Olen reilun viidenkymmenen ikäinen mies Helsingistä. Minulle tuli viime kesänä elämänmullistusten vuoksi vakava masennus. Perusturvallisuuteni järkkyi ja vanhoja traumoja lapsuudesta ja nuoruudesta nousi esiin sielun syövereistä. Yksi traumoista liittyy uskontoon ja tämä tarina kertoo siitä. Ryhdyin korjaamaan sisintäni ja olen päättänyt, että jokainen kivi käännetään ja käsittelemätön tunne tai trauma hoidetaan. Jonotan terapiaan päästäkseni viimeinkin eroon näistä ikävistä muistoista ja elääkseni lopun elämäni ilman tätä taakkaa. Tapahtumia ei voi muuttaa eikä unohtaa, mutta niihin suhtautumista voi.
Tässä kertomuksessa en lähde irrottamaan uskonnon kielteisiä vaikutuksia, kotiolojen, vanhempien eron ja koulukiusaamisen vaikutuksista. Ne ovat kokonaisuus, jossa uskonto on yhteisenä nimittäjänä. Samalla kerron isästäni, joka oli mielestäni myös uhri. Haluan korostaa, että missään asiassa ole pelkkiä hyviä tai huonoja puolia eikä asetelma ole mustavalkoinen. Tarkoitus on käsitellä, analysoida ja tehdä sovitus menneisyyteni kanssa ja lakata vetämästä perässäni tätä kivirekeä. Tämä ei ole katkeroitunutta tilitystä, kenenkään syyllistämistä eikä herjaa, enkä ole vaatimassa kenenkään päätä vadille. En kaipaa sovitusta toisten ihmisten, vaan sopua itseni kanssa. Ristin käteni, jotta voisin vihdoin jättää tämän kaiken taakseni ja samalla tarjota vertaistukea toisille samantyyppisen kohtalon kokeneita.
The World Wide Church of God (nykyisin Grace Communion International) on amerikkalainen karismaattinen herätysliike ja kultti, jonka on perustanut entinen adventistipastori Herbert W. Armstrong. Isäni kiinnostui tästä uskonnosta 70-luvun alussa nuorena aikuisena kuunneltuaan heidän voimakkaasti tunteisiin vetoavaa julistustaan radio Luxemburgista ja löydettyään paikallisesta kirjastosta pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta uskontokunnan julkaiseman The Plain Truth -aikakauslehden. Isäni haki siihen aikaan yhdessä äitini kanssa itselleen hengellistä suuntaa ja juuri tämä uskonto tuntui täyttävän isäni sisällä vallinneen henkisen tyhjiön. Vanhempani matkustivat kiertämään Yhdysvaltoja 70-luvun puolimaissa. Matkallaan he poikkesivat myös Pasadenassa, jossa isäni kastautui uskonnon jäseneksi. Tätä ennen hän oli jo osallistunut uskontokunnan tilaisuuksiin muun muassa Norjassa. Jäseniä tällä seurakunnalla Suomessa ei ollut kuin kourallinen ja Pohjoismaissakin melko vähän. Eniten toimintaa oli Norjassa, mutta myös Tanskassa ja Ruotsissa oli aktiivista toimintaa. Yhteispohjoismaisena kielenä seurakunnassa toimi englanti. Suomessa toiminta keskittyi pääkaupunkiseudulle. Pitkien etäisyyksien takia tapaamisia oli melko harvoin ja lähinnä uskonnollisten juhlapyhien aikaan tai silloin, kun pastorin kalenterissa oli Helsingin tapaamiselle aikaa. Isä kävi viettämässä alkuaikoinaan pääsiäistä (Passover) Ruotsissa saakka ja myös minä olin siellä mukana yhden kerran. Seurakunnan suurempi juhla oli kuitenkin lehtimajanjuhla, jota vietettiin juutalaisen kalenterin mukaan vaihtelevina aikoina syys-lokakuussa ja se kesti 7 päivää tai 8 päivää, jos The Last Great Day laskettiin mukaan. Siihen osallistuin monen monta kertaa.
Uskontokunta katsoi olevansa Kristuksen ruumis ja tämä nimenomainen oikea usko ja Aasian Filadelfeia-seurakunnan nykyajan vastine. Yksi keskeisistä julistuksista oli Jaakobin poikien jälkeläisistä muodostuneet kansakunnat, jotka ovat siunattuja. Tästä ja muista käsityksistään seurakunta julkaisi kymmenittäin vihkosia eli bookleteja. Kymmenysrahoilla seurakunta kustansi myös ilmaisena jaettavaa The Plain Truth -lehteä, joka ilmestyi muutamalla suurimmalla kielellä englannin ohella. Jossain vaiheessa perustajansa Herbert W. Armstrong perusti myös nuorille suunnatun Youth -lehden, joka oli minulle sapattisin pakollista luettavaa. Jumalan valitsema seurakunta ja sen jäsenet tulisivat olemaan niiden 144 000 joukossa, jotka pelastuvat. Sitä ennen sanaa piti julistaman kaikkeen maailmaan ja valmistautua Kristukseen toiseen tulemukseen.
