Apostasia - uskosta luopuminen

Erilaisia lähtöjä

Uskonyhteisöstä irtaantumista on usein verrattu avioeroon. Eron järkyttävyys riippuu suhteen läheisyydestä, kestosta ja tavasta, kuinka erotaan. Tällä perusteella "lahkosta"¹ lähtijät voidaan jakaa kolmeen ryhmään:

1. Kokeilijat liittyvät lahkoon lyhyeksi aikaa, mutta päättävät sitten ettei se ole heitä varten ja lähtevät. Heillä voi olla jonkin aikaa vaikeuksia asettua normaalielämään, mutta useimmiten he ottavat koko jutun mielenkiintoisena kokemuksena, jolla ei ole kovin suurta merkitystä.

Eroon liittyy kuitenkin usein pelko kostosta. Jotkut pelkäävät, että liikkeen johtaja pystyy yllyttämään pahat henget kostoretkelle heitä vastaan. Painajaisunet tai satunnainen epäonni tulkitaan tällöin pahojen henkien vaikutukseksi. Pahimmassa tapauksessa intensiiviset kokemukset lahkossa voivat laukaista piilevän mielisairauden.

2. Hylätyt potkitaan pois lahkosta. Erottamisen syy on lähes aina auktoriteettiongelma: hylätyt eivät ole voineet hyväksyä johtajan menettelyä tai opintulkintaa, yhteisön tiukkaa kuria, tai he ovat antaneet periksi luonnollisille vieteilleen ja syyllistyneet sääntöjen kieltämään seksiin. Joskus jäsen on potkittu pois kun hän on sairastunut vakavasti, eikä yhteisö ole halunnut huolehtia hänestä. Toipumisen jälkeen hän on voinut palata siitä huolimatta, että on tuntenut itsensä loukatuksi. Joka tapauksessa hylätyillä on aina ongelmallinen tilanne, koska he haluaisivat kuulua edelleen kulttiin, mutta eivät saa. He voivat kärsiä hämmennyksestä, turhautumisesta, turvattomuudesta ja itseluottamuksen puutteesta.

3. Luopiot tottuvat elämään lahkossa, mutta lähtevät sitten syystä tai toisesta. Ero on loukkaus yhteisöä kohtaan: lähtijät leimataan helposti Paholaisen kätyreiksi, joita on syytä vältellä.

Mitä kauemmin ihminen on elänyt lahkossa, sitä vaikeampi hänen on sopeutua valtayhteisön arkeen. Hän voi menettää yhdellä iskulla koko identiteettinsä. Usein hän huomaa, että kultissa opituista asioista on yllättävän vähän hyötyä tai iloa lahkon ulkopuolella. Hänen on hyväksyttävä, ettei hän enää kuulu ihmiskunnan eliittiin, ja että toisin kuin kultin suurenmoisissa fantasioissa, todellisessa elämässä kaikki ei olekaan mahdollista. Lahkossa hänen ryhmäidentiteettiään oli jatkuvasti vahvistettu yksilöllisyyden kustannuksella, nyt hän on kuin heitetty maailmaan, jossa kukaan ei ota vastuuta hänen puolestaan.

Kaikkein hankalimmassa asemassa on uskonnolliseen yhteisöön syntynyt, joka aikuisiällä vieraantuu uskostaan. Jos lahko on pyrkinyt eristämään jäsenensä sosiaalisesti ulkopuolisista, kaikki hänelle läheiset ihmiset ovat uskovia. Nyt hän on yhtäkkiä uhka ystävilleen, ”epäuskoinen”. Esimerkiksi uskostaan luopuva Jehovan todistaja saattaa menettää koko sosiaalisen verkostonsa.

