Elämäni ja eroni Jehovan todistajuudesta

Esiinnyin 22.11.2016 Mielenterveysmessuilla elävänä kirjana kokemuskirjastossa. Minua oli pyydetty kertomaan oma tarinani: minkälaista oli kasvaa ja elää Jehovan todistajana ja minkälaista elämäni on ollut sen jälkeen, kun päätin itse erota tuosta uskonnosta. Tietääkseni esitystäni ei tallennettu, joten alla tekstimuotoon muutettuna esitykseni.

Keitä Jehovan todistajat ovat? Pähkinänkuoreen tiivistettynä he ovat juuri niitä, jotka kulkevat pareittain ihmisten ovilla keskustelemassa Raamatusta ja levittämässä ihmisille Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä. Nykyään heitä näkee myös esimerkiksi kaupunkien keskustoissa kirjallisuuskärryjen luona, ikään kuin odottelemassa, että heidän kanssa mentäisiin keskustelemaan. Muuta yleisesti tiedossa olevaa on se, etteivät Jehovan todistajat vietä lainkaan juhlapyhiä tai merkkipäiviä. Ei joulua, syntymäpäiviä, äitien- tai isänpäivää. Ei mitään. Uskomusten osalta he uskovat, että joku päivä Jumala, josta he käyttävät erisnimeä Jehova, tuhoaa kaiken pahan, pahat ihmiset mukaan lukien.

Uskolliset Jehovan todistajat saavat palkinnoksi ikuisen elämän täällä maassa, joka muutetaan paratiisiksi.

Yleisesti Jehovan todistajia pidetään ihmisinä kohteliaina ja ahkerina, mutta minkälaista oli kasvaa Jehovan todistajaksi? Millä tavalla se minuun vaikutti?

Minä koin lapsuuteni hyvin normaaliksi. Koen edelleen. Se on se lapsuus joka minulla oli. Se ainoa laatuaan. Minulle se oli normaali. Kasvoin nelilapsisessa perheessä maalla. Kuuluimme pienen paikkakunnan pienehköön seurakuntaan, ja olimme aktiivisia ja ilmeisesti aika hyvämaineisia Jehovan todistajia. Me teimme paljon asioita yhdessä perheenä. Matkustimme. Jonkin verran harrastimme. Kyläilimme ihmisten luona, ja meilläkin kävi paljon vieraita. Se mikä elämässä toki oli hallitsevasti läsnä, oli uskonto.

Jehovan todistajuushan ei ole pelkästään uskonto. Se on hyvin kokonaisvaltainen elämäntapa. Vielä silloin kun minä olin Jehovan todistaja, oli kokouksia, joihin kokoonnutaan Valtakunnansaleille, kolmena päivänä viikossa. Yhteensä viisi tuntia viikossa. Näihin kokouksiin tuli tietenkin valmistautua eli tutkia tai käydä läpi etukäteen materiaalia tai aihepiirejä, joita kokouksissa tullaan käsittelemään. Tämän lisäksi kenttäpalvelukseen eli saarnaamistyöhön oli suositeltua käyttää aikaa vähintään kerran viikossa. Jo pelkästään siis ajankäytöllisesti ajatellen, Jehovan todistajuus on hyvin elämää hallitsevaa. Minulle tämä kuitenkin oli siis normaalia. Olin siihen tottunut enkä tiennyt muusta.

Raamattu tai tietyt oppikysymykset eivät koskaan oikeastaan kiinnostaneet minua. Niitä käytiin viikoittain läpi kokouksissa, ja ne tulivat hyvin tutuiksi, mutta ne eivät varsinaisesti kiinnostaneet. Minulle tärkeää oli yhteisöllisyys. Ja etenkin se, että elin tavalla joka oli läheisteni ja perheeni mielestä hyväksyttyä.