Saarnatilaisuuksiin ei tässä uskontokunnassa liittynyt mitään kummallisuuksia, ei tanssittu, ei menty transsiin, ei puhuttu kielillä, ei kaaduttu lattialle hurmokseen, vaan tilaisuudet muistuttivat luentoja, joissa päivän aiheeseen löydettiin raamatusta sieltä täältä sopivia lukuja ja jakeita. Näin jälkikäteen katsottuna voisi esittää kysymyksen, että eikö sillä tavalla voi todistella mitä vain, vaikka haluankin ajatella, että opetuksessa oli hyvä tarkoitus taustalla? Itse en lapsena tätä kyseenalaistanut, mutta näin jälkeenpäin olen tullut toisiin ajatuksiin. Tilaisuuden ja kiivaan raamatunselailun jälkeen veisattiin englanninkielisiä hymnejä ja sitten seurusteltiin amerikkalaiseen tyyliin vapaamuotoisesti toisten uskovien ja heidän perheidensä kesken. Tässä seurakunnassa kommunikaation tarve oli korostuneen tärkeä, koska toisia näki melko harvoin. Samalla vaihtuivat muutkin kuulumiset.
Isälleni ja monelle muulle tämä uskontokunta tuli kalliiksi, koska toiminnan rahoittamiseen piti maksaa kymmenyksiä ja joskus myös toista tai jopa kolmatta kymmenystä johonkin tiettyyn tarkoitukseen, kuten köyhempien seurakuntalaisten lehtimajan juhla-avustamiseen. Hartaan uskovainen ihminen saattaa helposti mieltää toivomuksen tai pyynnön velvollisuudekseen ja sitä voi pitää hyväksikäyttönä, mutta se on veteen piirretty viiva. World Wide Church of God -seurakunta oli rakennuttanut aikamoisia palatseja Pasadenaan, kuten vaikkapa Ambassador auditoriumin tai Ambassador collegen ja kysymys herää, että kenen rahoilla se on tehty ja onko se oikein? Minusta pelastuksen myyminen ei ole moraalisesti eikä eettisesti kestävää menettelyä. Eräs pääkaupunkiseudulla asuva seurakunnan jäsen erosi tästä lahkosta jo 90-luvulla koettuaan hyväksikäyttönä sen, kun hänen luonaan alkoi vierailla usein amerikkalaisia uskonveljiä kylässä odottaen täyshoitoa sillä lupauksella, että kyllä Jumala lopulta sinulle tämän kaiken korvaa.
Koskapa pohjoismaissa oli hyvin vähän jäseniä, yhteiset tapaamiset jäivät vuoden kohokohtiin, eli pääsiäiseen (Passover) ja lehtimajan (The Feast of Tabernacles) -juhliin. Isäni osallistui Helsingissä kaikkiin tilaisuuksiin pitkästä matkasta huolimatta. Silloin, kun kokoontumisia ei ollut, läheteltiin postitse saarnakasetteja seurakunnan jäseneltä toiselle ja niitä kuunneltiin kotona sapattisin eli lauantaisin. Harvakseltaan tavatessamme, tykkäsin leikkiä muiden lasten kanssa. Passover-tilaisuus oli kerran Tukholmassa ja myöhemmin järjestettiin myös Helsingissä ja sen rituaaleihin kuului muun muassa jalkojen pesu. Lehtimajan juhlille lähdettiin aina ulkomaille Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin vaihtelevasti. Matkat tehtiin juna-laiva-juna lipuin ja pitkiä matkoja ne olivatkin! Minusta ne reissut olivat kivojakin, koska silloin oli mukana muitakin lapsia ja aktiviteettejä. Sitä voisi hyvin verrata vaikka suviseuroihin. Lehtimajanjuhla-tilaisuus organisoitiin jäsenistön kesken ja hotellin kanssa oli sovittu yksityistilaisuudesta pakettihintaan. Majoitus ja matkat jäivät kunkin omalle kontolle kustantaa. Todennäköisesti monelle se tuli kalliiksi, mutta meille isäni kanssa ei, koska hän oli lehtorin virassaan hyvätuloinen.
En pysty oikeastaan erottamaan toisistaan uskonnon aiheuttamaa yksinäisyyttä, isäni ankaraa kasvatusta, vanhempieni eroa tai koulukiusatuksi joutumistani, koska kaikki tämä nivoutuu yhteen. Kun isäni oli tuore uskovainen, niin hän otti kaiken hyvin mustavalkoisena ja hän muun muassa erotti minutkin evankelisluterilaisesta kirkosta ja ala-asteella minulta oli kielletty jopa osallistuminen evankelis-luterilaisen ”harhaoppisille” uskonnon tunneille. Tiukka linja kaikkeen oli isälleni myös luonteenomaista eikä hän yleensä tehnyt kompromisseja missään asiassa, jonka oli päättänyt ja kiveen hakannut. Ala-asteella en muista kovin paljoa kärsineeni erilaisuudestani, mutta silloinkin uskonto herätti kiusallista huomiota. Kovin paljoa en enää niistä ajoista muistakaan. Sen sijaan erään nolon tilanteeseen ala-asteajoiltani muistan, joka sattui koulun joulunäytelmän harjoituksissa. Kun selvisi, että en saanut osallistua koulun joulujuhliin, luokkatoverini kysyivät minulta suoraan, että kannattaako minun kanssani enää jatkaa näitä harjoituksia. Tällaisia yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta sain olla vielä kohtuullisen rauhassa ja minulla oli kavereita kuten muillakin ikäisilläni.
