Traumoista ja dissosiaatiohäiriöstä mielenterveysmessuilla

kaisa klapuri
Kaisa Klapuri Mielenterveysmessuilla


Teksti: Kaisa Klapuri

Helsingin Mielenterveysmessut kokoavat vuosittain yhteen noin 5000 mielenterveysalan ammattilaista, vapaehtoistyöntekijää ja asiakasta. Tänä vuonna messut järjestettiin Wanhassa Satamassa 22.–23.11. UUT oli paikalla monipuolisen edustuksensa kanssa, samoin kuin Viisi naista, sata elämää -projekti, josta kerron tässä kirjoituksessani.

Minun nimeni on Kaisa Klapuri ja olen yksi Viisi naista, sata elämää -kirjan kirjoittajista. Olen myös aktiivisesti mukana UUT:n toiminnassa. Molemmissa on pohjimmiltaan kyse traumasta ja selviytymisestä, vaikka lähtökohdat osin erilaiset ovatkin.

Viisi naista, sata elämää on teos, jonka tarkoituksena on valaista syvän lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksia. Teoksessa viisi suomalaista naista avaa menneisyyttään ja nykyisyyttään, trauman syitä ja seurauksia. He ovat joutuneet kokemaan kaltoinkohtelua, seksuaalista hyväksikäyttöä, heitteillejättöä, koulukiusausta ja hengellistä väkivaltaa. Kaksi kirjan viidestä kirjoittajasta on kasvanut uskonnollisessa yhteisössä; minä itse helluntaiseurakunnassa ja Irene Jehovan todistajissa. Kirjassa korostuu selviytyjän näkökulma.

viisi naista kirja
Viisi naista, sata elämää -kirjan kansi

Kirjamme kuvaa dissosiaatiota, jolla tarkoitetaan trauman aiheuttamaa mielen pirstaloitumista. Kyseessä ei siis ole psykoosisairaus, vaan trauman aiheuttama monimutkainen psyykkinen häiriö. Lapsen persoonaa ja aivoja ovat muokanneet väkivallan pelko ja turvattomuus, minkä takia identiteetti ei ole muodostunut yhtenäiseksi, vaan jakautunut osiin. Dissosiaatiolla on läheinen yhteys uskonnolliseen traumaoireyhtymään ja lahkossa kasvaminen aiheuttaa usein jonkintasoista dissosiaatiota, sillä se pitää ihmisen tehokkaasti erossa omista tunteistaan ja kokemuksistaan.

Mielenterveysmessuilla esittelimme kirjaamme ja yhteisöllistä, traumaihmisille tukea tarjoavaa projektiamme. Ständillä seisomisen lisäksi pidimme kaksi tietoiskua, jotka vetivät salit ääriään myöten täyteen yleisöä. Moni messuilla kävijä kertoi meille elämästään avoimesti ja liian usein esiin nousi uskonnollisen kasvatuksen ja vakavan traumatisoitumisen välinen yhteys. Tämä on surullista, sillä jumaluskon kuuluisi toki olla taakan sijasta voimavara.

Seuraavassa kerron tarkemmin minun ja Irenen kokemuksista. Mukaan on liitetty otteita kirjastamme.

Kaisa

Kasvoin länsisuomalaisessa vanhoillisessa helluntaiseurakunnassa. Minulla oli paljon sisaruksia ja rakastavat vanhemmat, jotka parhaasta tahdostaan huolimatta eivät kyenneet suojelemaan minua seurakunnassa tapahtuneelta hyväksikäytöltä. En ollut ainoa uhri. Mieleni jakautui pirstaleiksi jo alle 10-vuotiaana. Kerta toisensa jälkeen koin nousevani taivaaseen Jeesuksen luokse. Olin itsetuhoinen lapsi, joka kuitenkin menestyi koulussa hyvin ja oli hyvä piilottamaan tuskansa. Kerta toisensa jälkeen huusin Jumalaa avukseni mutta turhaan. Vastassa oli aina sama teräksinen taivas.

18-vuotiaana menin salaa naimisiin, tarkoituksenani jättää taakseni kaikki ja aloittaa uusi elämä uudella paikkakunnalla. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan alle vuoden kuluttua yritin itsemurhaa ja päädyin suljetulle osastolle virheellisesti skitsofreenikoksi diagnosoituna. Koin tämän olevan minulle tavallaan oikein. Olinhan paha tyttö ja epäonnistunut ihminen, jota Jumala vihasi.

