Kirjoittanut ”Emma”
Kasvoin taikauskoisessa perheessä, ja minulla on kokemuksia myös karismaattisesta kristillisyydestä. Aikuisena sain (jälkeenpäin sen ymmärsin) pahan burn-outin, jonka keskellä koin Jumalan kutsuvan minua läheisyyteensä uudelleen. Kutsu kuului tavalla, jota googlasin kunnes löytyi joku, joka näytti tietävän, mistä puhuin. Se joku oli New Age-uskoinen henkilö. Kutsu oli niin vahva ja muu toimintakykyni niin heikko, että heittäydyin pää edellä siihen maailmaan.
Ensin tuntui ihanalta. Kristillinen taustani vaati minua ajattelemaan Jeesusta koko ajan, mutta New Age ei kieltänyt sitä minulta millään tavalla. Aloin tutkia astrologiaa, energiahoitoja, selvänäköä, tarot-kortteja, voimaeläimiä, henkioppaita, vetovoiman lakia, arkkienkeleitä, entisiä elämiä – ja joka hetki rukoilin, että jos jokin ei ole Jeesuksen tahdon mukaista, hän pysäyttäisi minut heti saman tien. Sen sijaan että näin olisi käynyt, koin vain ilon tunteita, joiden tulkitsin tulevan Jeesukselta ja olevan kannustusta. Matkani jatkui ja luulin oppivani salaisuuksia itsestäni, kehittyväni, ymmärtäväni maailmaa paremmin ja paremmin. Ajattelin uskontojen ongelmien johtuvan ennen kaikkea siitä, että ihmiset ovat pilanneet kauniin asian.
New Age-piireissä tuntui olevan sallittua ja suorastaan ihailtavaa, jos uskoi oikein laajaan, itse määriteltyyn yhdistelmään kaikenlaisten eri uskontojen ”parhaita” puolia. Mikä tahansa saattoi olla totta, mitään ei saanut tyrmätä omissa tai toisten kokemuksissa. Kaikkea piti kuulostella mahdollisena totena, merkkinä ylempää, vinkkinä, varoituksena, varjeluksena. Jos se tuntui omassa sisimmässä tärkeältä, se piti pitää.
Maassa lojuvat valkeat höyhenet olivat pudonneet enkeleideni siivistä, katseen kohdistuminen tiettyyn kirjaston kirjaan oli viesti, kaupan hyllyssä oli yksi kappale tuotetta jäljellä juuri nimenomaan minulle. Jos koin pakonomaista vetoa johonkin väriin, niin se kertoi mikä chakroistani pyöri väärin. Tunsin olevani jatkuvasti johdatuksessa, ja sen tähden kiitin alati Jumalaa ja Jeesusta siitä, että hengitin, että jaksoin nousta portaat, kaikesta mitä minulla oli. Tunsin näkymättömien käsien silityksiä hiuksissani ja poskillani, ajattelin sen olevan Jeesus tai Jeesusta rakastava oppaani; rukoilin nimittäin aina, että jos lähelleni tulee henkiopas, niin Jeesus vahtisi tilannetta. Uskoin Jeesuksen olevan niin vahva ja rakastavan minua niin paljon, että häneen voisi luottaa. Toisaalta pelkäsin päivää, jolloin vinkit lakkaisivat merkkinä siitä, että olen väärällä tiellä.
Nostin itsekin kortteja toisille ihmisille ja käytin heiluria. Sain paljon positiivista palautetta. Vetovoiman lain soveltaminen esineisiin tuntui tuottavan jatkuvasti tuloksia hämmästyttävällä tarkkuudella. Aina kun tein vetovoimarituaaleja, lähdin kiertämään kauppoja ja kirppareita kunnes haluamani esine löytyi; jälkeenpäin voi ajatella, että kotonakin hukassa oleva esine löytyy aina ”viimeisestä paikasta” jos etsimistä ei vain lopeta, ja muutenkin luultavasti visualisoin esineitä, jotka olin jo kertaalleen nähnyt jossain.
Tietysti sovelsin vetovoiman lakia ihmisiinkin, ja luulin sen toimivan aina, kun joku yhtäkkiä näyttikin kutsumaltani ihmiseltä. Näin kävi monestikin, mutta paria poikkeusta lukuun ottamatta joku mielikuvistani ”tutun” oloinen paljastuikin vahingolliseksi ihmiseksi, johon ei todellakaan olisi kannattanut alkaa luottaa niin nopeasti vain koska ”tunnistin” hänet. Pääsääntöisesti he antoivat pyytämättä selvänäköön tai astrologiaan pohjaavia neuvoja, joiden noudattaminen joko oli tai olisi ollut pahimmillaan tuhoisaa. Sain heiltä esimerkiksi päivämääriä, jolloin piti tapahtua jotain pahaa, mutta ennustukset eivät kertaakaan käyneet toteen. Joillakin oli hyvin painavaa sanottavaa siitä, kenen seurassa halusin olla, ja nämäkin ohjeet olivat lopulta jopa nurinkurisia. Tarkoitan sitä, että minun esimerkiksi väitettiin olevan tietyn ihmisen seurassa hengenvaarassa ja toisen taas olevan minulle hyvä ja pitkäaikainen kumppani, kun asia lopulta oli käytännössä juuri päinvastoin.