Minulla oli varsin normaali ja onnellinen lapsuus siihen saakka, kunnes vanhempani erosivat isäni uskoon tulemisensa jälkeen. Äiti ei tykännyt kahlitsevista säännöistä ja isäni muuttumisesta entisestä elämäniloisesta ihmisestä sisäänpäin kääntyneen yltiöuskonnollisen ihmisen rooliin. Muistan, kuinka 70-luvun lopulla alkoi tulla riitoja tuiki tavallisistakin asioista, joissa isäni otti tiukan linjan ja oli siinä järkähtämätön. Eräs riita koski rehtorilta saatua puista ikonia, jonka isäni oli polttanut saunan uunissa ”epäjumalana”. Äitini haki lopulta eron ja halusi samalla isomman muutoksen omaankin elämäänsä. Entisestä kiertävästä englannin kielen opettajasta tuli taiteilija ja sitä unelmaa tavoitellakseen äitini lähti ensin vain opiskelemaan Hollantiin, mutta hän jäi sinne pysyvästi ryhtyen vapaaksi taiteilijaksi. Hän avioitui siellä uudelleen, sai lapsen, erosi ja asuu edelleen nykyisen miesystävänsä kanssa pienessä kylässä Pohjois-Hollannissa. Itse jäin avioerolapseksi isälleni.
Isästäni tuli minun yksinhuoltajani ja siinä roolissaan hän jopa yritti estää meitä tapaamasta äitini kanssa ja tapaamisiin tarvittiin jopa oikeuden päätös. Näimme äitini kanssa Hollantiin muuton jälkeen hyvin harvakseltaan. Eräs ikävä muisto liittyy lehtimajan juhliin Ruotsin Hjossa, jonne äitini poikkesi minua tapaamaan. Kun hän oli lähdössä takaisin Hollantiin junalla, jäin itkemään hänen peräänsä hysteerisesti. Näimme äidin kanssa lähinnä kesäisin ja vietimme aikaa kesämökillämme Itä-Suomessa. Isäni pahimman ehdottomuuden mentyä ohi sain jo nuorella iällä yksin matkustaa Continent-busseilla, junalla ja myöhemmin lentäen Hollantiin äitini luo. Mutta eipä äitinikään mikään helppo ihminen ollut ja minulle jäi sellainen tunne, että rakastikohan minua edes vai olinko kiusankappale. Ainakin hänen hyväksyntänsä minua kohtaan oli hyvin ehdollista eikä hän ottanut minua tai tunteitani useinkaan huomioon, vaan komenteli, manipuloi, arvosteli ja vaikutti viis veisaavan, miltä minusta tuntuu. Hänestä ei myöskään ollut mitään apua isäni ympärilleni luomaan vankilaan. Hän ei edes yrittänyt vaikuttaa siihen tai sitten en tullut koskaan tietämään sellaisesta. Siihen on saattanut vaikuttaa sekin, että äitini ei tainnut maksaa edes elatusmaksuja, mikä sopi isälleni, jolloin hän tavallaan ”osti” minut yksin itselleen. Vaikka sainkin tavata äitiäni ja käydä Hollannissa vierailuilla, niin isäni ei jättänyt minua vaille uskonnollista luettavaa ja ”kotitehtäviä” pahassa maailmassa. Koska näimme harvoin, minun ja äitini suhde jäi etäiseksi ja kylmäksi. Hän oli usein tietävinään puolestani paremmin, vaikka hän ei ollut edes elämässäni läsnä. Koin olevan turhaa keskustella hänen kanssaan näistä asioista aikanaan ja nyt se ei onnistu sitäkään vähää, kun hänellä on etenevä muistisairaus. Ei siis ihme, että minusta tuli itsetunnoton, pelokas ja alistuva lapsi.