Kolmikymppisenä pääsin moninaisten vaiheiden jälkeen pois sairaalasta, lääkitykseni purettiin ja sain oikean diagnoosin. Lähdin opiskelemaan yliopistoon ja aloin rakentaa omaa persoonaani. Uskostani en koskaan luopunut, mutta se luopui minusta. Osin vastoin tahtoanikin lakkasin pitämästä totena minulle opetettua. Minua kiinnostaa vain totuus. Tällä hetkellä pidän totena luonnontieteellistä maailmankuvaa ja olen enimmäkseen onnellinen, tasapainoinen ihminen, joka elää tavallista arkea, mutta kamppailee edelleen dissosiaatio-oireiden kanssa.

Kirjassamme kirjoitan kokemastani mm. näin:

” Lapsuuteni parhaita puolia oli tietynlainen hiljaisuus ja vaatimattomuus, peräkyläläisyys. Me emme olleet ketään eikä meillä ollut tarvetta tulla keneksikään. Meillä oli lampaamme ja lehmämme ja possumme, heinäpeltomme, traktorimme ja järvemme, naapurin lapset ja maitotonkat. Se oli turvallista. Turvallista ei ollut se, että kaikkea vahti pilven takana suuri ja vihainen Jumala, joka odotti koko ajan tilaisuutta heittää pahankurista tai langennutta lastaan hiilihangolla. Perheeni kuului paskamaiseen uskonnolliseen yhteisöön, joka oli kaikessa oikeassa ja määritteli elämälle rajat, joiden yli ei saanut astua kiinantossun kärjelläkään. Ehkä tajusin jotain jo pienestä asti väärin (vai oikein?), mutta minulle se yhteisö ei tuonut turvaa. Se toi mukanaan helvetinpelon ja helvetin.

Jumala miksi et minua auta -piirroksen on piirtänyt Olivia Viisi naista, sata elämää projektista
Jumala miksi et minua auta -piirroksen on piirtänyt Olivia Viisi naista, sata elämää projektista

En muista, minkä ikäinen olin, kun yhteisössä kokemani seksuaalinen väkivalta alkoi, mutta viimeistään 9-vuotiaana se kiltti ja nätti enkelityttö, joka olin alun perin ollut, oli kuollut. Olin kummallinen ja harhainen lapsi, jonka hätähuudot eivät tulleet kuulluksi, ja joka jäi yksin veriseen pimeään. Jostain syystä perheeni tai muut seurakuntalaiset eivät silloin kyenneet näkemään tapahtuvia hirveyksiä. En ollut ainoa yhteisössä hyväksikäytetty, ja ajattelen nyt, että meidän lasten reagointi oli sen verran voimakasta, että sen olisi pitänyt kiinnittää huomiota. Ehkä aikuiseksi kasvamiseen vain nyt liittyy, ettei enää näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen olettaa ja haluaa olevan. ”Koska meidän seurakunnan jäsenet ovat kaikki Jumalan pyhiä, niin sen takia meidän seurakunnassa ei tapahdu tällaista.” Kieltomekanismit voivat olla vahvat tässäkin suhteessa.

Jonkinlaisesta kieltomekanismista myös dissosiaatiossa lienee kyse. Minulle ainoa tapa mitenkään selvitä kokemastani väkivallasta oli vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että tätä ei tapahdu, tämä ei ole totta. Muistan katselleeni tapahtumia jostain korkealta, katonrajasta tai taivaasta. Enkelitytöt eivät vain voi kestää sellaista, heidän on parempi lentää Jeesuksen luo tai tietoisuuden tuolle puolen. Halusin olla kevyt, kevyempi. Yötaivaasta tuli minun keveyteni valaisema, se hohti vapautta, pakenemisen suloista autuutta, tyhjyyttä, olemattomuutta. Arkitodellisuudessa lakkasin syömästä, laihduin melkein olemattomiin. Tämä kiinnitti kouluterveydenhoitajan huomion, mutta lopulta solahdin kuitenkin ohi kaikkien systeemien ja turvaverkkojen. Sain seota rauhassa. Olin väkivaltainen ja kaikin tavoin itsetuhoinen lapsi.

10-vuotiaana tilanteeni hieman helpottui, kahdestakin syystä. Ensinnäkin sattumalta tapahtui sellaisia käytännön asioita, että ainakin minun osaltani konkreettinen seksuaaliväkivalta oli ohi. Toisekseen mieleni sulkeutui ja vääntyi, meni mukavasti sijoiltaan. En enää aktiivisesti tiedostanut tai muistanut suurinta osaa kokemastani. Dissosiaation syntyyn liittyy kohdallani käsittääkseni sekä tietoista ja tahdonalaista että tiedostamatonta asioiden etäännyttämistä ja kieltämistä. Maailma oli sietämätön, joten siitä oli ajatusten voimalla tehtävä siedettävä. Tuijottelin kattoon, avasin ja suljin silmiäni, liu’uin pois. Jaoin mieleni kahtia ja sitten taas kahtia. Sanoin itselleni, että tätä ei tapahdu, tätä ei ole, ja niin lakkasi tapahtumasta, lakkasi olemasta. Jos ei saa sellaista elämää, jota kävisi eläminen, on tehtävä uusi ja parempi.”

”Väitän, että uskonnollinen yhteisö mahdollisti kohdallani seksuaaliväkivallan jatkumisen. Pahantekijöitä ei ehkä sanan varsinaisessa merkityksessä suojeltu, mutta luottamus Jumalan miehien pyhyyteen sulki vastuullisten aikuisten silmät. Eiväthän Jumalan omat koskisi lapsiin sillä tavalla. Totuus kaikessa likaisuudessaan oli alttarilla kaikkien nähtävissä, ja lauman pienimmät huusivat apua, mutta kukaan ei nähnyt eikä kuullut. Aikuisissa ja lapsissa on se ero, että lapset näkevät maailman sellaisena kuin se todella on, kun taas aikuiset näkevät vain sen, minkä he olettavat olevan totta.

Se, oliko hyväksikäyttö seurakunnan vika, on monimutkainen kysymys. Uskonyhteisössä ei luonnollisestikaan kannustettu sellaiseen käytökseen, eikä valtaosa sen jäsenistä sellaista olisi koskaan hyväksynyt. Täydelliseen seksuaaliseen puhtauteen pyrkiminen oli normi, ja juuri siinä käsitykseni mukaan mentiin ja mennään vikaan. Jos itsetyydytyskin julistetaan synniksi ja kaikki arkipäiväiset asiat hengellistetään, saattaa joltakulta mennä puurot ja vellit sekaisin. Naiseen koskeminen on synti, mutta lapsista ei kukaan ole puhunut mitään? Fundamentalististen piirien hengelliset ilmiöt ja lupaus uudesta alusta houkuttelevat mieleltään järkkyneitä, ja heidän kohdallaan sielullisuus ja sieluttomuus, hengellisyys ja hengettömyys saavat pahimmillaan varsin kamalia ilmenemismuotoja.

Seksuaalisuuden demonisoinnin lisäksi ongelmana olivat valtarakenteet. Seurakunnat ovatkin tyypillisiä taloushuijareiden ja muiden ketkujen temmellyskenttiä. Jos johtajan uskotaan saaneen mandaattinsa Jumalalta, on tavallisen riviseurakuntalaisen vaikea kyseenalaistaa hänen kelpoisuuttaan tai rehellisyyttään. Tuomion ja pelastuksen julistaminen sekä Jumalan sijaisena maan päällä toimiminen tyydyttää monenlaisien persoonallisuushäiriöiden tarpeita. ”Vastustajat”, eli liian vaikeita kysymyksiä esittävät tai suorapuheiset ihmiset, voidaan sitten kätevästi ajaa yhteisöstä maanpakoon väittämällä heidän kylvävän eriseuraisuutta ja toimivan väärässä hengessä. Jumalan olemassaolosta en sano tässä mitään, enkä väitä kaikkien uskovaisten olevan pahoja, päinvastoin, mutta fakta on se, että Hänen nimissään saa edelleen moni paha pappi temmeltää.

Hengelliset kysymykset ovat hidastaneet toipumistani merkittävästi ja olleet myös este terapian etenemiselle. On ihan eri asia olla paha ihmisten tai itsensä edessä kuin Jumalan, ja tämän voivat ymmärtää vain muut jo lapsena sisälle uskontoon kasvaneet. Kuvittelin lapsena, että se on nimenomaan Jumala, joka tekee minulle pahaa, enkä ole vieläkään päässyt ajatuksesta irti. Se on moninkertaistanut tunteeni omasta pahuudestani ja elämäni turhuudesta. Turvaa tai lohtua en ole hengellisyydestä valitettavasti koskaan saanut.”

Irene

Irene kasvoi pohjoissuomalaisessa Jehovan todistaja -yhteisössä, jossa hän joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi nuorelta iältä lähtien. Uhreja oli useita. Muun muassa näin Irene kuvaa elämäänsä (otteet Viisi naista, sata elämää -kirjasta):

”Synnyin sairaan yksinhuoltajaäidin iltatähdeksi, ja minut kasvatti enimmäkseen tiukka uskonnollinen yhteisö. Äidin kaksi vanhempaa lasta muuttivat nuorena toiselle puolelle Suomea. Äidin kasvatusperiaatteita olivat säännönmukainen fyysinen väkivalta ja henkinen alentaminen. Uskonnollinen yhteisö käytti pelotteena syntisten päälle lankeavaa tulikivimyrskyä ja eristämistä.

Ensimmäistä kertaa yritin itsemurhaa kuusivuotiaana hyppäämällä junan eteen. Muistelen, että lapsen käsitys kuoleman lopullisuudesta oli jo kuusivuotiaana melko kypsä ja syvällinen.  Tunsin olevani kuolemaantuomittu, syntinen taakka, joka ansaitsi kaikki vaikeudet, mitä eteen oli tuleva.

Vaikeuksiahan tuli. Yhteisön johtavassa asemassa oleva mies käytti minua törkeästi seksuaalisesti hyväkseen kouluiän alusta esimurrosikään asti. Kasvoin niin kuplassa, etten tiennyt sen olevan väärin, ennen kuin kuulin asiasta koulun terveyskasvatuksen tunnilla. Kerroin tapahtuneesta ensin äidilleni, joka langetti valehtelusta rangaistukseksi kaksi kuukautta remmiä. Uskouduin seurakunnan johtavassa asemassa oleville ja sain rangaistuksen. Sen jälkeen pidin asian visusti omana tietonani.

Murrosiän jälkeen aloin miettiä, olinko kuvitellut kaiken, ja olinko ehkä vain hullu, huomionhakuinen kakara. Aikuisiällä löytämäni arvet kuitenkin täsmäsivät muistikuviini. Lopullisen varmuuden tapahtumien todellisuudesta sain tavatessani sattumalta hyväksikäyttäjäni. Sanoja ei tarvittu. Tarkistin tuolloin lakitekstistä, milloin rikos vanhenee, ja päätin pitää suuni kiinni ainakin siihen asti. Ihan oman turvallisuutenikin vuoksi.

Erosin yhteisöstä 14-vuotiaana lastenpsykiatriselta osastolta käsin. Eroaminen on urhein tekoni tähän mennessä, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa helpoksi. Vaikka tiesin, ettei kyseinen uskonto voi olla ainoa totuus, opit olivat tiukasti pääni sisällä. Yritin kieltää niitä, mutta tahtomattani toimin niiden mukaan. Muistan iltahetken 17-vuotiaana, kun yhtäkkiä ymmärsin, ettei Jumalaa ole, ainakaan sellaisena kuin minulle oli esitelty. Oli helpottavaa, kun ymmärsin, ettei kukaan pysty lukemaan ajatuksiani tai tuomitsemaan minua ajatusrikoksista. Kuitenkin vasta noin 30-vuotiaana kykenin sanomaan olevani täysin vapaa tuon hyväksikäyttävän, aivopesua harrastavan yhteisön kahleista.

Nykyään suhteeni yhteisöön on neutraali. Luen satunnaisesti yhteisöstä eronneiden vertaistukipalstaa, mutta sen enempää asia ei minua kiinnosta. Jokainen tehkööt omat ratkaisunsa, niin kauan kuin sellaisia ihmispetoja, joka minun kohdalleni sattui, ei suojella yhteisön helmoissa.”

Nykyään Irene on palaamassa työelämään ja on pitkällisen traumaterapian ja kuntoutuksen myötä tiukasti kiinni arjessa ja elämässä. Hän miettii, meneekö hänellä ehkä ”liiankin hyvin”. Vaikeasti traumatisoituneelle voi olla uutta ja hämmentävää tajuta, että elämässä voi olla myös onnea ja hyviä asioita. Ihan viime aikoina myös osallistuminen UUT:n toimintaan on alkanut kiinnostaa Ireneä. Jehovan todistaja -taustan käsittely on siis ehkä tullut ajankohtaiseksi, vaikka se tähän asti on tuntunut hankalalta tai jopa tarpeettomalta. Jokainen etenee taustansa käsittelyn suhteen omaa vauhtiaan.

Irene sanoo nyt: ”UUT:n toiminta on erittäin tärkeää ja on hieno tietää, että mahdollisuus näiden asioiden käsittelyyn vertaistuen avulla on olemassa sitten, kun sitä on aika käyttää. Niin minulla kuin muillakin.”

Viisi naista, sata elämää -projektissa tavoitteenamme on, että sekä uskonnollisissa yhteisöissä että niiden ulkopuolella traumatisoituneet ihmiset saavat asiallista ja riittävää apua. Traumoista voi toipua ja oman elämänsä voittaminen takaisin itselleen on mahdollista.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail