Nuorena koettu niin sanottu uskoontulo voi joiltain osin vaikuttaa ihmisen koko elämään. Tässä minun tarinani.
Lapsuus
Olen keskiluokkaisen nelihenkisen perheen vanhin tytär. Siihen aikaan lapset olivat hiljaa, kun aikuiset puhuvat ja lapsille annettiin piiskaa rangaistuksena esimerkiksi siitä, jos ei suostunut syömään hernekeittoa. Isä oli sodankäynyt ja ajoittain joi liikaa alkoholia. Joskus juhlapäivinä onnistuin saamaan aikaan riidan hänen kanssaan. Kerran teini-iässä olin riitatilanteessa lähdössä kokonaan pois kotoa. Lapsena pelkäsin, että Jumala heittää kuuman kiven päähäni, varsinkin kun istuin vessassa. Vähän yli 10 -vuotiaana pohdin, mitä tapahtuisi, jos kuolisin. Olisi parempi kuolla.
Ystävien menetys
Paikkakunnalla kävi Lempäälästä viidesläiseen herätysliikkeeseen kuulunut porukka, jonka saarnojen vaikutuksesta tulin uskoon viisitoistavuotiaana. Sen jälkeen elämä rajoittui. Kaveripiiri muuttui, tansseissa, baareissa ja ravintoloissa ei saanut käydä, nuorisomusiikkia ei saanut kuunnella, Raamattua piti lukea joka päivä. Tyttäreni toi minulle muutama vuosi sitten maalta löytämänsä lukioaikaisen päiväkirjani. Se oli täynnä ahdistusta, joka pääasiassa liittyi jumalasuhteeseeni ja minuuteeni. Kuvittelin myös, että olin tehnyt paljon asioita väärin vanhempiani kohtaan, vaikka jälkikäteen ajatellen olin aivan tavallinen tunnollinen nuori, koulussa ahkera tyttö.
Päiväkirja
16-vuotiaasta lähtien pikkuhiljaa rakastuin silmittömästi. Kirjoitin päiväkirjaani: ”Ja sitten Hän, minä pidän Hänestä ihan hirveästi, mutta en minä silti usko rakastuneeni häneen. Minä pelkään, että Hänestä on tullut minulle liian tärkeä, tärkeämpi kuin Jeesus, enkä minä ollenkaan pidä siitä. Mutta kuitenkin minä luotan siihen, että Jumala selvittää kaikki nämä asiat. Onkohan se vain väärää luulottelua itselleni.”
Tunsin väärin. Ensimmäisen opiskeluvuoden syksyllä hän jätti minut. Itkin asiaa useamman vuoden. Toisaalta olin helpottunut, koska sehän oli oikein, uskovan pitää valita uskova puoliso. Tapasin hänet muutama vuosi myöhemmin linja-automatkalla. Tuskaisena istuin hänen vieressään, mutta en voinut kertoa tunteistani hänelle. Jotenkin oudosti osoitin kuitenkin rakkauttani rukoilemalla, että hän saisi hyvän puolison ja olisi onnellinen.
Uskonyhteisö, ystävien puute
Opiskeluaikana varsinkin uudet vuodet, vaput ja juhannukset olivat yksinäisyyden huippuja, sillä juhliminen oli kiellettyä, eivätkä uskovien ryhmätkään aina järjestäneet mitään. Itsetuntoni oli matalalla ja kuvittelin olevani niin ruma, ettei kukaan voisi haluta minua puolisokseen. Vasta 23 -vuotiaana kesätöissä Lontoossa tajusin, ettei ulkonäössäni ollut mitään vikaa, päinvastoin.
Opiskeluaikoina Ylioppilaslähetyksen ja Kansan Raamattuseuran porukoissa poikakaverimarkkinat tytöille olivat huonot. Sekin ahdisti. Nykyisin ajattelen, että opiskeluaikainen bailaaminen on tärkeää sekä parisuhteen että myös työelämän kannalta. Silloin luodaan sosiaalisia verkostoja myös mahdollisiin tuleviin työnantajiin. Kuten eräs kollegani urakurssilla joskus totesi. ”Koskaan ei voi tietää etukäteen, kuka palkkaa kenetkin töihin.”
Avioliitto, järkipäätös
Opintojen loppuvaiheessa elämääni ilmestyi kaksi hyvää nuorta miestä muista hengellisistä porukoista. Olin jo siihen aikaan avioliittoa ajatellen aika iäkäs, joten päätin tehdä järkiratkaisun. Jälkikäteen ajattelen, että itseni kaltaisen voimakkaasti tuntevan ihmisen ei koskaan olisi pitänyt toimia niin.
Jo kihlausaikana epämääräisesti tunsin, että tämä ei ole oikea juttu minulle. Oikeastaan ihmettelen myös sitä, että niiden vuosien aikana minulla ei ollut lähipiirissäni ketään, kenen kanssa näistä asioista olisi voinut keskustella. Vihdoin noin 30 -vuotiaana lopullisesti tajusin, etten enää uskonut. Syyllisyyden ja huonouden tunne kuitenkin verhosi mieltäni. Kasvoimme sinänsä hyvän puolisoni kanssa eri suuntiin. Toimin mielestäni väärin puolisoani kohtaan, joka myös stressaantui pahasti. Aloin irrottautua kaikesta uskontoon liittyvästä paitsi puolisosta, jolle edelleen usko oli ja on elämän tärkein asia. En voinut kuvitellakaan eroa, koska vuosia vahvasti olin uskonut ja ajatellut, että Jumala antaa puolison, vaikka oikeastaan en ollut puheistani ja ajatuksistani kenellekään ulkopuoliselle tilivelvollinen.
Tanssi
Lukioajoilta muistan häät paikallisella työväentalolla. Seisoin yläkerran parvekkeella ja kadehdin niitä, joilla oli lupa tanssia alakerran juhlasalissa.
Eroon kasvaminen puolisosta näkyi arjessa. Lapset ja työ hoituivat hyvin, mutta vapaa-ajasta ja harrastuksista tuli ongelmia. Yhteisiä ystäviä ei juurikaan ollut, koska en enää halunnut seurustella uskovien kanssa. Halusin muun muassa tanssia, jota mies ei pitänyt suotavana harrastuksena. Jossain vaiheessa työkaverin innoittamana alkoi pitkä kausi itämaisen tanssin parissa. Harrastajaryhmän esityksiä mies ei tullut katsomaan, mutta ei kuitenkaan kieltänyt tanssia minulta. Myöhemmin eron jälkeen iän karttuessa siirryin itämaisesta tanssista lavatansseihin.
Ero
Pitkä avioliitto päättyi siihen, kun löysin miehen, jonka kanssa oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja tunteetkin osuivat kohdilleen. Olimme vastikään ostaneet kaksi lähekkäin olevaa asuntoa, kaksi siksi, että minulla oli vielä lapsia kotona. Pahimman tunnemyrskyn aikana hän sairastui syöpään ja kuoli parin vuoden sisällä. Tulin hylätyksi heti kun syövän laatu paljastui. Elin toista tuskallista vaihetta elämässäni. Mutta olin päättänyt selvitä. Apuna oli kaksi hyvää ystävääni sekä parin vuoden ajan ammattiauttaja, kirjoitin päiväkirjaa ja ahmin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Selvisin. Koen, että siitä ei jäänyt mitään tunteen tason painolastia.
Uusi kohtaaminen
Eläkeiän kynnyksellä tapasin uudelleen nuoruuteni rakkauden. Kaaduimme ensi tapaamisella toistemme syliin. Hän oli hämmästynyt siitä, etten enää ollutkaan uskova. Olimme molemmat osaltamme epäonnistuneet avioliitoissamme yllättävän samalla tavalla. Rukoileminen ei ollut auttanut kumpaakaan onnelliseen avioliittoon. Vasta silloin tajusin, että nuorena olin tullut jätetyksi uskontoni vuoksi. Myös hän oli ottanut eromme niin raskaasti, että joku perheestä oli ohjannut hänet ammattiauttajan luo.
Uskontojen Uhrien Tuki ry:n löytäminen
Tajusin UUT:n olemassaolon erään toukokuun lopulla Maailma kylässä -festivaalilla, jossa pari päivää vilkuilin diagonaaliin kohti UUT:n osastoa. En arvannut mennä keskustelemaan, mutta kesällä liityin UUT:n jäseneksi tutkittuani UUT:n verkkosivuja. Syksyllä uskalsin osallistua ensimmäiseen UUT:n vertaistukiryhmään, jossa tajusin, että en olekaan ainoa, jolla on uskontoon liittyviä traumaattisia kokemuksia. UUT:n ryhmätapaamiset ja organisaatiossa toimivat ihmiset ovat tarjonneet paljon helpotusta elämään liittyen sekä omiin tunteisiini että tietoon uskonnollisten organisaatioiden toimintatavoista.
Imppa
Julkaisupäivä 24.03.2021