Vanhempien eron jälkeen ja kuudennelle luokalle siirtyessäni minua alettiin kiusata paljon. Sen voisin sanoa alkaneen ”virallisesti” eräästä aamusta, jolloin tavalliseen tapaani menin parhaan kaverini luo pyöräilläksemme yhtä matkaa kouluun. Tällä viimeisellä kerralla kaverini ajoi minua kovaa vauhtia karkuun enkä enää tavoittanut häntä ennen kuin vasta koululla
Turpiin en saanut, mutta henkinen väkivalta oli sitäkin pahempaa. Minulla ei myöskään ollut oikein ketään, jolle olisin voinut uskoutua. Miten se meneekin yleensä niin, että hiljainen introvertti ja herkkä poika joutuu kantamaan kaikkein raskaimmat taakan? Kulttuurimme vaikuttaa näkevän vikaa meissä sisäänpäin kääntyneissä ja herkissä ihmisissä ja ylistävän ulospäinsuuntautuneisuutta ja reippautta? Meidän kuudennen luokan opettajamme tunnettiin siitä, että hän oli tomera täti, jolle ei sopinut sanoa vastaan. Hän ylenkatsoi poikia ja vaikutti arvostavan reippaita tyttöjä. Keskuskoulu oli vanhempi rakennus, jossa ei ollut erillistä ruokalaa, vaan me söimme luokassa. Tiukkana opettajana hän sitten luokan edessä seurasi sitä ruokailua ja että kaikki käyttäytyivät hyvin ja kaikkien oma pöytäliina oli suorassa ja perunankuoret ojennuksessa. Koin opettajankin kiusaajakseni. Erään kerran, kun istuin ikkunarivissä, satuin vetämään verhoa syrjään, niin verhohan putosi kokonaan alas. Se oli kyllä ikävä muisto todellakin! Mitä pukeutumiseen tulee, isäni mielestä minulle edelleen oli paras pukeutua hänen mielestään käytännölliseen haalariasuun. Siitä sain myöhemmin kuulla, että opettajani ja isäni perheystävä olivat turhaan yrittäneet vedota isääni, että saisin pukeutua enemmän kuin muut ikäiseni. Vihaamani haalari on ikuistunut päälleni luokkakuvaankin. Onneksi isäni salli minun yläasteelle siirtyessäni jo pukeutua normaalin varhaisnuoren tapaan. Viimeiseksi raskaaksi kokemukseksi kuudennelta luokalta jäi tapaus, jossa puukäsityönä kevätlukukaudella tehdyt tuolit vaihtuivat ja minä sain viimeisen jäljellä olleen huonomman tekeleen omani sijasta.
Yläasteella tilanne parani. Luokkakaverit vaihtuivat ja dynamiikka sen myötä. Olen jälkeenpäin kiitollinen, että minua ei kiusattu aina yhtä paljon! Sen sijaan lukiossa tilanne paheni. Kaikkein eniten minua kiusattiin liikuntatuntien yhteydessä, joissa olin yleensä se viimeinen tai viimeisten joukossa oleva, joka jompaankumpaan joukkueeseen puoliväkisin valittiin. En ollut urheilussa kovinkaan lahjakas ja inhosin eniten jalkapalloa ja jääkiekkoa. Jos sai valita, osallistuuko joukkuepeliin vai meneekö uimaan tai hiihtämään, niin olin aina halukas siihen toiseen vaihtoehtoon.
Uskonnollisuus oli suurin syy koulukiusatuksi joutumiseen. Joka syksy jouduin lähtemään isäni mukana ulkomaille lehtimajanjuhlille ja olemaan sen vuoksi melkein pari viikkoa koulusta pois samaan aikaan, kun koulussa ei ollut loma-aika. En niinkään jäänyt oppimisessa jälkeen, vaan poissalon jälkeen paluun yhteydessä jouduin ikävän huomion kohteeksi. Itse olisin halunnut palata takaisin muina miehinä ilman sellaista ihmettelyn tulvaa. Koska jouduin olemaan paljon poissa uskonnon vuoksi ja minulta oli moni tavalliselle nuorelle normaali asia kielletty, niinpä se erilaisuus paisui lopulta niin suureksi, että jouduin kaikessa joukon ulkopuolelle ja minusta tuli yksinäinen lapsi. En yleensä voinut osallistua ollenkaan koulun päättäjäisiin, koska ne olivat yleensä lauantaisin, jolloin oli sapatti eikä ”työtä” saanut tehdä.
Yksi syy kiusaamiseen oli ruokarajoitukseni. Koska tässä uskonnossa ei ollut sallittua syödä mm. sianlihaa, niinpä minulla oli aina sianlihapäivinä omaa ruokaa, jota sain erikseen keittiön puolelta. Siitä syystä inhoan edelleen hernekeittoa, koska olin niinä päivinä aina silmätikkuna omine kasvishernekeittoineni. Pääsiäisen aikaan taas en saanut syödä normaalia hapatettua leipää, vaan isäni vaivaa nähden järjesti minulle koululle sinä aikana karjalanpiirakoita, vaikka itse olisin mieluummin ollut vain syömättä leipää ollenkaan, jos niin olisi sovittu. Isäni ei joko ymmärtänyt tai välittänyt näistä asioista Jumalan tahtoa toteuttaessaan. En tiedä, mutta arvelen isäni tienneen kiusatuksi joutumisesta tai ehkä ajatelleen, että karaistun ja opin pitämään puoliani. Voihan se toisaalta niinkin olla, että hänellä ei ollut aikaa, keinoja eikä riittävää ymmärrystä, mitä tämä tällainen eristäminen ja kaikesta yhteisestä ulkopuolelle jääminen lapsessa aiheuttaa. Uskonnon säännöt ja moraali olivat isälleni kaikki kaikessa ja itselle jäi vahvasti se tunne, että näin jälkikäteen on helpompaa luetella ne asiat, joita sain tehdä kuin ne mitä en saanut tehdä. Inhosin pitää pukua sapattisin ja se oli päällä myös paikallisen urheiluseuran perjantai-illan uimahallivuorolla.
