Krishna-liike: uususkonnon kriisit

Krishna-liike ISKCON (International Society for Krsna Consciousness) syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1966, kun Intiasta edellisenä vuonna saapunut Swami A.C. Bhaktivedanta onnistui keräämään kourallisen kannattajia. Alku ei näyttänyt lupaavalta: rutiköyhä Swami oli 70-vuotias ja hänen nuoret seuraajansa vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä hippejä, joiden tyyliin kuului vapaa seksi ja huumeiden käyttö.

Swami tarjosi kukkaislapsille ensi silmäyksellä kovin kitkerää reseptiä: hänen oppilaidensa tuli kieltäytyä kaikista huumaavista aineista (jopa kahvista ja teestä), pidättäytyä seksistä muussa kuin lisääntymistarkoituksessa, nousta kukonlaulun aikaan aamulla ja lausua hare krsna -mantra 1728 kertaa päivässä.

Krishna-liikkeen perustaja oli kuitenkin liikkeellä oikeaan aikaan. Hän toi mukanaan valmiin uskonnollisen tradition, jonka palvonnan kohde, Krishna-jumala, oli helposti lähestyttävä ja värikäs hahmo. Jokapäiväiset palvontarituaalit sisälsivät laulua, tanssia ja kukkien uhraamista. Intensiivinen mantra-mietiskely korvasi huumeet, mitä liike mainostikin alkuaikoina iskulauseella “Stay high all the time!“ (“Pysy pilvessä koko ajan!“).

Tiukoista vaatimuksistaan huolimatta Swami suhtautui nuoriin oppilaisiinsa ilmeisen lämpimästi ja piti näihin yhteyttä kirjoittamalla ja matkustamalla liikkeen keskuksesta toiseen. Hän oli hengellinen isä, jollaista moni ominpäin henkistä totuutta etsivä hippi oli kaivannut. Oman traditionsa vastaisesti hän hyväksyi myös naiset asumaan liikkeen luostarimaisiin keskuksiin. Seuraajat antoivat hänelle arvonimen Prabhupada, "hän jonka jaloissa muut mestarit istuvat".

Vuonna 1975 ISKCONilla oli 100 temppeliä ympäri maailmaa ja noin 5000 jäsentä. Swami Prabhupadan apuna oli hallintoelin GBC (Governing Body Commission). Liikkeen kasvaessa sen autoritaarisen organisaation heikkoudet johtivat pahoihin ongelmiin, joita käsittelen tuonnempana. Ongelmat kärjistyivät kun Prabhupada kuoli 1977.

Krishna-liike Suomessa

Krishna-liike levisi Ruotsiin 1973. Toimintaan liittyi ruotsinsuomalaisia ja 70-luvun loppupuolella tehtiin lähetysmatkoja Turun seudulle ja muualle Etelä-Suomeen. Maaliskuussa 1982 perustettiin Helsinkiin Jääkärikadulle temppeli asuintiloineen. Samoissa kellaritiloissa pidettiin myös sunnuntaijuhlia, jossa vieraat saivat tutustua liikkeen jumalanpalvelukseen ja syödä pyhitettyä prasadam-ruokaa. Johtajana toimi aluksi englantilais-syntyinen David Thompson (hengellinen nimi Dhirasanta).

Krishna-liike rekisteröitiin uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin toukokuussa 1984, jäseniä oli silloin 47. Guruna toimi amerikkalainen Swami Harikesa, nykyisin muita guruja.

Temppelit perustettiin myös Turkuun ja Tampereelle, mutta Turun temppeli lakkautettiin 1995. Helsingin temppeli muutti ensin Espoon Lintuvaaraan, sitten takaisin Helsinkiin Ruoholahden kadulle. Temppelin johto on vaihtunut joitakin kertoja, nykyinen johtaja on Timo Kuivanen.

Koska liikkeen lähin oma koulu, gurukula, on Ruotsissa, jäsenien lapset käyvät yleensä tavallista suomalaista peruskoulua.