Jeesus oli mukana koko ajan; rukoilin jatkuvasti häntä, Kaikkivaltiaan Jumalan ainoaa poikaa, kaikkea pahaa vahvempaa jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, että aina tapahtuisi hänen tahtonsa missä tahansa asiassa.
Lopulta eräs ”henkinen” ihminen sanoi pystyvänsä tekemään minusta eräällä suggestiivisella menetelmällä uuden ihmisen, jolla ei ole huonoja puolia ollenkaan. Rukouksessa koin Jeesuksen kannustavan minua käymään tuon prosessin läpi. Näin mielikuvia joissa kaunis portti aukesi edessäni ja tie hohti niin kutsuvana ja oikeana. Itsesuojeluvaistoni kuitenkin esti minua suostumasta. Kauhukseni totesin vaistoni olleen oikeassa; tälle ihmiselle oli itselleen tehty sama prosessi, ja hän sai hirvittävän psykoosin hyvin pian. Miten itse Jeesus saattoi ohjata minua kohti tuhoani? Korttitaloni sortui käsittämättömällä ryminällä. En voinutkaan syyttää enää ihmistä uskoon liittyvästä vakavasta ongelmasta, koska nyt kyse oli Jumalan itsensä minulle henkilökohtaisesti ilmoittamasta asiasta.
Kävin itsemurhan partaalla; sen esti fyysisesti minusta kiinni pitäen se ihminen, josta todella moni New Age-piireissä tapaamani minua varoitti, ja joka nyt, parin vuoden jälkeen, on yhä rakas kumppanini ja paras ystäväni. Kirosin Pyhän Hengen, käskin Jeesuksen mennä pois. Nämä rituaalit olivat tärkeitä hetkiä, joissa määrittelin omia rajojani. Lakkasin etsimästä merkkejä johdatuksesta ja murehtimasta, ymmärränkö ne. Hitaasti ja peläten keräsin kasaan elämäni ne vähäiset rippeet, jotka eivät liittyneet uskontoon, ja opettelin seisomaan omilla jaloillani.
Minusta tuli agnostikko, kun tajusin, että minulla taisi olla todisteita vain omasta vilkkaasta mielikuvituksestani. Myöhemmin opin, että uskonnollisille kokemuksilleni oli ihan kunnon lääketieteellinen selitys. Luultavasti en itse ollut psykoosissa, mahdollisesti kyllä lähellä sitä, mutta sairastan dissosiatiivista häiriötä ja mieleni on jossain määrin jakautunut eräänlaisiin sivupersooniin. Yksi sivupersoonista oli Jeesus, olin luonut hänet karismaattisen kristillisyyden aikoinani. Siksi koin hänen läsnäolonsa niin vahvasti – hän todella asui minussa. Sivupersoonat voivat myös antaa esimerkiksi tuntohallusinaatioita; se selitti näkymättömien käsien silitykset. Kohti tuhoa johtaneet mielikuvat kumpusivat luultavimmin siitä, että en ollut toipunut burn-outista ja sen tuomasta syvästä masennuksesta. Olin pitänyt voimattomuuttani ja rinnassani tuntunutta raskasta taakkaa merkkinä siitä, että Jumala poisti minusta pahoja ja turhia asioita, ja heikkona ihmisenä vastustelin luonnostani. Masennushan tunnetusti tekee joskus itsetuhoiseksi, ja minulla se ilmeni noin kierolla tavalla, mielen intona kulkea kohti tuhoa.
Ajan myötä sain nähdä voimieni ja taitojeni riittävänkin myös ilman jumalien ja oppaiden apua, eikä minkäänlaista jumalallista kostoakaan ole tapahtunut. Hyvää ja huonoa tuuria on ollut ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Omien toiveiden ja tavoitteiden visualisointi auttaa edelleen niiden saavuttamisessa, nyt en vain pidä mukana mitään yliluonnollista komponenttia siinä enkä missään muussakaan elämäni alueessa, olen siis ateisti. Tietenkin muutan mieleni, jos tiede löytää selkeää näyttöä jumalista, mutta siihen asti olen kuin entinen alkoholisti: ei tippaakaan, ei yhtään. Erosin valtionkirkostakin.
Yllättävää kyllä, elämä tuntuu paljon kauniimmalta ja merkityksellisemmältä, kun ymmärtää ajan rajallisuuden ja sen, että tämän elämän jälkeen ei mitä todennäköisimmin näe rakkaitaan enää koskaan. Lisäksi nyt tiedän, että jokainen saavutukseni on omani, itse itseni mahdollistama, eikä kenenkään antama siunaus.