Vielä 70-luvun alussa vietimme joulua kuten muutkin perheet. Haettiin kuusi, koristeltiin se, kuunneltiin joululauluja ja syötiin jouluruokia ja minulle kuten lapsille yleensäkin oli tietenkin kohokohtana aattoiltana avata joululahjat. Olen kiitollinen, että sain kokea myös tällaisen normaalin lapsuuden joulun. Isäni tultua uskoon asiat alkoivat joulujenkin osalta mutkistua. Isäni alkoi nimittäin olemaan sitä mieltä, että joulu on pakanallinen juhla ja että sitä ei siksi saanut enää viettää. Tästä asetelmasta seurasi, kuten odottaa saattaa selkkaus sukulaisten kanssa, mutta sentään sain lahjoja sen jälkeenkin kiitos isovanhempieni ja muiden sukulaisten myötätunnon, mutta sain ne ikään kuin salassa isältäni. Samalla kuitenkin eristykseni ”pahasta maailmasta” alkoi pahentua. Sukulaisetkin paheksuivat selkein sanoin sitä, että minut vitsalla uhaten pakotettiin esiintymään ja itkuni nielemään. Kiitän jälkeenpäin serkkuani siitä, että hän toi esiin sen seikan, että tämä ei ole korrektia lasten kohtelua. Minulle tuli jouluista tämän jälkeen trauma, johon liittyi kaikenlaista ikävää ja vietimme pyhät kotona kahdestaan ja se vasta oli minulle tylsää aikaa.
Isäni oli äärimmäisen vanhoillinen ihminen, mitä tulee sukupuolielämään. En tiedä mistä se johtui? Olihan hän itse ollut melkoinen häntäheikki nuoruudessaan ja hänellä oli lehtolapsikin. Oliko se hänen nuoruudestaan johtuvaa ja hänen saaman kasvatuksen mukaista vanhanaikaista asennoitumista? Eikö hän pystynyt koskaan antamaan sitä tapausta itselleen anteeksi? Hänen isänsä oli aikakauden tapaan huomattavasti vanhempi kuin vaimonsa ja siis kokonaisen sukupolven vanhempi vuosisadan alun mies. Siinä mielessä hän muistutti presidentti Koiviston tai emerituspiispa Eero Huovisen isää hengeltään, joilla molemmilla oli samanlainen ankara kotikasvatus. Isäni ihaili Eleanor Rooseveltin tyyppisten merkkihenkilöiden saamaa karun uskonnollista ja ankaran moraalista kotikasvatusta, jossa lapsenkasvatusmetodina oli ”murtaa” lapsen oma tahto ja lapsen tehtävä oli olla vain tinkimättömän kuuliainen, jonka puolesta päätetään kaikesta. Yksi syy voi olla sekin, että hänen oma isänsä kuoli hänen ollessaan vasta teini-ikäinen. Isäni kuului suuriin ikäluokkiin ja 60-lukulaiseen hippiajan sukupolveen, jossa mm. seksuaalisuudessa tapahtui vallankumous ja ennen kääntymystään ihaili mm. Elvistä ja Beatlesia myös pukeutuen siihen tyyliin. Hän oli myös Amerikka-fani ja harrasti englannin kieltä, teatteria ja ajan tansseja. Ei ole ajatuksena kaukaa haettua tulkita, että hänen kohdallaan tiukat rajat ja ehdottomuus olivat vastareaktio kaikelle sille ”vapaudelle” ja hurjalle nuoruudelle, jonka katumiselle loppuelämä oli omistettu. Nämä asiat jäivät siis meiltä ennen hänen kuolemaansa keskustelematta. Erään kerran jäin ikävällä tavalla itsetyydytyksestä kiinni. Se oli kiellettyä, likaista ja häpeällistä ja sen kanssa tuli odottaman avioliiton satamaa. Outo ilmapiiri seksuaalisuuden ympärillä haittaa minun sukupuolielämääni vieläkin, jota minun pitää vielä erikseen työstää. Seksuaalisuuteeni liittyy muutakin, mistä olen päässyt jo elämässäni yli, sovussa itseni kanssa ja mikä on nykyään vahvuuteni.
Isäni oli perfektionisti ja hänellä oli todella korkeat vaatimukset minulle lapsena. Kun väritin värityskirjaa vesiväreillä, niin väriä ei missään tapauksessa saanut mennä rajan yli. Tästä arvelen, että juontaa juurensa tapani pidätellä hengitystäni, kun teen jotain pikkutarkkaa. Yksi intohimo isälleni oli kirjeiden kirjoittelu sukulaisille ja tuttaville ja kirje oli kirjoitettava, halusit tai et. Siitä jäi jonkinasteinen inho kirjoittaa ja rima aloittamiselle oli korkealla. Se on sääli, koska osaan kirjoittaa sujuvasti ja hyvin. Kaikki piti suorittaa täydellisesti eikä väsymys tai huvittaminen saanut missään tapauksessa olla este, kun tehtiin sen päivän ranskalaisten viivojen asioita. Itse asiassa väsymys oli syy laittaa vielä isompaa vaihdetta silmään, jotta varmasti tulee hienoa ja valmista. Kaikki listan asiat oli tehtävä samana päivänä, vaikka koko yö valvoen niitä tehdessä. Samoin useamman kilometrin juoksulenkki kuului hänen jokaiseen aamuunsa ja oli osa hänen pakollista päiväohjelmaansa. Ehkäpä siitä syystä inhoan kaikenlaista aikatauluttamista ja tehtävälistoja.