1995 Suomen Krishna-liike allekirjoitti Uskonnollisten yhteisöjen eettiset periaatteet, joihin kuuluu mm. avoin tiedottaminen yhteisön toiminnasta ja jäsenien oikeus yksityisyyteen. Periaatteet ja liikkeen selostus toiminnastaan löytyvät Suomen mielenterveysseuran julkaisemasta kirjasta Uskonnon kahdet kasvot.

Ongelmat: 1. naisen asema

Liikkeen perustaja Prabhupadan oma tausta oli patriarkaalisessa Gaudiya vaisnava-liikkeessä, mikä heijastui hänen puheissaan ihanteellisesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä, varnasramasta. Mies elää korkeita päämääriä varten koko elämänsä. Ensin hän opiskelee Veda-kirjoituksia brahmacarina. Jos hän avioituu (grhastha-vaihe), hän on perheen guru, joka tekee tärkeät päätökset ja huolehtii perheen elatuksen lisäksi lasten hengellisestä kasvatuksesta. Lasten aikuistuttua hän vetäytyy perhe-elämästä ja toteuttaa uskontonsa ideaalin selibaatissa elävänä sannyasa-munkkina. Naisen rooli oli toisenlainen: tytöille oli tarkoitus opettaa gurukulassa jo pienestä pitäen, kuinka palvella uskollisesti aviomiestään ja kokata hyvää ruokaa.

Prabhupadan mukaan naiset eivät kuitenkaan olleet Krishnan silmissä yhtään miehiä huonompia. Hän kehotti naispuolisia oppilaitaan lakkaavan ajattelemasta itseään naisina, vaan sen sijaan henkisinä sieluina ja Krishnan ikuisina palvelijoina.

Prabhupadan kahtiajakautuneet kommentit naisista heijastavat patriarkaalisen yhteisön perimmäisiä pelkoja. Niin kauan kuin nainen on siveä, uskollinen eikä pyri itsenäisyyteen, hänessä oleva hyvyys pääsee esiin ja koituu siunaukseksi kaikille. Mutta jos hän irtaantuu yhteisön kontrollista ja ottaa itsenäisen roolin, hänen seksuaalisuutensa pääsee valloilleen ja tuhoaa yhteisön järjestyksen.

Krishna-liikkeen alkuaikoina naiset toimivat aktiivisesti miesten rinnalla, pitivät luentoja, avasivat uusia keskuksia. Ilmapiiri oli kotoinen. Prabhupada itse suhtautui joihinkin naispuolisiin seuraajiinsa isällisen lämpimästi. Kirjeenvaihdossa ensimmäisen naispuolisen oppilaan, Jan Maria Campanellan (Janaki Dasi) kanssa, hän osoitti arvostavansa tämän palveluksia yhteisölle ja edistymistä Krishna-tietoisuudessa.

Liikkeen kasvaessa 70-luvulla ISKCONin hengellinen eliitti muodostui miespuolisista brahmacari- ja sannyasa- munkeista. Naimisissa olevia grhasthoja ei pidetty enää yhtä arvokkaina. Eräs johtaja totesi sarkastisesti, että “jokainen uusi naisoppilas merkitsee yhden miehen menettämistä“. ISKCONin ilmapiiri muuttui vihamieliseksi naisia – ja lapsia – kohtaan.

Erilaisista rooliodotuksista syntyi sovittamaton ristiriita: Miehen ideaali oli omistautua uskonnolliselle työlle selibaatissa elävänä saarnaaja-munkkina. Naisen odotettiin ennen pitkää menevän naimisiin krishna-tietoisen miehen kanssa. Selibaatissa elävän sannyasin silmissä samoissa temppeliyhteisöissä asuvat naiset eivät enää näyttäneet tasavertaisilta kumppaneilta, vaan harhaan viettelevän Mayadevin edustajilta, jotka uhkasivat pilata miesten omistautumisen jalolle etsinnälleen.

