Synnyin vuonna 1958 puoliksi uskovaiseen kotiin. Isäni oli evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, mutta uskonto oli hänen elämässään sivuseikka. Äidilleni uskonto oli taas isompi juttu, sillä hän kuului vanhoillislestadiolaisiin. Neljä poikaa seurasi isän mallia ja neljä tyttöä äidin.
Kodissani oli hyvä kasvaa ja kehittyä, vaikka uskonto jakoikin perhettämme. Välillä pirtissämme laulettiin isolla joukolla virsiä, toisinaan taas kammarissa katsottiin pienemmällä porukalla televisiota. Lapsena minua ärsytti, kun televisio piti laittaa kiinni vanhimman siskon perheen tullessa kyläilemään. Hän avioitui lestadiolaiseen maallikkosaarnaajasukuun ja heidän kantansa televisioon oli jyrkän kielteinen. Eniten harmitti, jos jalkapallon Englannin valioliigan ottelu jäi näkemättä. Lestadiolaisuus ja siihen kuulunut synnintunto vaikuttivat minuun vahvasti, mutta pysyin silti vain tapauskovaisena. Tavan mukaan menin ripille, naimaluvan saamaan. Tavan mukaan myös häät järjestettiin kirkossa.
Tein työurani armeijassa kouluttajana ja peruskoulussa luokanopettajana. Niissä tehtävissä valtakuntamme pääuskonto vaikutti jopa arkipäivään. Vein varusmiehiä iltahartauksiin ja jumalanpalveluksiin, koska se oli käsky. Tosin tuolloin kuuluin vielä kirkkoon, enkä ajatellut enkä ymmärtänyt toimintani ristiriitaisuutta. Armolliseksi väitetty Jumala oli mukana siunaamassa sotilaita, hyväksymässä sodan, vaikka samaan aikaan hän kielsi tappamasta.
Peruskoulussa opetin pitkään uskontoakin ja valvoin oppilaiden käytöstä viikoittaisissa aamuhartauksissa ja kouluvuoden jumalanpalveluksissa. Kuuluinhan edelleen enemmistöön eli tapauskovaisiin. Uskonnollinen opetus vei paljon aikaa tiedolliselta opetukselta, mutta en edelleenkään kyseenalaistanut toimintaa. Uskonnolliset tilaisuudet eivät kuuluneet peruskoulun ydintehtävään, mutta niitä järjestettiin tavan ja perinteen vuoksi. Suvivirren lauloin kovalla äänellä, sillä eniten se merkitsi minulle loman alkamista.
Vasta keski-ikäisenä luin Raamatun kokonaan. Olin juuri valmentanut oppilaitani Raamattuvisaan ja käyttänyt muidenkin oppinaineiden tunteja uskonnon opettamiseen. Jossain vaiheessa havahduin, että en ollut koskaan lukenut koko Raamattua, vaan lukenut ja opettanut vain valittuja paloja, niitä armollisia. Niinpä joululomalla otin urakakseni lukea sen kirjan alusta loppuun. Se muutti elämäni suunnan. Raamatun lukemisen jälkeen moraalini ja omatuntoni eivät sallineet minun enää jatkaa ev.lut. kirkon jäsenenä. Kristinoppiin kun kuuluu oleellisesti myös helvetti, ikuinen tulikidutus. Vastustan kidutusta ja sillä uhkailua. Siinä oli yksi iso syy, miksi erosin kirkosta.
Kaikkivaltiaan Jumalan äärimmäinen väkivaltaisuus oli toinen syy erooni. Raamatun kuvaama Jumalan johtama ihmiskunnan tuho on sanoinkuvaamattoman sadistinen, vaikka Jumalalla väitetään olevan kaikki valta. Hän voisi lopettaa tämän ihmiskokeilunsa ja kaiken elämän maapallolla monella armollisemmalla tavalla kuin hän Raamatun mukaan tekee.
Kolmas syy oli diktatuurin vastustaminen. Raamatun mukaan on vain yksi Jumala, joka on kaikkivaltias. Se tarkoittaa yksinvaltaa eli diktatuuria. Valta turmelee ja yksinvalta johtaa aina vastustajien vainoamiseen ja jopa tappamiseen. Niin Raamatun mukaan Jumalakin toimii.
Tärkeä syy erooni oli myös totuudellisuus. Jumalaa, taivasta tai helvettiä ei ole kukaan oikeasti nähnyt, mutta Raamatussa niiden väitetään olevan totta. Yksikään pitempään kuolleena ollut ihminen ei ole tullut kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä, mutta Raamatun mukaan ikuinen elämä ja kidutus ovat totta. Fiktion ja faktan erottaminen on erittäin tärkeää niin yksilön kuin koko ihmiskunnan kannalta.
Kirkosta eroaminen oli suuri helpotus. Kaksinaismoraalinen tapauskovaisuus oli salakavalasti rasittanut mieltäni ja synnintunto oli ahdistanut. Kaikki ajatukseni tietävä Jumala oli pitänyt minua otteessaan, vaikka olinkin ollut vain tapauskovainen. Kirkosta eroaminen tuntui jopa hengityksen helpottumisena. Tunsin olevani vapaa.
En ollut kuitenkaan vapaa työstäni. Minun olisi edelleen ollut pakko osallistua työpaikallani peruskoulussa järjestettäviin jumalanpalveluksiin, ellen olisi löytänyt sijaista oppilaiden valvontaan. Onneksi aina joku työkaveri valvoi myös luokkani oppilaitani. Minä valvoin heitä kirkon ulko-ovelle asti. Sen jälkeen palasin koululle muutaman kirkkoon kuulumattoman oppilaan kanssa kuluttamaan aikaa. Tunsin mitä on, kun ei kuulu joukkoon. Silti uskovaiset opettajat ja rehtori perustelivat jumalanpalveluksia juuri yhteenkuuluvaisuuden lisäämisellä. Rehtori jopa muutaman kerran naureskeli minulle jumalanpalveluksen jälkeen, että ”et tiedä mistä kaikesta jäit taas paitsi”. Tiesin jääneeni paisti ainakin kirkon nuorisotyöntekijän jakamista karkeista. Se ei minulle aikuiselle ollut iso asia, mutta joukosta erotetut oppilaat kokivat sen kaksoisrangaistuksena.
Eniten minua harmitti valtion vähien rahojen tuhlaaminen jumalatarinoiden levittämiseen, vaikka opetussuunnitelman perusteissa määrätään, että opetettavan tiedon pitää perustua tieteelliseen tietoon.
Julkistaessani eronneeni kirkosta yksi läheisimmistä ihmisistäni tuhahti, että nyt sitten aloit saatananpalvojaksi. Olin järkyttynyt hänen väärinkäsityksestään. Enimmäkseen kirkosta eroamiseni aiheutti vain hiljaisuuden aiheen ympärillä. Kirkosta eroaminen vaikutti olevan aihe, josta ihmiset eivät halunneet puhua. Enimmäkseen se ei vaikuttanut minuun mitenkään, mutta ajoittain tunsin ulkopuolisuutta myös tapauskovaisiin. Jotkut ”tosiuskovaiset” katsoivat minua pitkään, mutta eivät keksineet kanssani mitään puhuttavaa. Tiesin työkavereissani olevan muitakin uskonnottomia, mutta minä olin ainoa ns. julkiateisti.
Elin kymmenen vuotta uskonnottomana ns. yksin, mutta sitten halusin löytää ihmisiä, jotka ajattelevat asioista kanssani samalla lailla, uskonnottomasti. Heidän kanssaan halusin puhua lukuisista elämän ihmeistä ja mysteereistä ilman keksittyjä jumalatarinoita. Löysinkin netistä uskonnottomia somekanavia, joista yksi oli Vapaa-Ajattelijain liitto. Liityin siihen joukkoon. Tällä hetkellä hoidan yhden paikallisyhdistyksemme hautausmaata ja hautauksia. Siivoan, kaivan uurnahaudan, ohjaan omaisia uurnan laskussa ja siistin myöhemmin hautapaikan. Saan toiminnastani auton polttoainekulut, mutta eniten saan itselleni hyvää mieltä siitä, että olen mukana järjestämässä uskonnottomille ihmisille vainajan vakaumusta kunnioittavat hautajaiset. Alueemme evl-seurakunta ei päästä uskonnottoman vainajan omaisia pitämään saattotilaisuutta seurakunnan kappeliin, vaikka valtio maksaa kirkolle hautaustoimen järjestämisestä. Niinpä uskonnottomat joutuvat vuokraamaan tilat jostain muualta. Se on yhdenvertaisuuslain mukaan syrjintää, jota valtiomme tukema ev.lut. kirkko jatkaa.
Olen kouluttautunut myös Pro Seremonioiden juhlapuhujaksi, joten olen valmis pitämään juhlapuheen uskonnottomissa häissä, nimiäisissä ja hautajaisissa. Toistaiseksi olen puhunut vasta yksissä hautajaisissa. Se oli juhlava ja liikuttava, vainajan muistoa kunnioittava tilaisuus. Tunsin osallistuvani tärkeään tilaisuuteen. Uskonnotonkin ihminen kokee iloa ja surua ja haluaa korostaa isoja perhetapahtumia rituaaleilla. Uskonnottoman tapakulttuurin edistämisestä olen saanut tärkeää sisältöä elämääni. Merkittävää sisältöä olen saanut elämääni myös UUT:n toiminnasta. Mielestäni koko ihmiskunta on uskontojen uhri, ja uhrien auttaminen on yleisinhimillinen teko. UUT:n toiminta helpottaa ja selkeyttää uhrien elämää ja haluan olla mukana auttamassa.
– Vapaa
Julkaistu 23.8.2022