Sunnuntaisin oli pakollista kutsua joku naapuri tai muu vieras kylään ja hänen viihdyttämisensä oli oikea kanssakäymisponnistus. Tästä lienee peräisin minullekin ongelmaksi muodostunut toisten ihmisten väkinäinen miellyttämistarve. Minusta ne vierailut olivat monesti kiusallisia sosiaalisia ”velvollisuuksia”. Siihen kuului ohjelman esittämisestä vieraille, joka minua ei sitten yhtään innostanut. Toki joskus saatoin tykätäkin, mutta useimmiten se oli minulle pelkkää pakkopullaa, joka pikemmin lisäsi jännittämistäni vieraiden ihmisten seurassa kuin olisi oikeasti minua sosiaalistanut. Sama pakottaminen koski pianotunteja. On varmaan hienoa osata soittaa, mutta ei näin! Isälläni oli myös jokin pakonomainen tarve ”kasvattaa” ja yhdessäololle hän raivasi kalenteristaan laatuaikaa ikään kuin yhtenä hänen päivittäisistä tehtävistään. Erityisesti isäni oli mieltynyt Kalevalan, runojen ja maakuntalaulujeni ulkoa opetteluun. Musiikista sallittua oli vain klassinen musiikki ja sitä soi meillä usein. Vaikka rock- ja pop-musiikki oli isäni oman nuoruuden lempimusiikkia, niin se ilmeisesti oli kiellettyä ja synnillistä uskoon tulon myötä.
Isäni otti raamatun ohjeet kirjaimellisesti. Yhtenä esimerkkinä muistan lapsuudestani sellaisenkin tapauksen, kun olin erään kerran mukana isäni käydessä syrjäisessä vaatimattomassa hirsimökissä tapaamassa ventovieraita vanhoja ihmisiä. Hän otti vakavasti Jeesuksen opetukset, että kristityn pitää huolehtia vanhuksista ja yksinäisistä. Enpä ole tätäkään muistoa vielä tätä ennen kenellekään kertonut. Minä olin sillä reissulla mukana vain sen ainoan kerran enkä tiedä kävikö isäni siinä mökissä myöhemmin yksinään. Minusta se oli joka tapauksessa hyvin outoa.
Isäni piti tärkeänä kurittaa itseään ja vahvistua uskossa paaston kautta. Tällä uskontokunnalla oli oikeastaan vain yksi varsinainen pakollinen paastopäivä vuodessa nimeltä Day of Atonement, jonon minunkin piti lapsena osallistuman. Isäni sen sijaan paastosi useamminkin ja saattoi paastota joskus jopa kokonaisen viikon. Hän ei sallinut paastoonsa edes veden juomista, joten se oli myös terveydelle vaaraksi. Kun ihmiskeho vaarallisesti kuivuu, niin sillä on seurauksensa, kuten suoliongelmat vanhempana ja avanne hoitolaitosaikanaan.
Minulle jäi lapsuudestani sellainen tuntuma, että isäni ei oikein osannut olla vanhempi. Hän oli itse sitä mieltä, että hän on vain huolehtivainen ja rakastavainen isä, toisin kuin vapaasti kasvavilla ja ruumiillinen kuritus oli käytössä. Toinen tunne on sellainen, että hän koki itsensä ja minut yhtenä ”oliona”, jolla oli pelkästään isäni tahto ja ääni ja minä olin lapsena ”tottelevaisuuskone”, jonka mielipiteellä ei ollut väliä. Usein hän puhuikin ”meistä” kuin jonain erottamattomana yksikkönä, majakkana ja perävaununa. Olin hänen mielestään kuin pieni aikuinen ilmeisesti. Jostain syystä isäni kanssa ei neuvoteltu mistään eikä tehty kompromisseja, jos isäni oli jotain kantansa lukkoon lyönyt. Kaipaan tähän toimintatapaansa edelleen selitystä ja vastauksia! Sellainenkaan tulkinta isästäni ei kovin väärä olisi, että isälleni oli vaikeaa ymmärtää toisten ihmisten tunteita, kun hän ei itse sallinut itselleen mitään tunteita, vaan piti kaiken sisällään voimakastahtoisuudellaan. Kenties se johtui hänen omasta heikosta itsetunnostaan, mikä puolestaan kumpusi hänen omasta lapsuudestaan. Hän kohteli minua yhtä huonosti kuin itseäänkin. Isäni ei kunnioittanut minun henkilökohtaista tilaani, vaan puuttui suorasukaisesti kaikkeen. Sen luulen sen johtuneen siitä, että myöskään hänen isänsä ei ollut antanut pojalleen vapauksia eikä ollut kunnioittanut poikansa tilaa. Isältään hän oli ilmeisesti oppinut senkin, että vieraille annetaan aina parasta ja heitä pyritään miellyttämään kaikin tavoin ja pitämään yllä tekokeskustelua hyvänä seuramiehenä. Toisten ihmisen epäaidon miellyttämispakon takia hän ei tainnut osata koskaan olla oma itsensä! Kun hänen oma isänsä sitten kuoli jo hänen teini-iässään, niin se kontrolli loppui siihen.
