin silti niin kuin asia oli, ettei tarvinnut nähdä sitä vaivaa, että murehtisi minun sieluni tilaa. Että olin vihdoin vapaa ja onnellinen. 

Jos jostain jäi katkeruus, niin siitä, että minun ymmärrykseni oli vähintäänkin ylimitoitettua heidän suuntaansa, mutta pienintäkään ymmärryksen palaa ei herunut takaisin päin. Minun piti vieläkin elää anteeksi pyydellen. Aivan kuin minun sieluni tila olisi murentanut kaikkien rakkaideni ja ystävieni elämänpohjan tyystin. Se oli hullua aikaa.

Nyt. Olen käynyt jo puolitoista vuotta psykoterapiaa. Olen oppinut mitä on pitää puolensa, mutta ei haastaa riitaa. Olen oppinut, että minulla on oikeasti oikeus päättää omista asioistani. Olen oppinut, että voin vaatia itselleni oikeutta enkä vain aina myötäillä.

Noista lähdön tapahtumista on kulunut melkein kahdeksan vuotta. Puolisoni on aarre. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vanhoillislestadiolaisuudesta ennen minua, mutta luonteensa vuoksi hän on kyllä uskomattoman hienosti kestänyt kaiken mitä se menneisyys minussa ja siellä olevat sukulaisteni ja ystävieni ajattelemattomat käytökset on suhteeseemme tuonut.

Ystävistäni reilu enemmistö säästyi. Sukulaisistani moni muukin on sen jälkeen tehnyt omia ratkaisujaan elämässään. Surun tuottajia on nyt monia muitakin. Meillä on ollut ”kadonneet lampaat” -ryhmittymien kanssa omia ihania menoja. Olemme nauttineet elämästä. Olemme saaneet olla vapaita. Yhteisöllisyys ja vertaistuki on tuonut ihanaa sisältöä rikkinäisten sielujen elämään.

Lähinnä sille pohjalle aloin kirjoittamaan blogia. Halusin jossain tuoda esiin ajatuksiani, joita minun ei sallita muuten sanoa ääneen. Olen myös blogin kautta saanut lisää ihmisiä elämääni omine tarinoineen. Kohtalolle lämmin kiitos vertaistuesta ja ymmärryksen ympyröistä!

Lissu – Bloginimeltään: Vapaaksi Kasvanut

Julkaisu päivä 3.2.2020

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail