Minut kastettiin evankelis-luterilaiseen kirkkoon syntyessäni 80-luvun alkupuolella. Kylässämme toimi kiertävä pyhäkoulu vielä ensimmäisinä lapsuusvuosinani, joten sellainenkin kerkesi tulla tutuksi. Samoin seurakuntatalo, joka oli minulle pitkään tutuin rakennus oman kodin jälkeen.
Aloittaessani koulun ensimmäinen opettajani oli paikallisen rovastin vaimo. Ensimmäiset kaksi vuotta koulun ja kodin yhteisö tuntui hyvin samanlaiselta. Vasta siirryttyäni kolmannelle luokalle tutustuin uusiin asioihin. Vaikka tällöinkin musiikinopettajana toimi paikallinen kanttori, oli kerran kuussa levyraati, johon me lapset toimme suosikkimusiikkiamme. En tällöin tiennyt olevan juuri muuta musiikkia kuin hengellisiä lauluja ja joululauluja. Tunsin Raamatun tarinat läpikotaisin, mutten tiennyt Fröbelin palikoista yhtään mitään. Tuodessani itse levyraatiin israelilaisia kansanlauluja en vielä ymmärtänyt olevani erilainen kuin muut. Levyraadin jälkeen ymmärsin. Vaikka olin tullut toiseksi Hevenu Shalom Aleichemin kanssa, olin myös ymmärtänyt, ettei tällainen musiikki ollut kaikille lapsille normaalia. Tunnin jälkeen tunsin asiasta häpeää.
Samana talvena tutustuin kuitenkin Radiomafian kautta erilaisiin musiikkityyleihin. Nykyään olen kaikkiruokainen musiikin suhteen, vaikka kieltämättä ala-asteen levyraadeista lähtöisin oleva kiinnostukseni ruotsalaista pop-musiikkia kohtaan on suuri.
Teini-ikäisenä minua ei juurikaan enää uskonnolliset tapahtumat kiinnostaneet, mutta eihän niistä voinut kieltäytyäkään. Jouduin kulkemaan kaikenlaisissa seuroissa ja juhlissa ollen usein lähes ainut lapsi paikalla. Koulussa kuulin välillä kuittailua siitä, että perheeni oli uskonnollinen. Kiusaamiseksi asti se ei onneksi koskaan ajautunut. Rippikouluun menin kuten kaikki muutkin. Olin selkeästi porukan parhaiten perillä Raamatun opetuksista ja odotinkin, että ripari toisi mukanaan jotain mukavaa asian tiimoilta. Ei tuonut. Koin suurta pettymystä koko rippikoulusta. Osasin nyt Isä meidän -rukouksen entistä paremmin, mutta mitään muuta käteen ei jäänyt Lapissa vietetystä viikosta.
Lukioaikana pohdin jälleen omaa suhdettani uskontoon. Törmäsin myös ensimmäistä kertaa ateistiperheeseen. Mielessäni kävi jopa teologian opiskelu, mutten kuitenkaan kokenut sitä omaksi alakseni. Yliopistossa viimeisetkin uskonnollisuudet alkoivat rapistua minusta. Kuitenkin kannoin edelleen ristiä kaulassani ja rukoilin joka ilta. Jos joku olisi tullut minulle sanomaan, ettei uskomisessa olisi mitään järkeä, olisin väittänyt vastaan. Toisaalta, jos joku olisi sanonut, että uskominen on tie pelastukseen, olisin jälleen väittänyt vastaan. Joskus iltaisin oli paha olo ja pyysin Jumalalta apua. Joskus koin jotain saaneeni, mutta useimmiten jäi tyhjä olo.
Kognitiivinen dissonanssi kävi hiljalleen liian suureksi ja pohdin uskoani tarkemmin sairauslomallani. Usko ei minua pelastanut. En kokenut olevani enää uskovainen millään muotoa. Erosin myös kirkosta. Tästä kesti hetki, että uskalsin laskea ristin kaulastani. Se oli “suojellut” minua vuosia. Hiljalleen aloin kuitenkin tuntea tietynlaista vapautta. Minua ei kontrolloisi enää mikään ulkopuolinen voima, vaan saisin olla aivan oma itseni. Se tuntui hyvältä. Siitä alkoi hiljalleen matkani kohti arvoja, jotka eivät perustu kaksituhatta vuotta vanhoihin kirjoituksiin vaan nykyaikaisiin arvokäsityksiin. Enää en suostuisi alistumaan jumalille, jotka eivät esimerkiksi hyväksy sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.
Ensimmäisistä uskonnollisista ajatuksistani on jo yli 30 vuotta ja mieleltäni olen ollut agnostinen ateisti nyt jo useamman vuoden. Silti, jos joku toteaa tarjolla olevan Jeesuksen muotoinen perunalastu, ensimmäinen ajatukseni on, ettei niin saa sanoa; Jahve suuttuu. Entä, jos minua kuitenkin rangaistaan, kun en usko? Olen käynyt tätä kamppailua pääni sisällä joitakin vuosia ja tulen käymään vielä pitkään. Mahdollisesti koko loppuelämäni.
Olen uskonnon uhri.
Tuskailija