Ainakin yhtä vaikeaa on täyttää identiteettiin revennyt kuilu entisen ”uskovan minän” ja nykyisen ”epäuskoisen” välillä. Ihmiselle voi jäädä voimakas tunne, että hänen saamansa uskonnollinen kasvatus pilasi suuren osan hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän on joutunut tuskallisesti irtaantumaan entisistä ajatuksistaan ja uskomuksistaan, jotka eivät enää kelpaa mihinkään. Entinen minä tuntuu vieraalta, ja oma menneisyys on kuin jonkun vieraan ihmisen elämä. Ennen elämässä vallitsivat varmat (vanhemmilta saadut) totuudet, nyt kaikki näyttää ahdistavan epävarmalta.

Ihastumisesta pettymykseen

Idealistiset ihmiset liittyvät uskonlahkoon, koska he ovat syvästi tyytymättömiä vikoihinsa ja rajoituksiinsa: he haluavat muovautua ideaalisiksi olennoiksi. He uskovat löytäneensä henkisessä opettajassaan täydellisen kuvanveistäjän, joka rakastavasti mutta toisinaan myös tuskallisesti paljastaa heidän piilevän kauniin olemuksensa.

Kuherruskausi lahkon kanssa on usein jännittävää ja kasvattavaa. Tulokkaat löytävät itsestään uusia puolia. Kuten nuori morsian tai sulhanen, he ovat täynnä toivoa, luottamusta ja unelmia edessä olevan yhteiselon suhteen, ja arvostavat elinikäistä sitoutumista lahkon toimintaan. Sulautuessaan ryhmään sen voimasta tulee heidänkin voimansa, ja vanhoista paheista kuten tupakanpoltosta tai huumeriippuvuudesta irtaantuminen käy helposti. He löytävät itsestään yllättävästi energiaa ja kurinalaisuutta, sillä henkisessä yhteisössä pieninkin tehtävä nähdään osana jumalallista suunnitelmaa. Valaistuminen tai utopia näyttää olevan aivan kulman takana.

Myöhemmin jäsenet huomaavat, että yhteisöelämän iloilla on korkeampi hinta kuin he olivat aluksi uskoneet, ja että he ovat menettäneet jotain olennaista luopuessaan itsestään niin helposti. Heidän on vaikea havaita, mihin suuntaan guru tai muu auktoriteetti on heitä ohjaamassa: ”Et voi nähdä taulua kun olet itse kehyksien sisällä”, eräs entinen jäsen totesi. Yhteisön oppien mukaan opettaja on täydellinen tai lähes täydellinen, kun taas hänen opetuslapsensa ovat kiinni harhaantuneissa ajattelutavoissa. Seuraajat ovat siis kyvyttömiä arvostelemaan mestarinsa käyttäytymistä. Jos heidän on vaikea hyväksyä jotakin opettajansa tekoa, he syyttävät itseään rajoittuneesta ymmärryksestä. Esimerkiksi kun johtaja moittii heitä, he eivät mieti hänen motiivejaan vaan kysyvät itseltään, kuinka he voisivat päästä vihansa tai loukatun ylpeytensä yli.

Vaikka idealistit liittyvät yhteisöönsä valaistumisen (tai jonkin muun äärimmäisen hyvän asian) saavuttamiseksi näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, heidän täydellinen päämääränsä vetäytyy aina vain kauemmas kuin sateenkaaren pää. Selän kääntäminen ulkopuolisille näkemyksille ja lahkon luomat uhkakuvat tekevät jäsenet riippuvaisiksi yhteisöstään, joka näkee itsensä valon saarekkeena pimeyden valtameressä.

Tällainen ideaalille omistautunut valon valtakunta on taipuvainen kieltämään, että sen rajojen sisällä varjoja onkaan. Ongelmista ei joko piitata, tai sitten niistä syytetään inhimillisiä tai demonisia syntipukkeja joko liikkeen sisällä tai ulkopuolisessa maailmassa. Usein yhteisön johtajat syyttävät yhteiskuntaa juuri siitä mitä he itse tekevät: manipulaatiosta, ahneudesta, uhkailusta, uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta, vapauden riistosta ym.

Vaarallinen lahko ei tarjoa kunniallisia poistumisteitä. Lahkon silmissä luopiot ovat aina joutuneet harhan valtaan, antaneet periksi maallisille tai saatanallisille vaikutteille, epäonnistuneet itsensä kehittämisessä ja tulleet ahneiksi, kääntyneet pois jumalasta, menettäneet elämänsä tarkoituksen ja joutuneet rappiolle, katkeroituneet siitä etteivät kyenneet elämään ihanteellista, ainoaa oikeaa elämää ryhmään jääneiden tavoin.

Lahkoon pettyneet ja lähdön ajatusta mielessään puntaroivat jäsenet ihmettelevät, onko heidän suurin vihollisensa vaanimassa heidän sisällään. Jos he uskaltavat arvostella ääneen yhteisön toimintaa ja ilmaista halunsa lähteä, heidät saatetaan kirota Anti-Kristukseksi tai muuten kelvottomaksi ihmiseksi, jolle ei enää saa edes puhua. Kenties kukaan ei estä heitä, mutta yhtäkkiä he ovat kuin ilmaa entisille ystävilleen, ja kävellessään ulos lahkon toimintakeskuksesta johtajan tuomiopäivän ennustukset soivat heidän korvissaan.

Kaikkein salakavalinta monissa henkisissä yhteisöissä on taipumus tuomita yksilöllinen minä harhan lähteeksi. Silloin kaikki yritykset ottaa selvää mitä ”minä” tuntee tai haluaa ovat itsekkyyden ilmauksia, vetäytymistä pois jumalan tai korkeimman päämäärän luota. Jäseniä varoitetaan, että he voivat joutua tietämättään ”alemman” minuutensa, eläimellisyyden tai yhteiskunnan ehdollistaman itsekkään sielun vaikutuksen alaisiksi. Usein tunteet nähdään harhaantuneen itsen ilmauksina. Rakastuminen toiseen ihmiseen, viha, kyllästyminen, myötätunto ja halu antaa anteeksi kultin sääntöjä rikkovalle ystävälle tulkitaan henkisen taantumuksen oireiksi. Siksi vaarallisen lahkon jäsenet kykenevät julmiin ja säälimättömiin tekoihin, vaikka epäilisivätkin sisimmässään niiden oikeutusta.

Entiset jäsenet saattavat olla täysin tottumattomia käsittelemään tunteitaan. Kun ryhmän uskomusten ja tapojen rakentama tukirakennelma on poissa, sisäinen elämä voi romahtaa:

Aloin ymmärtää, että kaikkien noiden meditaatiossa vietettyjen vuosien, kaikenlaisten kokemusten jälkeen kokonaiset alueet minun sisälläni olivat jääneet koskemattomiksi, tiedostamattomaksi. Jollain tavoin tunsin olevani ikiaikainen; mutta tunne-elämäni oli viisivuotiaan tasolla. Huomasin että monet asiat, jotka olin työntänyt sivuun liittyessäni yhdeksäntoistavuotiaana, olivat jääneet työstämättä mielessäni. Ne eivät olleet muuntuneet jalommiksi niin kuin olimme halunneet uskoa: ne oli tukahdutettu silkan pelon vuoksi. (Rothbaum 1988: 213)

Apostasian vaiheita: herääminen, kuohunta ja tasaantuminen

Tutkijat ovat havainneet uskosta luopumisessa eri vaiheita, joille he sitten ovat antaneet nimiä. Tarja Laaksonen-Tirronen on nimittänyt ensimmäisen vaiheen heräämiseksi: epäilykset heräävät yhteisön jäsenen mielessä. Hän ei esimerkiksi hyväksy lasten ankaraa ruumiillista kurittamista ja alkaa tehdä kysymyksiä. Äkkiä hän huomaa ryhmässä vallitsevat ristiriitaisuudet ja hämmästyy, kun hänen kysymyksensä ja mielipiteensä torjutaan. Hämmästys muuttuu pian pettymykseksi, joka johtaa edelleen kapinaan auktoriteetteja vastaan.

Kuohunnan vaiheessa irtautuja ajautuu avoimeen konfliktiin ryhmän kanssa. Usein tässä vaiheessa otteet kovenevat: sääntöjen rikkoja saatetaan hakea koko ryhmän eteen tekemään julkisesti ja yksityiskohtaisesti tiliä rikkeistään. Tilanne antaa ryhmälle mahdollisuuden mässäillä kielletyillä pahoilla asioilla, vaikkapa seksuaalisuuteen liittyvillä paljastuksilla. Rikkureihin tiivistyy kaikki paha, jonka uskotaan vallitsevan ryhmän ulkopuolella. Painostuksen kohteeksi joutunut ajautuu tässä vaiheessa usein masennukseen ja itsesyytöksiin, epäilyyn siitä onko hän sittenkään oikeassa kun ”kaikki muut” ovat eri mieltä. Koska ryhmä ei anna tukea hänen sisäiseen kamppailuunsa, hänen on etsittävä sitä ulkopuolelta. Mutta kuohuntavaihe ei lopu siihen hetkeen, kun hän painaa kirkon tai temppelin oven viimeisen kerran kiinni takanaan.

Elämä lahkon jälkeen

Ei ole harvinaista, että lähtijä huomaa joutuneensa entisen yhteisönsä sylkykupiksi, joka saa aggressiivisia vihasoittoja tai -kirjeitä entisiltä tovereiltaan. Koska hän on voimakkaassa tunteiden ja ajatusten myllerryksessä heti eronsa jälkeen, sellainen käytös voi tuntua hyvin ahdistavalta. Jotkut ratkaisevat häirintäongelman vetämällä puhelinjohdon seinästä ja kieltäytymällä avaamasta ovea, toiset lähtevät joksikin aikaa mummon tai ystävän luokse tai jonnekin muualle, jossa he saavat olla rauhassa.

Yleensä uhkailut loppuvat pian. Nyt lähtijä on tilanteessa, jota jotkut kutsuvat ”kellumisvaiheeksi” (floating state). Hän tietää, ettei halua palata ryhmään, mutta saattaa silti kaivata sitä ja suurta tehtävää. Luopio ymmärtää vain osittain tietoisesti, mitä kaikkea lahkossa oli pielessä. Hän uskoo edelleen sen opetuksiin ja yrittää usein harjoittaa uskoaan yksin, ryhmän ulkopuolella. Niin kauan kuin hän näkee maailman ryhmän silmien läpi, hän ei voi täysin astua uuteen elämään. Taivaan Portista ennen joukkoitsemurhaa lähtenyt Richard Ford (kulttinimi Rio DiAngelo) toteaa itsestään:

Elämä luokan ulkopuolella merkitsi sitä, että jouduin kohtaamaan maailman mietiskelevänä ihmiskoneena. Samastun sieluun enkä koneeseen. Sielu Rio DiAngelo on aivan erilainen kuin Richard Ford. Mutta koska olen tässä, toimimme vielä yhdessä... Itse asiassa juuri nyt elän omituista kaksoiselämää päivästä toiseen. (Kuolema taivaan portilla, MTV3 1998)

Lähtöä seuraa usein masennuksen ja yksinäisyyden tunteita. Vastareaktiona lähtijä voi heittäytyä hurjana yöelämään ja yrittää ottaa ”menettämänsä” ajan takaisin alkoholin, huumeiden ja irrallisen seksin avulla. Mutta koska lahkon moraalinen koodi on yhä osa hänen elämäänsä, hän tuntee häpeää ja syyllisyyttä teoistaan.

Lahkon jättänyt voi kärsiä siitä, että hänen läheisensä kyyläävät mahdollisia merkkejä siitä, että hän olisi uudestaan luisumassa lahkon vaikutusvallan alle. Nämä saattavat suhtautua torjuvasti, jos hän yrittää kertoa kokemuksensa mahdollisista hyvistä puolista, joita voivat olla esimerkiksi muutamat läheiset ystävyyssuhteet ja kyky keskustella vapautuneesti vieraiden ihmisten kanssa. Toisaalta hänen itsensä voi olla vaikea tuomitsematta ihmisiä, joiden käytös ei tietenkään ole niin täydellistä kuin lahkossa opitut ihannemallit.

Saattaakin olla parempi, että juuri uskonlahkosta lähtenyt nuori aikuinen ei muuta vanhempiensa luokse asumaan. Hänen on joka tapauksessa itsenäistyttävä, ja kotona tunne-elämän jännitteet sukupolvien välillä voivat helposti nousta sietämättömiksi. Myötätuntoinen ystävä tai sukulainen, joka osaa rohkaista kultin jättänyttä puhumaan yhtä hyvin myönteisistä kuin kielteisistäkin kokemuksistaan, saattaa olla parempi asuinkumppani.

Kuohuntavaiheessa keskustelu toisen samasta yhteisöstä lähteneen kanssa on usein parasta terapiaa. Keskustelukumppanit ovat tasavertaisia, ja he myös ymmärtävät mistä toinen puhuu. Heistä on helpottavaa huomata etteivät he ole yksin, ja he saattavat kertoa toisilleen yhä uudelleen ja uudelleen samat tarinat, kaiken mitä he eivät voineet sanoa ollessaan vielä ”sisäpuolella”. Vertailemalla havaintojaan he saavat uutta informaatiota, oppivat arvioimaan havaintojaan ja selvittämään ajatuksiaan. Lopulta he pystyvät näkemään lahkon tapahtumat laajemmasta näkökulmasta.

Moni katuu asioita, joita tuli tehneeksi lahkossa ollessaan. Yksi näistä on taloudelliset uhraukset: kulkiessaan uskon riemutiellä jäsen saattoi luopua kepeästi säästöistään, perinnöstään tai tehdä ehkä velkaakin. Ahkeroidessaan lahkon myyntitykkinä suuret rahamäärät saattoivat kulkea hänen käsiensä kautta. Mutta vasta nyt, kun hän joutuu elämään omillaan, hän tajuaa ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Jos hän on 20-vuotiaana omistautunut täydellisesti henkiselle elämälle ja havaitsee kymmenen vuoden kuluttua, ettei elämä lahkossa ole sittenkään häntä varten, hän huomaa joutuneensa kovin paljon jälkeen ikätovereistaan: nämä ovat kenties opiskelleet, menneet töihin ja ovat jo hankkimassa lapsia. Hän sen sijaan joutuu aloittamaan kaiken alusta.

Lahkossa ulkopuolinen maailma kuvataan tuhoon tuomituksi ja onnellinen elämä yhteiskunnan jäsenenä mahdottomaksi. Siksi on tärkeää rikkoa kielteinen näkemys ulkopuolisesta maailmasta ja yksilön mahdollisuudesta selvitä siinä.

Läheiset voivat auttaa tässä rohkaisemalla eronnutta antamaan anteeksi itselleen: hänelle on ehkä kerrottava, ettei ihmisen tarvitse olla täydellinen ansaitakseen toisten kunnioituksen ja arvonannon. On parempi olla oma itsensä kuin täydellisen ihmisen persoonaton ihannekuva. Häntä on myös rohkaistava tulemaan toimeen sellaisten tunteiden kanssa, jotka olivat kultissa kiellettyjä. Erityisesti hänen on opittava käsittelemään vihan tunteita , koska viha on kaikkein useimmin kielletty tunne uskonnollisissa yhteisöissä. Hänen on opittava, että ihmisellä on oikeus tuntea vihaa silloin kun häntä on kohdeltu väärin.

Edellä kerrotusta voisi luulla, että entinen jäsen kohtaa vain vaikeuksia lähtiessään lahkosta. Elämä ei varmasti ole helppoa, mutta se voi näyttää valoisan puolensa yllättävissä asioissa: muuan entinen Krishna-liikkeen jäsen tunsi valtavaa jännitystä ja nautintoa voidessaan lähtönsä jälkeen käydä kaupassa ostamassa tavallista leipää! Vuosien ajan hän oli syönyt vain liikkeen omaa, Krishnalle ja gurulle uhrattua ruokaa.

Kun illuusio entisen ryhmän kaikkivoipuudesta on lopullisesti romuttunut ja irtautuja kykenee tarkastelemaan kokemustaan etäisyyden päästä, alkaa kolmas vaihe, tasaantuminen. Käytyään läpi niin vihan kuin rakkaudenkin tunteet hänen on opittava antamaan anteeksi sekä itselleen että niille, joiden takia hän oli kärsinyt. Hän oli ehkä uskonnon uhri, mutta jos hän pystyy välttämään katkeroitumisen, hän osaa arvostaa aivan uudella tavalla vapauttaan ja elämän rikkauksia.

Joutilas kävely metsässä tai elokuvissa käynti voi olla sävähdyttävä elämys, jos on joutunut kieltäytymään kaikista nautinnoista vuosien ajan. Aikanaan oman itsensä ja vapautensa löytämisen tuottama riemu laimenee, mutta muisto siitä auttaa entistä jäsentä kohtaamaan elämänkulkuun väistämättä kuuluvia vaikeuksia. Se muistuttaa häntä siitä, että hän voi elää täysipainoista ja henkisesti palkitsevaa elämää ilman riippuvuussuhdetta ryhmään tai sen johtajaan. Muutaman vuoden kuluttua yhteisö, joka kerran vaati hänen kaiken valveillaoloaikansa ja hyvän osan yöunistaankin, saattaa pysyä poissa kuukausiakin hänen ajatuksistaan. Mutta aivan kuten lapsuuden tärkeät tapahtumat ja särkyneessä avioliitossa vietetyt vuodet, lahkossa vietetty aika ja sen jälkeinen siirtymävaihe on sulautunut osaksi häntä itseään.

Lähteitä

Barker, Eileen. 1995. New Religious Movements. A Practical Introduction Lontoo: HMSO
Jussila, Antti; Henrik Kärkkäinen; Mikko Paakkonen. 1995. Mustat lampaat. Irtautumisprosessi ja kontrollin muutos uskonnollisesta yhteisöstä erottaessa. Helsingin yliopisto. Sosiaalipsykologian laitoksen tutkimusharjoituskurssin tutkimusraportti
Laakso-Tirronen, Tarja. 1990. Uskonnollisesta ryhmästä irtautuminen. Seitsemän kuvausta irtautumiskriisistä ja kriisiprosessin analyysi. Uskontotieteen tutkielma, Helsingin yliopisto
Rothbaum, Susan. 1988. ”Issues of separation and identity after leaving a religious community” kirjassa Falling From The Faith: Causes and Consequences of Religious Apostasy (toim.) David G. Bromley. Newbury Park, California: SAGE Publications
Singer, Margaret Thales. 1979. ”Coming out of the cults” Psychology Today January 1979 (löytyi Internetistä Cult Awareness & Information Centre – Australia -sivuilta)

MTV 3 ke 11.3.98: ”Kuolema taivaan portilla”. Tuottaja ja ohjaaja Rachel Coughlan.

Keskustelut uskonyhteisöistä eronneiden kanssa.

¹Käytän tässä arkikielen sanaa lahko kuvaamaan mitä tahansa uskonnollista yhteisöä, joka vaatii kannattajiltaan tiukempaa sitoutumista arvoihinsa ja toimintaansa kuin valtakulttuuriin sopeutuneet kirkot. Katso myös artikkelia Uskonto, lahko, kultti...Mitä ne ovat?