Johanna Hurtig UUT:n seminaarissa: ”Uskonyhteisöjen sisällä on monenlaista todellisuutta”

 

johannahurtigkuva

Lapin yliopiston sosiaalityön apulaisprofessori Johanna Hurtigin esitys UUT:n Vanhoillislestadiolaisuus murroksessa? -seminaarissa 2.12.2015 käsitteli holistista pragmatismia tutkimuksen lähtökohtana.    

 Johanna Hurtig on tunnettu lastensuojelun tutkija, joka on tutkinut erityisesti väkivaltaa uskonnollisessa yhteisössä. Opetus- ja kulttuuriministeriö palkitsi Hurtigin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla teoksesta Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (Vastapaino 2014). Teos palkittiin keväällä 2014 myös Vuoden tiedekirja –kunniamaininnalla. Hurtigin yhdessä Mari Leppäsen kanssa toimittama teos Maijan tarina (Kirjapaja 2012) sai Vuoden kristillinen kirja –palkinnon. Tällä hetkellä Hurtig tutkii ihmisten moraalista toimijuutta vanhoillislestadiolaisuudessa.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ympärillä viime vuosina keskustelua ovat herättäneet mm. naisten ihmisoikeudet, lasten kokema väkivalta, lasten asema suurperheessä, liikkeen omalakiset toimintamallit rikosten yhteydessä, johtajuuden ja vallankäytön kysymykset, mahdolliset ammattiaseman väärinkäytöt, hyllytykset ja sisäiseen kurinpitoon liittyvät kysymykset.

Hurtig käsitteli esityksessään holistista pragmatismia tutkimuksen lähtökohtana. Aluksi hän määritteli pragmatismin perusteita. Pragmatismin peruskulmakiviä on tiedostaa, että ihminen on erehtyvä, eikä tieto ole koskaan lopullista eikä täydellistä. Omia uskomuksiaan on voitava jatkuvasti tarkastella ja koetella. Jos aihetta ilmenee, on voitava luopua perustellustakin uskomuksista. Pragmatismiin kuuluu holistisuuden, uskomusten verkostomaisuuden ymmärtäminen. Ei minkään, ei edes uskon kaltaisen vakaumuksellisen ulottuvuuden tule olla suojassa kritiikiltä.

Uskontofilosofi Sami Pihlström puhuu kriittisen uskontokeskustelun merkityksestä. Sen edistämisessä tarvitaan uskonnon filosofisten ehtojen tarkastelua. Keskustelun lähtökohtana on aina toisen tunnustaminen. Tunnustaminen merkitsee jotain vähemmän kuin ymmärtäminen ja jotain enemmän kuin sietäminen.

Hurtig muistuttaa, että uskonnollisia yhteisöjä katsottaessa on tiedostettava, että todellisuus on aina monenlainen. Todellisuutta ei ole vain se, joka on tuttua ja yhteisesti jaettavaa. Todellisuutta on myös se, joka poikkeaa totutuista kertomisen sisällöistä ja tavoista. Samankaltaisuuden vaatiminen kapeuttaa ja vääristää yhteisön todellisuuskuvaa ja käytäntöjä.

– Itse en kutsuisi lestadiolaiseen yhteisöön sijoittuneen tutkimukseni lähtökohtaa kriittiseksi, vaan eettiseksi. Pyrin yhteisön auttamiseen ja ongelmien korjaamiseen, en yhteisön kritisoimiseen. Tavoitteeni oli kuulla niitä ihmisiä, joilla oli tarvetta kertoa oma kokemuksensa yhteisölle. Näiden ihmisten vahva toive oli tulla omassa yhteisössään kuulluksi. Kaiken sen kivun ja pettymyksen alla näillä haastattelemillani ihmisillä oli rakkaus omaan yhteisöön ja halu uskoa siinä, Hurtig painottaa .

Yhteinen tekijä kohtaamilleen tutkimuksen haasteille vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön piirissä on ollut se, että asia, jota on pyritty tuomaan esiin ei saa huomioita. Aihetta on haluttu väistää kiinnittämällä huomio muihin asioihin. Uskonyhteisön jäsenten voi olla hyvin vaikea hyväksyä se että myös uskonyhteisöissä voi tapahtua pahoja asioita.

– Pahaa tapahtuu myös uskonnollisissa yhteisöissä. Se ei poistu väistelemällä tai vaikenemalla tai määrittelemällä keskustelijoiden tai tiedon tuottajien motiiveja tai määrittelemällä osallistumisen ehtoja. Uskon, että tervehdyttämis- ja oikeudenmukaisuustyötä on tärkeää ja mahdollista tehdä. Tietoa on jo tuotettu niin paljon, että ei ole muuta tietä kun mennä kohti ratkaisuja. Tarvitaan hengellisen väkivallan juurihoitoa. Uskon, että vielä ollaan epätietoisia siitä, miten syvältä korjaamistyötä on tehtävä. Hengellisestä väkivallasta ei päästä pois, jos sen opillista oikeutusta ei kohdata. Nyt tarvitaan seurausten katsomista ja rakenteellista korjaustyötä, että vanhoillislestadiolainen yhteisö voi tervehtyä, Hurtig toteaa.