Lapin yliopiston politiikan tutkija Aini Linjakummun esitys UUT:n Vanhoillislestadiolaisuus murroksessa? –seminaarissa 2.12.2015 käsitteli hengellistä väkivaltaa ja sen ratkaisumahdollisuuksia.
Linjakumpu määritteli esityksensä aluksi hengellisen väkivallan eri ulottuvuuksia:
– Hengellinen väkivalta on hengellistä tai jopa fyysistä väkivaltaa, joka kohdistuu uskonnollisen yhteisön omia jäseniä vastaan. Se uhkaa ihmisen terveyttä ja henkeä sekä vähentää hänen mahdollisuuttaan määritellä oma identiteettiään, minuuttaan, hengellisyyttään ja tulevaisuuttaan. Hengellinen väkivalta vahingoittaa ihmisen perus- ja ihmisoikeuksia ja se voi olla vaikutuksiltaan hyvin pitkäaikaista ja siirtyä sukupolvelta toiselle ylisukupolvisesti. Se ilmenee väkivallan käytänteinä tai yksittäisinä kaltoin kohtelun tilanteina tai tapahtumasarjoina.
Linjakumpu nosti myös esityksessään esiin sen, mitä hengellinen väkivalta ei ole. – Se ei ole ohimenevää harmistusta, mielipahaa tai ärtymystä vaan ihmistä syvällisesti vahingoittava asia. Hän korostaa myös sitä, että hengellisen väkivallan tutkiminen ei liity jonkin ihmisen tai yhteisön vakaumukseen, vaan siihen millaisia väkivallan käytänteitä tai niitä mahdollistavia tekijöitä yhteisössä on. Uskomiseen ja henkilökohtaiseen vakaumukseen ei ole tarpeen puuttua, mutta uskonnon käytännön toteutumat eivät myöskään voi olla mitä tahansa. Uskonnonvapaus ei mahdollista väkivaltaa yli lakien tai ihmis- ja perusoikeuksien.
Hengellisen väkivallan ratkaisumahdollisuudeksi Linjakumpu nostaa esiin unohtamisen, itsesäätelyn, yhteiskunnallisen vaikuttamisen, oikeuslaitoksen toiminnan sekä sovittelun merkityksellisyyden.
Unohtamisesta esimerkkinä Linjakumpu mainitsee vanhoillislestadiolaisuuden piirissä tapahtuneet hoitokokoukset. – Nämä on pyritty liikkeen sisällä unohtamaan ja niistä on vaiettu. Asioita on voitu vähätellä tai kieltää niiden olemassaolo. Joskus tällainenkin voi toimia, mutta vanhoillislestadiolaisten kohdalla se ei ole toiminut, vaan ongelmat ovat siirtyneet eteenpäin ylisukupolvisesti, tulehduttaneet yhteisön sisäistä tilannetta ja suhdetta ulkomaailmaan.
Itsesäätely hengellisen väkivallan ratkaisumahdollisuutena tarkoittaa sitä, että uskonnollinen liike pyrkii itse selvittämään vaikeat ongelmakohtansa ja ehkäisemään niitä. Tässä on hyvää se, että liikkeelle itselle annetaan mahdollisuus kehittyä itsenäiseen toimintaan, itseoppimiseen ja kehittymiseen. Itsesäätelyn haasteiksi tulee se, jos liike toimii vain pakon edessä tai jos liikkeen valtarakennelmat määrittelevät osallisuuden tason ja muodon.
Hengellistä väkivaltaa voidaan yrittää ratkaista myös oikeuslaitoksen avulla. – Tämä antaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden kärsineille. Yhteiskunnan on pakko määritellä omaa kantaansa hengellisen väkivallan ilmiöihin ja samalla se saattaa pakottaa uskonnollisen yhteisön ottamaan kantaa ja miettimään asioita. Toisaalta tämä on varsin riskialtista niiden ihmisten kannalta, jotka joutuvat nostamaan oikeusjuttuja. Oikeuslaitoksella on erittäin vähäinen kokemus tämän tyyppisistä asioista ja hengellistä väkivaltaa on usein vaikeaa todentaa juridisesti, Linjakumpu sanoo.
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen avulla media, tutkijat, kirkko ja erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet nostavat vaikeita asioita ihmisten tietoisuuteen eikä niitä näin ollen voida täysin ohittaa. Uskonnollisten yhteisöjen piirissä tämä voidaan kuitenkin nähdä hyökkäyksinä liikettä vastaan ja näin se voidaan helposti ohittaa. Toisaalta esimerkiksi median esiin nostamat tilanteet voivat leimata liikkeitä sekä tuoda esiin tarpeetonta vastakkain asettelua.
– Yhteiskunnallisella vaikuttamisella on ollut jotain vaikutusta esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden toimintatapoihin ja käytäntöihin. Siitä on myös seurannut se, että liikkeen yksittäisten ihmisten tietoisuus on kasvanut, Linjakumpu kertoo.
Viidenneksi hengellisen väkivallan ratkaisun mahdollisuudeksi Linjakumpu nostaa sovittelun. Sovittelussa otetaan käsittelyyn vaikeiksi koettuja asioita, tapahtumia tai käytäntöjä ja pyritään dialogiseen kommunikaatioon tai sovitteluun. Tavoitteena on yhteisen keskustelun ja luottamuksen rakentaminen sekä ongelmien ymmärtäminen. Sovittelun kulmakivi on kuitenkin se, että pitää sopia faktoista. – Täytyy olla yhteinen konsensus, että on olemassa niitä ongelmia, joita on syytä pohtia ja löytää niihin ratkaisuja, Linjakumpu toteaa.
Yhtenä vaihtoehtona sovitteluun on ehdotettu uskontovaltuutettua. Uskontovaltuutettu toimisi samalla tavalla kuin lapsiasiavaltuutettu tai tietosuojavaltuutettu, joiden tehtävänä on edistää ihmisoikeuksien ja lakien noudattamista.