Luennoitsijat saattoivat avoimesti pilkata naisia miestä typerimmiksi ja siteerata Prabhupadan kommentteja “naisten pienemmistä aivoista“. Monissa temppeleissä (myös Suomessa) naiset joutuivat jumalanpalveluksen aikana kurk-kimaan alttaria miesten selkäin takaa. Oikeus mietiskellä temppelihuoneessa saatettiin varata vain miehille. Miehet tekivät yhteisöissä kaikki tärkeät päätökset. Naisen roolia äitinä ei enää arvostettu, vaan varainkeruuta yhteisölle pidettiin tärkeämpänä kuin lapsesta huolehtimista.

Iskcon Communications Journal (=ICJ, June 2000, s. 2–4) kertoo, että sovinismi rehotti 70-luvun puolivälistä pitkälle 90-luvulle asti. Ongelman kasvavasta tiedostamisesta huolimatta ratkaiseva käänne (toivottavasti) tapahtui vasta hiljattain. Kansainvälinen yhteisö kuohahti, kun syyskuussa 1999 intialaisen Krishna-temppelin jäsenet estivät väkisin naispuolisia oppilaita katsomasta alttarin jumalpatsaita. Tapahtuman jälkeen hallintoelin GBC otti naisasian käsiteltäväkseen vuosikokouksessaan maaliskuussa 2000. Kuultuaan yhdeksän naisen todistajanlausunnot GBC antoi päätöslauselman, jossa se pyysi anteeksi Krishna-liikkeen naisilta ja esitti joukon ohjeita, joita noudattamalla temppeliyhteisöt voivat kohentaa naisten oloja ja arvostusta.

2. huonot johtajat ja guruinstituutio

Kuollessaan 1977 Prabhupada jätti testamentin, jossa GBC määrättiin Krishna-liikkeen ylimpään johtoon ja 29 GBC:n jäsentä valtuutettiin erikseen hoitamaan elinikäisesti GBC:n omaisuutta. Mutta dokumentissa ei ollut lainkaan mainintaa henkisestä seuraajasta. Kuka seuraisi Prabhupadaa initioivana guruna?

Maaliskuussa 1978 GBC julkaisi lausunnon, jonka mukaan Prabhupada oli ennen kuolemaansa varmistanut paramparan (guruketjun) jatkumisen nimittämällä 11 seuraajaansa täysivaltaisiksi guruiksi. Todiste nimityksestä oli ilmeisesti kahdella nauhoitetulla keskustelulla, jotka Prabhupada oli käynyt kahden sihteerinsä kanssa kesällä 1977.
Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet lausuntoa. Heidän mukaansa yksikään nimitetyistä ei täyttänyt gurun henkisiä laatuvaatimuksia. Gurut reagoivat potkaisemalla vastustajansa ulos liikkeestä.

Ilmeisesti epäilyissä oli jotain perää, sillä vain 10 vuotta Prabhupadan kuoleman jälkeen näistä guruista oli jo kuusi jouduttu erottamaan liikkeestä heidän sorruttuaan mm. huumeiden ja alkoholin käyttöön, naispuolisten oppilaiden viettelemiseen ja sekaantumiseen huumekauppaan. Erästä heistä epäiltiin myös lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja eronneen oppilaan murhasta.

Ongelma piili itse valtarakenteessa: koska guruilla oli sekä maallinen että hengellinen valta, yhteisössä ei ollut mekanismia, jolla näiden monissa asioissa kokemattomien miesten erheitä olisi voinut korjata. Guruja pidettiin kaikissa asioissa ylivertaisina, ja heidän oppilaansa olivat auttamatta kyvyttömiä arvostelemaan ylempiarvoisiaan. Kritiikin esittäjä tyrmättiin väitteellä, että hän oli mayassa, harhan vallassa. Kriitikoille jäi tuskin muuta mahdollisuutta kuin erota yhteisöstä ja ongelmat lakaistiin maton alle.

3. lasten hylkääminen pedofiilien armoille 1971 – 1986

Aikoinaan liikemiehenä toiminut Prabhupada ymmärsi taloudelliset realiteetit ja kehotti alusta alkaen oppilaitaan lähtemään ulos temppelistä sankirtanille myymään kirjoja ja muita artikkeleita, joista kertyneet tulot käytettiin liikkeen toimintaan. Myyminen oli samalla jumalanpalvelusta: sankirtan-myyjille opetettiin, että itse Krishna saa kaduntallaajan ottamaan tuotteen vastaan ja antamaan siitä “vastalahjoituksen“ (suuresta liikevaihdosta huolimatta kukaan ei “myynyt“ eikä “ostanut“ mitään, joten verojakaan ei tarvinnut maksaa). Paljon “vastalahjoituksia“ keränneen oppilaan katsottiin olevan erityisen puhdas ja Krishnalle mieluinen.

Sankirtan oli siis arvostettua toimintaa. Mutta alati sankirtaneilla matkustava oppilas ei voinut samaan aikaan huolehtia lapsesta, jos hänellä sattui olemaan sellainen. Ratkaisuksi ISKCON suositteli vanhemmille lapsen lähettämistä gurukulaan (“gurun talo“, ISKCONin oma koulu tai sisäoppilaitos). Näitä perustettiin USA:han, Intiaan, Ranskaan, Australiaan, Etelä-Afrikkaan ja Ruotsiin.

Prabhupada oli luonnehtinut julkisia kouluja “teurastamoiksi, joissa lapsille opetetaan vain aistinautintoja“. Gurukula oli hänen visioissaan aivan muuta: paikka, jossa lapset vieroitettaisiin ankaran kurin avulla pienestä (yleensä 5-vuotiaina) pitäen aistinautinnoista ja valmennettaisiin henkiseen elämään, jossa he voisivat palata Jumaluuden yhteyteen. Prabhupada uskoi, että liian läheiset tunnesiteet vanhempien ja lasten välillä haittasivat lapsen henkistä kehitystä. Siksi lasten tuli asua gurukulan yhteisasuntoloissa ja tavata vanhempiaan vain loma-aikoina.

Moni isä ja äiti antoi suostutella itsensä viemään pienokaisensa gurukulaan, sillä he uskoivat sen koituvan lapsen parhaaksi. He ajattelivat, että gurukula koulisi lapsesta automaattisesti ihanteellisen Krishnan palvelijan, joka 15-vuotiaana palaisi silmät säihkyen takaisin valmiina sankirtanille.

Ikävä kyllä ISKCONin johto uskoi yhtä naiivisti asioiden hoituvan itsestään. Kouluille myönnettiin äärimmäisen kitsaasti varoja toimintaan ja tiloihin. Pahempaa oli kuitenkin se, että koulujen työntekijöitä ja valvojia ei valittu aina kykyjen tai lapsirakkauden perusteella. Gurukuliin lähetettiin ne jäsenet, jotka eivät olleet tehokkaita sankirtanilla. Näiden motivaatiota ei lisännyt huomio, että he olivat joutuneet järjestön vähiten arvostettuun hommaan:

“Joka aamu sankirtan-pisteet luettiin ääneen kannustamaan jäseniä ja ylistämään niitä, jotka keräsivät paljon rahaa levittämällä kirjoja. Mutta ei koskaan, ei koskaan ylistetty opettajia tai lapsia, jotka olivat pärjänneet hyvin koulussa.“ (Rochford 1999)

Vaikka Prabhupada oli sanonut, että poikalapsista tuli huolehtia hyvin, koska he olivat tulevaisuuden toivo, ISKCON asetti käytännössä lapsen edun kaikkein viimeiseksi. Yksi gurukulan kasvatti kuvaili loma-aikojaan näin:

