Vanhempani olivat vanhoillislestadiolaisia. Äitini suvussa lestadiolaisuus oli vaikuttanut jo edellisessä sukupolvessa, mutta isäni tuli Etelä-Pohjanmaalta Ilmajoelta, eikä siellä 1900-luvun alkupuolella tiedetty mitään kyseisestä herätysliikkeestä. Kun isäni suku osti talon Kärsämäeltä 1911, he joutuivat kosketuksiin lestadiolaisuuden kanssa.
Tuolloin lestadiolaisuus oli jo kokenut kaksikin suurta hajaannusta. Uusin hajaannus jakoi taasen uskovat kahteen osaan, uusherätykseen ja vanhoillisiin. Körttitaustaisen isäni suvun mielestä tämä uskovien riitely tuntui oudolta ja heidän mieleen nousi kysymys, kumpi näistä herätysliikkeistä uskoo oikein. Saadakseen tämän selville he kävivät kummankin herätysliikkeen seuroissa. Seuroissa käytyään he totesivat, että raamatunmukainen oppi oli heidän mielestään vanhoillisilla ja niinpä he tekivät parannuksen vanhoillislestadiolaisuuteen.
Kasvoin siis vanhoillislestadiolaisuuteen. Kodissani pidettiin paljon seuroja ja puhujia oli seuroissa melkein aina kaksi. Tutustuin moniin saarnamiehiin. Raamatun kertomukset tulivat minulle tutuiksi kuvaraamatun ja saarnojen avulla, sillä jo ennen kuin osasin lukea tykkäsin katsella isokokokoista kuvaraamattua ja istua seuroissa kuunnellen monotonista saarnaa. En ole milloinkaan ymmärtänyt miksi tunsin niin suurta vetovoimaa uskonnollisiin kysymyksiin, joita kysymyksiä kuvaraamatun kuvat ja saarnat nostivat mieleeni. Kyselin äidiltä esimerkiksi sitä, miksi Jumala hukutti koko olemassa olevan luomakunnan (vedenpaisumuksesta on hyvä kuva kuvaraamatussa). Tein siis vaikeita kysymyksiä. Äitini delegoi kysymyksiini vastaajiksi saarnamiehet, joten keskustelin puhujien kanssa monista uskonkysymyksistä aina seurojen jälkeen ja jatkoimme keskustelua vielä seuraavana aamuna.
Kun opin lukemaan, tiedonhaluni vain lisääntyi. Luin paljon raamattua, en ainoastaan Bibliaa vaan muitakin käännöksiä, että olisin nähnyt mahdolliset käännösvirheet. Isäni siskon mies Iisakki Perälä oli saarnamies. Hänellä oli Lutherin postillat ja serkkuni lainasi kirjat minulle. Tutkin ja luin niitä ja raamattua vuorotellen, eli tutkin sitä, miten Luther oli ymmärtänyt uskon. Kymmenvuotiaana pääsin pyöräilemään kirjastoon, josta lainasin luettavakseni paksun kirkkohistorian. Raamatun kertomukset suurista sodista herättivät kummastustani: miten sota voisi olla Jumalan sallima? Mutta kirkkohistoriaa tutkimalla löysin, miten uskovat myös taistelivat keskenään ja näin myös vahingoittivat toisiaan. Tämän sotimisen näytti aiheuttavan poikkeuksetta vallanhalu, siis halu olla uskovien joukossa se suurin.
Mitä enemmän tutkin, sitä varmemmin löysin uskovien riitelyn syyksi vallanhalun. Näytti siltä, että kukaan näistä taistelevista uskovaisista ei muistanut Jeesuksen neuvoja: ”Silloin Jeesus sanoi heille: Kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja vallanpitäjät vaativat, että heitä kutsutaan hyväntekijöiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija.” Mielen täytti suuri paha olo, kohdalleni osui tuo saarnaajan toteamus, joka löytyy ensimmäisestä luvusta: ”Sillä missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.” Kuitenkaan kaikkea uskovien riitelyitä ei voida pitää taisteluna vallasta, esimerkiksi Lutherin uskonpuhdistuksesta ei mielestäni voi ajatella näin (viittaan tässä anekauppaan jne).