Minä en aio enää jatkaa tätä perinnettä, vaan minä rakennan oman itseni vahvemmaksi ja itseään kunnioittavaksi ihmiseksi, jolla on oma persoona ja oma ääni. Laitan itseni edelle, koska kukaan muu ei tarpeistani huolehdi, jollen sitä itse tee! En koe, että kunnioittamalla ja kuuntelemalla itseäni olisin itsekäs, vaan huolehtimalla itsestäni ensin pystyn olemaan enemmän muillekin.
Entisaikojen Kiinassa ylhäisönaisten jalat sidottiin ja laitettiin puukenkiin jäämään pieniksi sen ajan muotioikun vuoksi. Oma kohtaloni on tähän verrattavissa. Jäin lapseksi, jolle ei ollut tilaa kasvaa isoksi eikä tilaa kehittyä omaksi itsekseen ja persoonakseen. Kaikki suodattui isäni kautta ja jos mikä tahansa asia oli hänen mielestään moraaliton tai sopimaton, hän ei aikaillut puuttua siihen. Hän tosin saattoi puuttua herkästi myös muiden ihmisten asioihin, joista ei tykännyt ja hänellä oli tarjolla siihen hyviä neuvoja. En pystynyt milloinkaan kiipeämään näkymättömästä häkistäni enkä kokemaan ulkopuolista maailmaa. Poikkeuksena ne harvat äitini kanssa vietetyt ajat. Näin minusta tuli tynnyrissä kasvanut lapsi.
Isälleni oli minun kasvamiseni pois lapsen roolista ja lähteminen maailmalle asia, joka teki hänelle kipeää. Hän oli kokenut minut osaksi itseään ja kun itsenäistyin, hän käpertyi aina vain enemmän erakoksi, jonka ainoat ihmiskontaktit olivat pakonomaiset vieraiden kutsumiset kylään ja kirjallisuuspiiri, jossa hän jatkoi loppuun asti.
Kun suoritin isäni toivomuksesta siviilipalveluksen asepalvelun sijaan, muutin aika lähelle ensin Valtimolle ja sitten Liperiin ja kävin kotona melko säännöllisesti. Isäni alkoi päästää minusta vähitellen irti ja minusta kansanopisto ja siviilipalvelusaika lukion jälkeen olivat ihan hyvä siirtymävaihe meidän kahdenkeskisessä suhteessamme. Viimeisimmät toivomukset, mitkä toteutin isäni mieliksi, oli 80-lukuhenkisen takatukkani lyhentäminen ja eräistä farkuista luopuminen, joissa oli kangasmerkkejä sepaluksessa. Valtimolla vedin noin kaksikymppisenä ensimmäiset kännit ja otin vauvanaskeleet kohden normaalia nuorten aikuisten maailmaa.
Maailma avautui minulle kuitenkin aivan liian nopeasti. Sitten alkoivat ilmetä ensimmäiset oireet henkisistä ongelmista, joihin tämä pumpulissa kasvaminen ja yksinäinen lapsuus ja nuoruus johtivat. Olin itsetunnoton nuori yksin suuressa maailmassa. Olin myös hyvin vihreä ja naiivi monessa asiassa, koska minulta puuttui normaalin aikuistumisen kehitys ja astuin suoraan raakileena maailmaan. Siviilipalveluksen päätyttyä lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Yliopistoaikanani elin täysillä nuoren aikuisen elämää, johon kuuluivat ainejärjestö- ja osakuntariennot ja milloin mitkäkin pippalot. Se oli villiä nuoruutta, mutta ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa toki. Koin kuitenkin, että alkoholi oli siihen aikaan liikaakin läsnä elämässä ja se ei tehnyt hyvää. Itsetunto- ja identiteettikriisien myötä sain paniikkihäiriöoireita enkä pystynyt edes nukkumaan, mutta ne sain hoidettua kuntoon terapian avulla. Tässä kohtaa isäni pelasti minut maksamalla terapian ja olen siitä hänelle iäti kiitollinen! Hän oli toki ennenkin rakastava isä, mutta hänen oli mahdottomuus ilmaista sitä tunnetasolla. Hän välitti ja huolehti minusta liikaa päästääkseen minusta ajoissa irti.
Kun minä olin lähtenyt kotoa, isäni entiset kuviot eli työ ja uskon harjoittaminen jatkuivat ja hän jatkoi itsensä piiskaamista, kuten ennenkin. Hänen perfektionisminsa ajoi hänet lukemaan raamattua ja rukoilemaan aina vain ahkerammin. Lopulta nämä kaksi, työnsä ja uskonsa, olivat hänen koko elämänsä. Hän koki työssään tärkeänä, että hänen laatimissaan englannin kielen kokeissa pitää olla sisältönä jokin moraalinen opetus oppilaille. Välillä hänen tinkimättömyytensä, ankaruutensa ja ehdottomuutensa opetusmetodeissa saattoi hänet törmäyskurssille oppilaiden vanhempien ja opettajakollegoiden kanssa.
Isäni joutui lopulta jäämään Parkinsonin taudin puhjettua ennenaikaisesti eläkkeelle ja se oli hänelle henkinen katastrofi. Hän joutui psykoosiin, jossa hän näki olemattomia näkyjä, haistoi olemattomia hajuja ja uskoi naapureiden tai jonkun muun yrittävän myrkyttää hänet. Jossain vaiheessa isäni itsenäinen elämä omillaan kävi mahdottomaksi ja hänen piti siirtyä hoitokotiin. Meille lähiomaisille se oli helpotus, koska hän sai siellä asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa. Lopulta hänen motoriikkansa taantui sille asteelle, että hänestä tuli vuodepotilas. Hän sai loppuelämän riesakseen sairaalabakteeri-infektionkin leikkauksen yhteydessä ja vuosien riutumisen jälkeen nukkui pois keväällä 2013. Eipä se ollut hänelle mikään kaunis vanhuus eikä kohtalo. Toimin hänen huoltajanaan viimeiset vuotensa. Hänen vanhainkotiaikanaan liitin hänet evankelisluterilaiseen kirkkoon, koska se ratkaisu teki meille jälkeenjääville helpommaksi hoitaa asiat hänen kuoltuaan. Itse tein surutyöni jo etukäteen hänen lipuessaan hiljaa pois. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hänen kuolemansa oli helpotus meille kaikille, etenkin hänelle itselleen, että hän pääsi pois tästä viheliäisestä maailmasta.
Usko kuuluu ihmisen perusluonteeseen ja se on luottamusta johonkin minkä eteen on valmis näkemään vaivaa ja mikä antaa voimaa silloin, kun näyttää huonolta. Jos uskoo, että jokin lääke auttaa, niin osa lääkkeen tehosta johtuu uskosta ilman, että sille olisi löydettävissä lääketieteellistä selitystä. Koen sellaisen väärinkäyttönä, että ihmisiä harhautetaan tekemään ryhmänä jotain, jota ei ehkä yksin tekisi tai pitäisi järkevänä. Siinä sekoittuu silloin joukkoharha ja ihmisen luottamus johonkin korkeampaan tai auktoriteettiin, syyllisyyteen ja pelkoihin. Omasta mielestä uskoa käytetään silloin väärin, jos sen avulla saadaan ihmiset maksamaan pelastuksesta ja sulkemaan silmänsä tietyiltä asioilta kokonaan. Sillä tavoin se muistuttaa rakkauden huumaa, jossa nähdään asiat vain roosanväristen lasien läpi väheksyen virheitä ja raadollisuutta, joka välillä saattaa näkyä rumastikin uskonkuvioissa.
Minulle usko on nykyään henkilökohtaista kristillisyyttä, joka ei kaipaa muiden samaan uskovien joukkoa ympärilleen. Minun Jumalani on yliminä, kosmos, universaali- ja korkeampi voima ja jotain sellaista, jolle minä itse annan merkityksen ja rajat. Minun Jumalani on puolellani ja armollinen. Sen ohella, että hän olisi perinteinen ristiinnaulittu tai ikonien jumalhahmo, hän voisi minulle yhtä hyvin muistuttaa nauravaa Buddhan patsasta tai olla vain näkymätöntä hyvää energiaa, johdatusta ja suojelusta. Itse koen, että tämä elämä kannattaa ja on tarkoitus elää omannäköistään elämää, joka on itselle merkityksellinen ja tavoitella omia unelmiaan eikä sellainen, että eläisi jossain häkissä tai muiden odotuksia täyttäen ja helvetin tulta peläten. Isäni kuoltua liityin takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon ja kävin aikuisrippikoulun paikallisen kirkkoherran yksityisoppilaana. Se oli minulle vapauttava kokemus. En ole mikään uskovainen, vaan enemmän tavallinen luterilainen, joka käy kirkossa harvakseltaan kunnioittaen toisten ihmisten vakaumusta, olipa se sitten uskonnollinen tai aatteellinen ilman tarvetta vaikuttaa siihen. Vastareaktiona kaikkeen kokemaani, koen inhoa ja kapinoin edelleen auktoriteeteiksi kokemiani ihmisiä kohtaan enkä tule toimeen yhtäältä besserwissereiden enkä toisaalta mielipiteiltään, teoiltaan ja asenteiltaan ehdottomien ihmisten kanssa. Se asia minussa ei tule tämän kirjoituksen eikä sovituksen jälkeenkään muuttumaan, mutta käytän sen energian mieluummin yhteiskunnallisten epäkohtien osoittamiseen ja korjaamiseen kuin sotaan tuulimyllyjä vastaan.
”Sami”
Julkaisupäivä 6.8.2020