“Vähän vanhempana aloin viettää loma-aikojani äitini kanssa. Mutta minun loma-aikani ei ollut lomaa hänelle. Vaikka hän hankki minulle ja veljelleni Kapilalle huoneen motellista, temppelipalvelu oli aina etusijalla. Minulle ja veljelleni oli aikaa vasta sitten, kun hän oli mietiskellyt kaikki kierroksensa ilman keskeytystä (toistanut hare krishna -mantran 1728 kertaa rukousnauhan avulla, suom. huom.) ja kerännyt vähintään 300 dollaria. Yleensä istuskelimme 6 tuntia kylmässä pakettiautossa ostoskeskuksen parkkipaikalla ja odottelimme häntä. Lopulta hän sai työnsä tehtyä, ja vaikka hänen selkäänsä särki ja hänen olkapäänsä olivat kipeinä raskaiden kirjalaukkujen kantamisesta, hän jaksoi aina jotenkin pummata meidät läheiseen uimahalliin ja viedä sen jälkeen syömään jäätelöä. Mutta useimmiten emme tajunneet kuinka väsynyt hän todella oli, ja kitinämme siitä kuinka vähän hän välitti meistä sai hänet joskus purskahtamaan itkuun.“ (Rochford 1999)

Olot eri gurukulissa vaihtelivat, mutta useissa lasten tarpeita ei ymmärretty. Koska “aistinautintoa“ pidettiin vahingollisena, leluja ei sallittu. Leikin sijasta oli osallistuttava jumalanpalveluksiin ja tehtävä fyysistä työtä. Nukkua ei saanut riittävästi, vaan lapset pakotettiin nousemaan joka ikinen aamuyö jumalanpalvelukseen, jossa heidän osallistumistaan valvoivat ihmiset, joilla ei ollut koulutusta eikä usein edes kutsumusta lasten kasvattamiseen. Lasten oli mahdotonta noudattaa kaikkia aikuisille tarkoitettuja askeesisääntöjä. Lapsia kohdeltiin eriarvoisesti sen mukaan, mihin kastiin gurut olivat heidät arvioineet. Tavanomaiset kouluaineet laiminlyötiin useissa gurukulissa sen vuoksi, että vain “krishna-tietoisuuden“ oppimista pidettiin tärkeänä.

Aikuistuttuaan eräs näistä lapsista kirjoitti:

“Meitä ympäröivät raa’at opettajat ja valvojat, emmekä saaneet rakkautta ja turvaa sen enempää vanhemmiltamme kuin keltään muultakaan. Tunsimme itsemme yksinäisiksi, hylätyiksi, kirotuiksi ja unohdetuiksi.“ (VOICE 1996)

Jotkut äidit pyrkivät opettajiksi gurukulaan voidakseen olla lastensa lähellä. Heidän läsnäolonsa varjeli myös muita lapsia pahimmalta. Mutta osassa näitä eristyneitä sisäoppilaitoksia (USA:ssa ja Intiassa) kukaan ei suojellut lapsia seksuaalisesti ja emotionaalisesti turhautuneiden opettajien mielivallalta. Jotkut opettajista osoittautuivat pedofiileiksi, jotka raiskasivat niin tyttöjä kuin poikiakin. Nuorin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutunut oli vain kolmivuotias. Silti joidenkin mielestä pedofiliakaan ei ollut niin paha asia kuin väkivaltainen hakkaaminen, jota sai aina pelätä.

“Seattle oli helvetti koska olin vain 6-vuotias, äitini asui Havaijilla, ja olin aina ollut ujo äidin tyttö. Liike oli vielä alkuvaiheissaan ja jäsenet olivat fanaattisia – hyvin fanaattisia. He saattoivat antaa kulhollisen lämmintä maitoa illalla, joten saatoin pissata sänkyyni. Rangaistukseksi he piiskasivat minua ankarasti ja pakottivat minua pitämään kastuneita alushousuja päässäni. - - Itkin...äitiäni, mutta se ei ollut sallittua, joten väitin itkeväni antaumuksellisesta ilosta.“ (Rochford 1999)

Vaikka tieto lasten kohtelusta tihkui vähitellen Krishna-liikkeen piiriin, ongelman tunnustaminen kesti kauan. Kun entiset gurukulan lapset perustivat vuonna 1996 Internetiin sivuston (VOICE), jossa he saattoivat lopulta kertoa kokemuksistaan, he saivat raivostuneita viestejä, joissa heitä väitettiin valehtelijoiksi.

Vasta 1998 GBC tunnusti ongelman laajuuden (ICJ June 1998). Esimerkkinä julkaisu mainitsi mm. Vrindavanin (Intiassa) gurukulan, jossa poikien seksuaalinen hyväksikäyttö oli 1980-luvulla niin yleistä, että oppilaat pitivät sitä jollain tavalla "asiaan kuuluvana". Erään todistuksen mukaan tiettyyn aikaan koulua käyneistä 300 pojasta vain yksi säästyi tältä kohtelulta.

Yksi sittemmin eronnut guru, Harikesha Maharaja kertoi asiasta näin:

"Olen nähnyt, miten lapsia kohdellaan. 80-luvun puolivälissä, kun ymmärsin, mitä Vrindavanassa ja kaikkialla muuallakin tapahtui, olin kuin tulessa. Sanoin, että meidän on tehtävä jotain heti. Meidän on otettava lapset pois näistä 'laitoksista', joissa heitä käytetään hyväksi ja tuhotaan. Joten puhuin asiasta Sri Raman kanssa, joka oli 'iso pomo' ISKCONin kasvatuspuolella (the ministry of education). - - Mutta häntä ei kiinnostanut mikään. Kaikki, mitä sanoin, torjuttiin heti." (Harikesha Maharajan keskustelu Madhava Purin kanssa 10.10.1998)

Kesäkuussa 2000 neljäkymmentäneljä entistä gurukulan oppilasta nosti ISKCONia vastaan kanteen, jossa he vaativat 400 miljoonan dollarin korvauksia vuosikausia kestäneestä seksuaalisesta, emotionaalisesta ja fyysisestä pahoinpitelystä. Kanteen mukaan pahoinpitely alkoi Dallasin gurukulassa 1972 ja jatkui kuudessa gurukulassa USA:ssa ja kahdessa Intiassa. Kanteessa väitetään myös itse Prabhupadan kuulleen pahoinpitelystä 1972, mutta kieltäneen siitä puhumisen, jotta ISKCONIN julkinen kuva ei vahingoittuisi.

ISKCON on avoimesti kertonut tragediasta, toiminut aktiivisesti lasten aseman parantamiseksi ja harkitsee korvauksien maksamista. Miksi siis otin asian esille? Siksi, että on muitakin uskonnollisia yhteisöjä, joissa suositellaan lasten kasvattamista erillään vanhemmistaan.

Jos vanhemmat haluavat lähettää lapsensa uskonyhteisön sisäoppilaitokseen, heidän on syytä varmistaa, että lapsella on sielläkin joku aikuinen, johon lapsi voi luottaa ja turvautua. Sen lisäksi heidän tulisi pitää mahdollisimman paljon yhteyttä omaan lapseensa, jos he todella välittävät tästä. Lapsen tulevaisuutta ajatellen koulun pitäisi myös tarjota tarpeeksi tasokasta opetusta tavallisissa kouluaineissa, jotta kasvatti pärjäisi aikuisena yhteiskunnassa.

Ehkä olisi myös syytä miettiä, onko lapsen lähettäminen toisten kasvatettavaksii todellisuudessa lapsen etu. Vai palveleeko kyseinen käytäntö vain yhteisöä, joka haluaa raivata kilpailevat kiintymyksen kohteet pois tieltä?

Päälähteet

ICJ = ISKCON Communications Journal Vol.8. No.1 – June 2000
ISKCON Child Abuse Lawsuit – sivusto, jossa kerrotaan lakikanteesta: http://surrealist.org/gurukula/lawsuit.html
Rochford, E. Burke Jr. 1999: Child Abuse in the Hare Krishna Movement: 1971-1986 (VOICEn kotisivuilta joulukuussa 2000, artikkeli ilmestynyt myös ICJ Oct. 1998
VOICE – Violations Of Iskcon Children Exposed - kotisivusto joulukuussa 1996 ja joulukuussa 2000: http://www.ccrgroup.com/voice/

Pekka Lähteenaro. Artikkeli on ilmestynyt Muutos-lehden numerossa 2/2000.