Jehovan todistajien kirjallisuudessa sekä kokouksissa annetaan hyvin tarkkoja ohjeita siitä, minkälainen elämä on hyväksyttyä ja mikä ei. Kokousten ja saarnaamisen tulisi olla elämässä etusijalla. Kaikki mikä tukee näitä on hyväksi. Oppeja ei saa kyseenalaistaa. Mikäli on kiinnostunut tutkimaan syvemmin jotakin tiettyä oppikysymystä, on tutkimismateriaalina hyväksyttyä käyttää ainoastaan Jehovan todistajien itsensä julkaisemaa materiaalia. Ulkopuolista lähdeaineistoa ei ole sallittua käyttää.

Annetut ohjeet eivät kaikilta osin ole yksityiskohtaisia, mutta sitäkin kokonaisvaltaisempia. Käytännössä ohjeet näkyivät kaikessa. Esimerkiksi muiden kuin Jehovan todistajien seura ei ollut suositeltua, ja tästä muistettiin aina muistuttaa lainaamalla Raamatusta kohtaa ”huono seura turmelee hyödylliset tavat”. Myös harrastukset kyseenalaistettiin. Joutuisiko harrastuksissa olemaan tarpeettoman paljon tekemisissä muiden kuin Jehovan todistajien kanssa? Kuinka järkevää harrastus on ajankäytöllisesti? Voisiko sen ajan käyttää johonkin joka tukee hengellisyyttä? Myöskään koulutuksesta ei puhuttu positiiviseen sävyyn. Puhuttiin ”maallisesta viisaudesta” joka voisi eksyttää pois uskosta. Koulussa oli myös vaarana olla liiallisesti tekemisissä koulukavereiden kanssa. Se saattaisi eksyttää. Yleisesti kehotettiinkin hankkimaan nopea koulutus, jonka avulla on mahdollista työllistyä ja elättää itsensä niin, että voiman ja ajan voisi keskittää saarnaamiseen.

Oikeastaan kaikki mahdollinen elämään kuuluva piti aina ajatella sen kautta tukeeko se hengellisyyttä vai ei. Jos olisi edes vaarana, että se veisi aikaa tai keskittymistä pois tärkeämmästä eli uskonnon harjoittamisesta, ei se ollut kovin suotavaa.

Kaikesta muusta kuin Jehovan todistajuudesta puhuttiin ”maailmallisena.” Käsitteeseen ”maailmallinen” sidottiin automaattisesti ajatus pahasta.

Minä olen aina ollut luonteeltani hyvin kiltti. Olen sitä edelleen, mutta aiemmin, etenkin lapsena, se korostui voimakkaasti. Minulle oli tärkeää, ettei minusta ole kellekään mitään vaivaa. Jos erotun jollakin tapaa, se ei saisi olla mitään negatiivista. Esimerkiksi seuran osalta olin itse melko tarkka. Koulukavereiden kanssa en juurikaan viettänyt vapaa-aikaa. Joskus toki vietin, mutta pääsääntöisesti en uskaltanut edes kysyä vanhemmiltani, saisinko mennä luokkakaverille kylään. Tiesinhän jo valmiiksi, että se seura ei olisi hyväksi. Juhlapyhät ja merkkipäivät olivat lapsena välillä hankalia. Olin itse tottunut ja hyväksynyt sen, ettemme niitä vietä. En ollut koskaan viettänyt, joten en osannut pitää sitä kummallisena. Koulussa ne kuitenkin toivat välillä hankalia tilanteita. En saanut toivottaa muille hyvää joulua tai syntymäpäivää. Joulutekemisiin tai isän- tai äitienpäivän korttientekoonkaan ei saanut osalllistua. Kun oma syntymäpäivä koitti, oli aina vaarana, että joku saattaa onnitella tai antaa lahjan. Niistä ei varsinaisesti koskaan käsketty kieltäytyä, mutta koin niistä huonoa omaatuntoa. Jos joku onnitteli minua, tai antoi minulle esimerkiksi syntymäpäiväkortin, pelkäsin, ettei Jumala katso sitä hyvällä.