Vaikka olin hankkinut paljon tietoa uskonnosta, ei tieto poistanut naiiviuttani. Kuuntelin edelleen saarnoja Jumalan puheena, vaikka saarnoihin lisääntyi hoitokokousajan lähestyessä mitä kummallisempia raamatun tulkintoja. Yksi mielestäni suurin vallankäytön muoto oli synninpäästön tulkinta, joka pohjasi seuraavaan raamatun kohtaan: ”Ja kuin hän nämät sanonut oli, puhalsi hän heidän päällensä ja sanoi heille: ottakaat Pyhä Henki: Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt” . Nämä ovat Jeesuksen lausumat sanat, mutta kuitenkaan niitä ei pidä tulkita yksittäisinä lauseina irrallaan kokonaisuudesta, vaan tulee etsiä Jumalan tahtoa, eli hakea tukea sanoille muista raamatun kirjoituksista.
Jeesus sanoo: ”Ja jokainen, joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti”. Monin paikoin raamattu todistaa, että usko on alusta loppuun Jumalan lahjaa. Ihmisellä on vain saarnavirka, eli velvollisuus ilmoittaa Jumalan sovitustyöstä, eli kertoa evankeliumista. Raamatun mukaan ilosanoman uskovalle käy kuten Pietari todistaa: ”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi.”
Sota loppui 1945. Sota-aika ja sen jälkeinen aika oli rauhanaikaa myös vanhoillislestadiolaisuudessa, eli uskovat pyrkivät olemaan toistensa tukena. Kunnes 1960-luvulla tuli taasen taistelu vallasta. Tämän taistelun voitti SRK. Voitto Savela tuli opettajaksi kotipitäjääni, joten tutustuin häneen. Ihmettelin kun hän odotti, että päästäisiin hoitamaan Siionia. Tämän hän sanoi minulle seitsemänkymmenluvulla: ”Olemme odottaneet jo kaksikymmentä vuotta, milloin pääsemme Siionia hoitamaan.”
Olin niin naiivi silloin ja myöhemmin, että en älynnyt mitä tuo ”hoitaminen” piti sisällään. En ennen kuin jouduin itse hoidon kohteeksi. Minut oli kutsuttu puhujaksi, kuuluin myös paikallisen rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Touhusin myös muissakin tehtävissä muun muassa pyhäkoulun opettajana ja uutisten välittäjänä Päivämieheen, joten kirjoittelin SRK:n lehtiin. Johtokuntaan tuli SRK:n paimenkirje, kirjeessä kehotettiin pitämään hoitokokouksia niille uskoville, joiden kotona oli TV. Johtokunta valitsi puhuttelijoiksi neljä henkilöä ja minut yhdeksi heistä. Kävimme kolmessa kodissa puhumassa ja kutsumassa hoitokokoukseen.
Koska en ymmärtänyt TV-syntiä, päätin etten puhu mitään, eli en nuhtele TV:n omistajia ja näin vaikenin. Minun piti kuitenkin olla mukana nuhtelijoitten joukossa, koska johtokunta oli niin valinnut. Mielestäni johtokunta toimi nuhdellessaan väärin, eli he jättivät arvoasteikossa ylemmät ja omat sukulaisensa nuhtelematta. Pienimpiä uskovia sen sijaan nuhdeltiin pahoilla sanoilla ja töykeästi. Otin tämän käytännön esille johtokunnassa, eli nuhtelin johtokuntaa. Mutta eivät he kuunnelleet.
