Syntynyt helluntalaiseksi

Synnyin helluntailaiseen kotiin, monilapsiseen perheeseen, jossa usko oli iso osa jokapäiväistä elämää. Elimme maaseudulla, ja perheemme tärkeimmät kontaktit olivat seurakunnasta.

Helluntailaisille tyypillisissä “solukokouksissa” kokoonnutaan jonkun uskovaisen kotiin rukoilemaan ja kuuntelemaan saarnoja. Vaikka uskovaisia ei Suomessa vainotakaan, tuntui kuin olisimme hiipineet katakombeihin kuuntelemaan salaista sanomaa joka uskotaan vain harvoille valituille. Kun “tavalliset” ikäiseni tuijottivat telkkarista piirrettyjä, minä kuuntelin pöydän alla silmät suurina puhetta Pedon merkeistä ja maailmanlopusta, siitä miten maailma on paha ja pelottava paikka ilman jumalaa.

Kävin sisarusteni kanssa leireillä, joilla soitettiin tunteisiin vetoavaa musiikkia ja joissa tunsin suurta pakkoa tuntea jotain enemmän kuin tunsin. Kun isoset vieressä puhuivat kielillä, tunsin että olen vajavainen ja minun pitäisi pyrkiä samaan täyttymykseen. Lapset vieressäni päkistivät ja rukoilivat saadakseen kielillä puhumisen lahjan.

Nuortenilloissa oli musiikilla ja valaistuksella aikaansaatu transsinomainen tila, jossa koko salillinen nuoria “preissasi”, palvoi jumalaa ja kiitti siitä ettei heidän tarvinnut vaeltaa pimeässä.

Seksuaalisuus piti tukahduttaa ja syyllisyyden tunteet olivat jokapäiväinen asia johon rukouksella yritin saada helpotusta. Itsekseni ihmettelin miksi esiaviollisen seksin kieltäjät olivat viisikymppisiä naimisissa olevia miehiä. Kiellosta johtuen monet ystäväni ampaisivat naimisiin heti täysi-ikäisyyden saavutettuaan, ja avioeroja on tätä nykyä kaveripiirissäni paljon. “Sen Oikean” jumalan valitseman poika/tyttöystävän löytämistä korostettiin jopa niin paljon, että ennen treffeille menoa piti paastota ja pohdiskella tuntikausia onko tämä nyt oikea ratkaisu.

Muistan loputtomat kauniit kielikuvat, rikkinäiset astiat jotka yksin jumala voi korjata. Kaikki avioeroista lapsen kuolemaan selitettiin jumalallisina suunnitelmina ihmisten hyväksi. Ulkopuolisten puheille aivopesusta naurettiin, miten he voisivatkaan ymmärtää, uskosta osattomat. “Uskohan ON hulluutta eikä kaikkea kuulukaan ymmärtää.”

Henkilökohtaisen uskoontulemisen koin teini-iässä. Rakastuin nuoren ihmisen innolla karismaattiseen tulevaan pappiin, ja selitin rakastuneen tuntemukset uskoontulolla. Tunteiden mylläkässä koin olevani Valittu, että minulla on paikka tämän suuren miehen tukijana. Päätimme mennä naimisiin puolen vuoden päästä tutustumisesta. Kiersimme yhdessä koulujen uskonnontunneilla kertomassa uskosta ja uskoimme suorittavamme taivaallista suurta tehtävää.

Ensimmäisen kerran epäilin jumalan olemassaoloa, kun selvisi että Suuri Jumalan Lähettiläs jonka kanssa olin menossa naimisiin, olikin valtaa tavoitteleva narsisti, joka eli omissa harhaisissa mielikuvissaan. Aloin huomata samoja piirteitä seurakuntamme johtavissa henkilöissä, jotka nauttivat koko suuren seurakunnan kyseenalaistamattomasta kunnioituksesta. Raamatuntulkinnat saattoivat olla täysin puhujien omasta päästä, usein ahdistuin koska huomasin olevani liian älykäs ottamaan vastaan sääntöjä ja tulkintoa saarnatuolista annettuna.

Löysin ateistin poikaystävän, jonka kanssa kävimme pitkiä väittelyitä jumalan olemassaolosta. Huomasin etten itsekään uskonut useisiin uskovien perusväitteisiin. Menin juttelemaan asiasta nuorisopastorille.Seurasi sielunhoitoa, jossa minulle sanottiin että minun täytyy erota poikaystävästäni joka vie minut väärille teille. Esirukouksia joissa vapisevalla äänellä pyydettiin minulle vahvuutta tehdä mikä on oikein.

Alkoi vahva epäilykausi, joka sai huippunsa massiivisessa joukkotapahtumassa Tampereella. Amerikkalainen karismaattinen puhuja käski kuuntelijoita nostamaan kädet ilmaan ja kertoi että kihelmöinti sormenpäissä, johtuu Pyhän Hengen läsnäolosta. Avasin silmät ja katsoin ympärilleni. Olin kauhistunut. Monta sataa ihmistä, nuorta ja vanhaa, pitämässä käsiään koholla, uskoen veren pakenemista sormenpäistä Pyhäksi Hengeksi! Siinä hetkessä ymmärsin että minut on johdettu harhaan. Sillä hetkellä alkoi vahva kyseenalaistaminen, joka loppujen lopuksi mursi uskoni pala palalta. Mursi kaiken, jonka varaan olin elämäni perustanut.

Luopuessani 19-vuotiaana uskostani, luovuin seurakunnasta, ajatuksen tasolla myös perheestäni, ystävistäni ja ennenkaikkea identiteetistäni. Ymmärsin että minun kohdallani usko oli ollut turvallisuudentunteen hakemista, sen tunteen mikä minun olisi pitänyt lapsena saada vanhemmiltani. Seurakunta antoi ne rajat, joita vanhempani eivät minulle osanneet aikanaan laittaa. Pelkäsin ottaa vastuun omasta elämästäni, joten annoin sen jumalan käsiin. Jumala päätti kenen kanssa seurustelen, kenen sanomisiin luotan, kuka minä olen ja mitä opiskelen, mistä pidän ja mistä en. Tuntui kuin olisin ollut vain kuori vailla sisältöä, vailla persoonallisuutta.

Ensin vaivuin vaikeaan masennukseen, jolle en löytänyt syytä tai ratkaisua. Psykologit eivät tuntuneet ymmärtävän. Sitten vaihdoin paikkakuntaa, muutin isompaan kaupunkiin josta en tuntenut juuri ketään. Pääsin irti seurakunnasta, enkä enää törmännyt kaupungilla syyllistäviin katseisiin. Ymmärsin että masennus johtui uskosta luopumisesta, ja ryhdyin viimein käsittelemään asiaa.

Nyt tunnen olevani viisivuotias 23-vuotiaan vartalossa. Opiskelen yliopistossa, mutta ajatukseni ovat toisinaan vielä päiväkotitasolla. Joudun kehittämään itselleni luottamuksen elämään ja ihmisiin. Ilman synnin käsitettä, joudun päättämään mikä on oma moraalini, missä kulkevat rajat. Opettelemaan tuntemaan uskovilta kiellettyjä tunteita kuten vihaa, kateutta ja katkeruutta. Kun minun ei tarvitsekaan käyttää koko elämääni muiden ihmisten ja jumalan hyväksi, minun pitää myös etsiä asiat jotka oikeasti kiinnostavat minua.

Olen kehittynyt muutaman vuoden sisällä paljon. Uskalsin löytää sisältäni luovuuden ja rakkauden taiteeseen. Kokeilen asioita jotka uskovilta ovat kiellettyjä. Luotan ei-uskoviin ihmisiin, jotka eivät sittenkään olleet läpeensä pahoja kuten Raamatussa ja monissa kokouksissa uskotellaan. Rohkenin viimein ostaa itselleni kokonaisen suklaarasian, jakamatta sitä kenenkään kanssa, tuntematta huonoa omaatuntoa. En olekaan huono ihminen ilman uskoa.

Vaikeinta on ollut hyväksyä se, ettei ole jumalaa joka määrää jokaisen askeleeni. Kaikella ei olekaan valmiiksi annettua merkitystä, vaan minun pitää löytää merkitys elämälleni itse, ottaa vastuu teoistani ja ajatuksistani. Lukea psykologiaa Raamatun sijaan ja todeta miten paljon minulla on kasvatettavaa itsessäni.

Uskon että joillekin ihmisille usko ja helluntailaisuus voivat tarjota paljon, mutta olen silti iloinen valitsemastani tiestä.

Ex-hellari