Uskonto voi olla terve ja tervehdyttävä kokemus. Monelle se ei sitä kuitenkaan ole. Lapsi, joka syntyy uskonnolliseen perheeseen, ei saa valita uskontoaan. Se tulee annettuna. Vaikka näennäisesti lapsi saisikin itse valita mihin uskoo, on hänelle jo vauvasta saakka opetettu uskonnon oppeja ainoana totuutena. Itse kävin kokouksissa sekä saarnaamassa aivan lapsesta saakka. Vauvasta saakka istuin kokouksissa kuuntelemassa mitä tapahtuu, jos ei eläkään tavalla joka miellyttää Jumalaa. Jos tottelee ja tekee niinkuin Jumala sanoo, pääsee paratiisiin ja saa elää ikuisesti ilman pahuutta maailmassa! Jos ei tottele, Jumala suuttuu. Sinut tuhotaan. Kun lapselle opetetaan näin, kumman lapsi valitsee?

Jos annetaan kaksi vaihtoehtoa, toisesta seuraa palkinto, ja toisesta seuraa vakava rangaistus. Voiko tuolloin puhua enää vapaasta valinnasta?

Jehovan todistajilla ei ole niin sanottua lapsikastetta. Ketään ei kasteta vauvana. Päätös kaste-askeleen ottamisesta tehdään itse, kun koetaan olevan siihen valmis. Minä tein tuon päätöksen 12-13-vuotiaana. Vaikka puhutaan aikuiskasteesta, en ollut kovin aikuinen. Minä en kokenut, että minulla olisi ollut vaihtoehtona, että EN käy kasteella. Ajattelin sen olevan joka tapauksessa jossakin vaiheessa edessä, joten miksi ei tuolloin. Samanaikaisesti seurakunnastamme oli menossa kasteelle kaksi muutakin nuorta tyttöä, joten ainakaan en olisi tuossa tilaisuudessa yksin. Ennen kasteelle hyväksymistä kävin seurakunnan vanhinten, siis seurakunnan johtajien, kanssa läpi kysymyksiä ja oppiseikkoja jotka tuli ymmärtää ennen kasteelle menoa. Vaikken ollut koskaan kovin kiinnostunut oppikysymyksistä, ei kysymysten läpäiseminen ollut kovinkaan vaikeaa. Olinhan koko siihenastisen elämäni käynyt läpi samoja asioita kokouksissa viikosta toiseen. Ne olivat tuttuja.

Teinivuosina olin hyvin aktiivinen todistaja. Tein paljon saarnaustyötä, ja muistankin olleeni vähintään kerran tai kaksi vuodessa niin sanottuna osa-aikaisena tienraivaajana. Tuohon aikaan se tarkoitti sitä, että käytin noina tiettyinä kuukausina muistaakseni peräti 60 tuntia saarnaamiseen. Osallistuin myös muuhun toimintaan aktiivisesti. Muutaman kerran minua pyydettiin jopa lavalle konventeissa, jotka ovat siis Jehovan todistajien suurempia kokouksia, joihin kerääntyy muutama sata tai muutama tuhat todistajaa ympäri Suomea. Ilmeisesti minua pidettiin melko esimerkillisenä nuorena Jehovan todistajana.

Samanaikaisesti koin teinivuosina yksinäisyyttä, jota en osannut edes sanallistaa. Koin, että en riitä. Minun pitäisi olla aina jotakin enemmän. Koin uupumusta elämään. Minua pelotti, että jos en teekään tarpeeksi, en saakaan palkintona ikuista elämää! Päässäni alkoi vierailla itsetuhoisia ajatuksia, mutten uskaltanut puhua kenellekään. Tiesin, minkälaisia ME Jehovan todistajina olimme. Miten MEIDÄN tulee käyttäytyä. Miten ME suhtaudumme eri asioihin, ja mitä MEILTÄ odotetaan.

Minulle oli ikään kuin kehittynyt ryhmäitsetunto, mutta samalla minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka MINÄ olen. Mistä MINÄ pidän. Miten MINÄ haluan elää.

Omaa itsetuntoa minulla ei ollut lainkaan.

Teinivuosina mukaan kuvioihin astuivat myös ihmissuhteet, tai oikeastaan parisuhdekuviot. Koska seurustelu ja kanssakäyminen etenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa on hyvin kontrolloitua Jehovan todistaja -nuorten keskuudessa, on hyvin yleistä, että avioliittoja solmitaan hyvin nuorella iällä. Ennen avioliittoa ei ole soveliasta viettää lainkaan aikaa kahdestaan seurustelukumppanin kanssa. Esiaviollinen seksi on aivan ehdottoman kiellettyä. Se onkin mahdollisesti yksi suurimmista syistä, miksi etenkin nuoria erotetaan seurakunnista tai miksi he joutuvat puhutteluihin ja saavat muunlaisia rangaistuksia. Erottamista seuraa se, että sinut leimataan huonoksi seuraksi. Syntiseksi, joka ei kadu tekojaan. Erotettua kartetaan. Hänen kanssaan ei olla enää missään tekemisissä. Muistan, että tutun erottaminen, tai jos joku erosi itse, oli aina järkytys. Sitä surtiin, ja näistä henkilöistä puhuttiin, että heidän elämänsä on jyrkässä alamäessä. Usein näihin huhuihin ja puheisiin liittyi juopottelua ja kyseenalaista käytöstä, ja useimmiten tarinat saivat nämä ihmiset kuulostamaan rikollisilta. Nämä ihmiset olivat ”menneet maailmaan”, joka siis koettiin pahana paikkana.

Minulla oli teininä paljon muutaman vuoden vanhempia ystäviä ja tuttavia. Kuten hyvin moni tuohon aikaan, minäkin aloin seurustella hyvin nuorena. Olin vasta 16. Tämä herätti meillä kotona pientä närää, sillä vanhempieni mielestä olin aivan liian nuori. Se piti toki paikkansa, sillä seurustelunhan piti johtaa avioliittoon. Pidin kuitenkin pääni.

Heikko itsetuntoni oli saanut pönkitystä, kun joku oli huomannut MINUT kaikkien muiden joukosta.

Olin 17, kun menimme kihloihin. En enää tuolloin ollut neitsyt. Sitä ei kukaan tiennyt, mutta emme olleet odottaneet avioliittoon saakka. Se ei tuntunut vaivaavan puolisoani, mutta se raastoi minua. Olin tehnyt syntiä. Olin pilalla. Olin paha. Se oli minulle hyvin raskasta. Menimme naimisiin viikko sen jälkeen kun olin täyttänyt 18. Kaduin tuota avioliittoa jo ennen häitä, mutten kehdannut avata suutani. Joutuisin kertomaan, ettemme odottaneet avioliittoon asti. Joutuisin puhutteluun seurakunnassa. Saisin rangaistuksen. Pelkäsin häpeää, jonka aiheuttaisin perheelleni.

Pelkäsin, ettei minua kukaan muu enää puolisokseen huolisi. Olinhan käytetty. Olin pilalla.

Naimisiin mentyämme muutimme Vantaalle. Alueelle ja seurakuntaan, josta en tuntenut ketään. Huomasin hyvin pian, etten ole onnellinen. En elämässäni enkä avioliitossani. Ihminen, jonka kanssa olin mennyt naimisiin, ei ollut ihminen jonka kanssa halusin elää. Huomasin ajattelevani, että jos tekemästäni synnistä huolimatta pääsisin paratiisiin, tuo ei ollut se mies, kenen kanssa haluaisin elää siellä ikuisesti. Minä voin huonosti. Olin masentunut. Koin huijaavani kaikkia kun näyttelin edelleen kunnollista Jehovan todistajaa. Koska en uudesta seurakunnastani tuntenut ketään, minun oli helppo jäädä pois kokouksista. Se tapahtui hyvin pikkuhiljaa. Oloni ei ajankaan kanssa parantunut, joten muutimme takaisin kotiseudulleni, ajatellen sen piristävän minua. Se ei auttanut. Olin edelleen masentunut, enkä osannut hallita elämääni. Ulospäin en sitä toki uskaltanut näyttää. Hoidin opiskeluni loppuun, sain työpaikan ja olin jälleen aktiivisempi seurakunnassa, kun olin palannut vanhojen tuttujen pariin kotiseudulle. Olin kuitenkin jo tottunut jäämään helposti pois kokouksista, joten se jatkui. En uskaltanut puhua kellekään asioista, jotka painoivat mieltäni. Itsetuhoiset ajatukset alkoivat palata mieleeni.