Kotiimme poikkesi kaksi SRK:n lähetyspuhujaa Holström ja Kotajärvi ja he alkoivat kysellä, miten olemme hoitaneet TV-asian. Kerroin heille, miten asia oli. Lähetyspuhujat alkoivat nuhdella minua ja johtokuntaa moittien, että emme olleet toimineet oikein. Sanoin, että tämän korjaan omalta osaltani heti ja käyn kertomassa paikalliselle saarnamiehelle Paavolle teidän neuvonne.
Otin yhteyttä saarnamieheen ja kävin kertomassa hänelle lähetyspuhujien terveiset. Saarnamies suuttui hirmuisesti, tekohampaat vain narskuivat, kun hän hampaitten välistä sanoi, että puhumme johtokunnassa tästä. Lauri Taskila sattui tulemaan opistoseuroja pitämään ja johtokunta kutsui hänet ojentamaan minua. Sanoin Taskilalle, että olen sanonut Paavo-saarnaajalle vain lähetyspuhujien terveiset, eli en omia mielipiteitäni. Toistin näkemykseni siitä, että mielestäni pienet ja suuret uskovat ovat samanarvoisia ja heitä tulisi kohdella samoin. Jatkoin vielä, että jätän koko nuhtelun johtokunnalle.
Johtokuntaa ei tyydyttänyt, kun Taskila ei minua mitenkään laittanut kuriin, eli ruotuun. Niinpä johtokunta kutsui Heikki Saaren minua hoitamaan. Saari saapui Olga-vaimonsa kanssa hoitamaan minut ruotuun. Hoidon aluksi saarnaaja Paavo selosti Saarille, miten Heino on levitellyt Siionin sisäisiä asioita ympäri maakunnan. Kun kuulin selostuksen, en ollut hiljaa, vaan pyrin oikaisemaan kerrontaa, jolloin Saari totesi, että minussa on väärä lakihenki. Tähän Olga Saari lisäsi kysymyksen, että koska olen nuori mies, elänkö ehkäisysynnissä? Vastasin tähän, että en elä tietoisesti missään synnissä. Tämän jälkeen Heikki Saari kehotti pyytämään johtokunnalta anteeksi väärää henkeä ja lisäsi, että joudun puhekieltoon.
Saari totesi, että Heino on oikeassa ja saarnasi johtokunnalle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Synninpäästön saatuaan saarnaaja Paavo totesi, että he menivät hempeyden syntiin koska Heino neuvoi heitä väärässä hengessä. Johtokunnan jäsenet oikein säteilivät ilosta, kun saatiin Heino tuomittua. Ei mennyt kuin hetki, kun Saari otti yhteyttä uudestaan johtokuntaan ja kehotti kutsumaan kokoon hoitokokouksen, jossa olisi mukana koko seurakunta. Näin minusta saataisiin tehtyä esimerkki siitä mitä seuraa, jos ei tottele hoitajia. Tässä kokouksessa piti olla mukana SRK:n edustaja työvaliokunnasta.
En ymmärtänyt yhtään, miten olisin tehnyt väärähenki-syntiä ja kysyin tätä Heikki Saarelta. Saari vastasi, että väärää henkeä en ole tehnyt, vaan olen imenyt väärän hengen äitini tissistä jo vauvana. Tämä tuntui ihan hullulta vastaukselta ja vaikka yritin saamaani tuomiota uskoa – olihan koko työvaliokunta täydennettynä SRK:n johtokunnan jäsenillä vakuuttamassa, etten ole ollut oikein uskomassa koskaan – en sisimmässäni uskonut tätä tuomiotani, vaan pidin tuomiota hulluutena.
Uskovilta kysyttiin, että tietääkö kukaan Heinon syntejä, nyt olisi tilaisuus tuoda Heinon synnit uskovien tietoisuuteen. Entinen ystäväni nousi seisomaan ja sanoi, että hän tietää yhden Heinon synnin. Aistin ihan selvästi miten seurakunta hiljeni ja pidätti hengitystään, että kuulisi esiin tuodun syntini minkään äänen häiritsemättä. Entinen ystäväni alkoi kertoa: ”Heino soitti minulle, että kun yhdistys menee pitämään myyjäisiä ja seuroja Ouluun, lähdetään me kolehdinkantajiksi. Näin Heino ylensi itsensä kolehdinkantajaksi.” Kaksi samantasoista syytöstä tuli vielä, olin jättänyt ystäväni vanhemmat tervehtimättä Jumalan terveellä, koska he olivat menneet jo nukkumaan. Yhden äidin tyttärelle olin kuulemma tarjoutunut puhemieheksi. Sitten nousi ylös vanha mies Viljami. Hän sanoi minua raskauttavan synnin, joka koski mielestäni enemmänkin äitiäni, sillä hän sanoi, ettei ole koskaan tykännyt äidistäni, mutta ei tykkäämättömyys oikeastaan ollut äitinikään synti.
Enempää syntejäni ei seurakunta tiennyt, vaikka puheenjohtajana toiminut Oiva Tölli kuinka kehotti muistelemaan. Kun ei syntejä enempää tullut ilmi, nousin ylös ja sanoin, että tunnustan nämä kaikki synnit ja kysyn nyt, että voisinko saada ne anteeksi. En saanut anteeksiantoa, vaan puheenjohtaja kehotti istumaan ja totesi, ettei kesken kokousta anneta mitään anteeksi. Jälkeenpäin yksi uskovaisista kävi kertomassa, että hoitajat ovat tulleet siihen tulokseen, että Heinolla on niin salaisia syntejä, ettei niitä tiedä kukaan. Sanoin tähän, että tämä on ylivoimaisesti paras syytös! Tätä syytöstä en voi mitenkään todistaa vääräksi. Minun täytyy vain todeta Paavalin tavoin: ”Mutta minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra.” (1.Kor.4:3,4)
Hoidot eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Ne jatkuivat, sillä johtokunta huomasi, etten piittaa saamastani tuomiosta, vaan kävin edelleen seuroissa perheeni kanssa ja iloitsin uskostani. Minua hoidettiin useita kertoja isoissa hoitokokouksissa, joissa oli useita SRK:n johtokuntaan kuuluvia jäseniä mukana ja lisäksi välillä järjestettiin pienempiä hoitotilaisuuksia. Hoitokokousten lopussa minulle aina saarnattiin väärähenki anteeksi ja ehkä se onkin ollut hoitajien mielestä anteeksi aina seuraavaan hoitokokoukseen asti, kunnes he kyllästyivät antamaan väärää henkeäni anteeksi ja päättivät pidättää syntini ja vääränhengen. Hoitomiehet vetosivat, että Jeesus antoi vallan: ”joilta te pidätätte, niiltä ne ovat pidätetyt.”
Tuosta syntienpidätyksestä on kulunut yli 40 vuotta. Nyt voin ajatella tapahtunutta kevyemmin, mutta tuolloin uskovien väkivalta mursi mielemme niin, ettemme tahtoneet jaksaa tehdä töitämmekään, emmekä hoitaa lapsiamme – kunta tuli apuun ja antoi kodinhoitajia auttamaan, joten selvisimme. Me selvisimme, mutta kaksi sisartani joutui käymään hoidossa mielisairaalassa. Kävin sairaalassa vierailemassa ja näin siellä muitakin uskonnon uhreiksi joutuneita. Psykiatri neuvoi karttamaan uskonnollisia yhteisöjä, että psyyke saisi aikaa korjautua.
Heino Korpela
Julkaisupäivä 9.12.2019
Julkaisemme tekstissä hoitomiesten nimet, sillä myös kirjoittaja esiintyy omalla nimellään. Lisäksi mainittujen hoitomiesten voi katsoa olevan / olleen merkittäviä vaikuttajia ja vallankäyttäjiä vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.