Minulle oli koko elämäni ajan opetettu, etteivät Jehovan todistajat eroa avioliitoistaan. Ainoa hyväksytty syy eroon oli toisen osapuolen tekemä aviorikos. Ilman sitä ei kumpikaan osapuoli saisi mennä uusiin naimisiin. Tulevaisuudenkuvat, jotka tilanteessani näin, olivat joko jäädä avioliittoon ja olla onneton, päättää oma elämä tai jättää mieheni. Kuitenkin, koska minulle oli koko elämäni opetettu, että ainoa hyväksytty syy eroon on aviorikos, uskottomuus, en kokenut rakkauden puutteen olevan tarpeeksi suuri syy lähteä tuosta avioliitosta.

Minä petin. Minä tein aviorikoksen. En siksi, että puolisoni sai sillä luvan mennä uudelleen naimisiin ja löytää uuden onnen. Tein sen siksi, etten ilman tuota tekoa olisi löytänyt rohkeutta ja itselleni tarpeeksi suurta syytä erota. Rohkeutta en löytänyt helposti teostani huolimatta. Petin, ja elin sen tiedon tuskan kanssa lähes vuoden ennen kuin tunnustin. Olisin voinut pantata tuota tietoa ikuisesti. Siitä ei kukaan tiennyt. Eräänä marraskuisena päivänä olin vain niin henkisesti loppu, etten enää jaksanut. Tunnustin pettämisen miehelleni, kerroin jättäväni hänet ja päätin erota uskonnosta. Kerroin tämän saman myös isälleni, jotta asia olisi kerralla selvä.

Messuesitystä tehdessäni tarkistin päivämääriä. 22.11.2016, kun messuilla kerroin tämän tarinani, oli kulunut tasan kymmenen vuotta siitä, kun olin pakannut tavarani, jättänyt mieheni ja uskontoni ja muuttanut uudelle paikkakunnalle. Aloitin tuolloin nollasta.

Lapsesta saakka olin kokouksissa kuullut ja nähnyt sen, että sellaisten kanssa jotka jättävät seurakunnan ja uskonnon, ei tule olla missään tekemisissä. Minulle oli siis hyvin selvää, ettei kukaan aiemmista tuttavistani tai ystävistäni tule olemaan kanssani missään tekemisissä. Ei edes kukaan niistä sukulaisista, jotka olivat Jehovan todistajia. Minulla on sukulaisia, jotka eivät ole todistajia, mutta heidän kanssa emme olleet paljoa tekemisissä, joten he olivat tuolloin minulle hyvin vieraita. Jäin siis hyvin yksin. Ymmärrän toki, että koska olin aina ollut se kiltti Elina, se joka tekee aina niin kuin kuuluu ja joka oli aina vaikuttanut hyvin tunnolliselta Jehovan todistajalta, tuli eroni järkytyksenä. Ei pelkästään eroni, vaan etenkin tapa, jolla sen tein. Muistan ikuisesti sanat, jotka sisareni kirjoitti minulle postikorttiin eroni jälkeen:

”Et ollut se Elina, joksi sinua luulin.”

Pitää täysin paikkansa. Enhän itsekään tiennyt, kuka olin. Olin siihen asti uskaltanut olla vain se, jonka tiesin tulevan hyväksytyksi.

Koska olin aina ollut se hyvin kiltti, joka ei juurikaan ollut uskaltanut koetella tai uhmata yhteisön sääntöjä, ei minulla ollut yhteisön ulkopuolisia ystäviä. Takaraivossa kummitteli opetukset ”maailman ihmisistä”, jotka oli kaikki kuvattu petollisiksi ja pahoiksi ihmisiksi. Meni vuosia, että uskalsin alkaa luottaa ihmisiin. En uskaltanut tutustua kehenkään. Pelkäsin, että koska aiemmatkin tuttavat ja ystävät olivat hylänneet minut, kenties uudetkin ystävät hylkäävät. Ehkä minua ei vieläkään hyväksytä sellaisena kuin olen. Onneksi en meidän perheessämme ole ainoa, joka ei kokenut Jehovan todistajuutta omakseen. Pystyin siis säilyttämään välit osaan sisaruksistani.

Alun perin minulla oli oikeastaan vakaana aikomuksena ottaa itselleni vain hieman lisää aikaa. En nähnyt Jehovan todistajien uskonnossa tuolloin mitään väärää. Koin vain itseni vääränlaiseksi. Vialliseksi. Syntiseksi. Ajattelin tuolloin, että otan itselleni vain pienen aikalisän, ja palaan sitten takaisin uskontoon. Ajattelin ”elää hetken.” Kokeilla, minkälaista elämä on ilman sääntöjä.

Osittain tietenkin odotin, että se ”maailma”, josta minua oli peloteltu kyllä pelästyttäisi minut takaisin uskoon.

Toisin kävi. Kymmenen vuotta on kulunut. Olen koko ajan elänyt mielestäni aivan normaalia, hyvää elämää. Toki vuosien saatossa olen käynyt läpi useamman masennuskauden. Yrittänyt tehdä maantieteellistä pakoa pahaan oloon muuttamalla paikkakunnalta toiselle. Se ei onnistunut. Vasta kun pysähdyin ja ryhdyin käsittelemään pahaa oloani, huomasin kuinka paljon lapsuuden yhteisö ja siellä opitut asiat edelleen vaikuttivat minuun.

Alkusysäys asioiden käsittelyyn tuli sattumalta. Meidän perheessämme ja suvussamme on paljon alkoholismia. Perheenjäseneni haki apua omaan alkoholismiinsa, ja tuohon hoitoon kuului se, että alkoholistin läheiset pääsivät mukaan vertaistukitapaamisiin. Aloin käydä niissä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni puhuin siitä, miltä minusta tuntui. Ensin käsittelin vain sitä, mitä tuo alkoholismi oli perheessämme ja minussa aiheuttanut. Se ei kuitenkaan riittänyt. Suvun alkoholismi ei selittänyt kaikkea.

Koin rankan masennuskauden, ja pääsin työterveyshoidon kautta puhumaan psykologin kanssa. Kerroin hänelle ensimmäistä kertaa elämässäni hyvin avoimesti taustastani. Hän ehdotti, että ottaisin yhteyttä muihin entisiin Jehovan todistajiin. Hän suositteli, että ottaisin yhteyttä Uskontojen uhrien tuki -nimiseen yhdistykseen. Järkytyin. Juuri tuosta seurasta, ja etenkin tuosta yhdistyksestä oli peloteltu paljon. Tuo yhdistys koettiin suurena pahuutena. En minä kokenut olevani uhri. Minä olin vain vääränlainen. Heikko. Minusta ei vain ollut siihen uskontoon.

Muutaman vuoden myöhemmin tutustuin sattumalta alkoholismiin liittyvän vertaistuen ympyröissä ihmiseen, joka oli myös entinen Jehovan todistaja. Hän ehdotti uudelleen, että liittyisin mukaan myös entisille Jehovan todistajille suunnattuun vertaistukitoimintaan. Se pelotti. Siitä oli peloteltu. Päätin kokeilla. Kun pääsin yli alun pelosta, huomasin kuinka paljon oli asioita, joita en voinut käsitellä muissa vertaistukitapaamisissa. Niissä kun ei ollut saanut käsitellä uskontoa. Huomasin, kuinka paljon lapsena opitut asiat, asenteet ja ajattelumallit edelleen hallitsivat mieltäni. Aloin ymmärtää mistä arvottomuuden tunteeni johtui, joka aina vain puski läpi. Näin, että olen aina vain hakenut hyväksyntää muilta. En ollut koskaan luottanut itseeni tai omiin taitoihini.

Nyt olen parin-kolmen vuoden ajan käsitellyt koko elämääni. Kokonaisuutena. Siihen on liittynyt sekä uskonto että perheen alkoholismi. Koen, että meillä kotona uskonto toimi päihteenä. Samalla tavoin kun alkoholisti katsoo maailmaa pullon kautta, meillä katsottiin maailmaa uskonnon kautta. Alkoholistilla pullo voittaa aina. Se menee kaiken edelle. Meillä uskonto voitti aina. Se meni kaiken edelle.

Olen ymmärtänyt, että minä en edes tunne vanhempiani. Tunnen vain sen, mitä he ovat uskonnon johdosta. Koska tiedän, mitä mieltä Jehovan todistajat ovat asioista ja miten he suhtautuvat, tiedän, minkälaisia vanhempani ovat ja miten he suhtautuvat. Se minkälaisia he ihmisinä, omana itsenään ilman uskontoa olisivat, siitä minulla ei ole mitään käsitystä.

On yksi ihmisryhmä, jota Jehovan todistajat pitävät lähestulkoon pahuuden ruumiillistumina. He nimittävät näitä ihmisiä luopioiksi. Luopioiksi lasketaan entiset Jehovan todistajat, jotka todistajien mielestä puhuvat uskoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan. Ihmisiä, jotka siis uskaltavat kertoa myös negatiiviset kokemukset Jehovan todistajuuteen liittyen. Luopioista sanotaan Jehovan todistajien kirjallisuudessa, että heillä on samoja ominaispiirteitä kuin Saatanalla. Kaiken pahuuden alulla.

Se, että kerron ääneen omasta historiastani, tekee minusta Jehovan todistajien silmissä luopion.

Se ei kuitenkaan haittaa minua. Ymmärsin pari vuotta sitten, että niin kauan kun pelkään leimautuvani luopioksi, elän edelleen heidän sääntöjen mukaan. Sen ymmärtämisen jälkeen on ollut helppo hengittää.

Teen nykyään itse vapaaehtoistyötä uskontojen uhrien parissa. Myös muiden kuin entisten Jehovan todistajien. Kuulun tälläkin hetkellä Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n hallitukseen. Käsittelen edelleen omia kokemuksiani ja taustaani, samalla kun autan muita käsittelemään omia kokemuksiaan.

Kuten lähes kaikki asiat, uskonnot sopivat eri ihmisille eri tavoin. Se mikä toiselle on tervehdyttävää, voi toiselle olla hajottavaa. Minulle Jehovan todistajuus ei tuonut onnea eikä rauhaa. Se ei tehnyt minusta ystävällistä, suvaitsevaa ja tasapainoista ihmistä. Minulle se toimi samalla tavalla kuin alkoholistiperheen lapselle alkoholi. Se ahdisti. Hallitsi. En uskaltanut olla oma itseni.

Minusta kasvoi epävarma, läheisriippuvainen ja masentunut aikuinen.

Olen joutunut kulkemaan pitkän matkan itseni kanssa, jotta olen löytänyt sisältäni ihmisen, joka olen tänään. Tänään olen itsestäni ylpeä. Olen itseeni tyytyväinen. Olen hyvä ihminen.

En löytänyt tätä ihmistä Jehovan todistajuudesta. Löysin sen siitä huolimatta.

Elina

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail